30. joulukuuta 2017

"Yhä kauempana käyn" – Runo100 haaste valmis



Reader, why did I marry him? -blogin Omppu julisti vuosi sitten alkaneeksi kotimaisen, itsenäisyyden aikana julkaistun runouden vuoden, joka sai onneksi alkuperäisestä puolesta vuodesta jatkoa vuoden loppuun asti.

Haaste on ollut minulle erinomainen. Se on vienyt tutun ja turvallisen rajan yli, tutustuttanut kirjallisuudenlajiin, jota olen luullut jotenkin pelkääväni, saanut kirjoittamaan runoista niin kuin en koskaan olisi uskonut kirjoittavani ja herätellyt kaikenlaista mukavaa tohinaa ja pöhinää, kuten nyt vaikka heinäkuisen Runokävelyn ja elokuisen Runokuu-viikon.

Luin vuoden aikana 13 kotimaista, itsenäisyyden ajalla julkaistua runokokoelmaa:

Veera AntsaloPölyn historia
Tomi KontioVaaksan päässä taivaasta
Arno KotroSanovat sitä rakkaudeksi
Kirsi KunnasUivat saaret
Kirsi KunnasKaunis hallayö
Kirsi KunnasKuun kuva meissä
Kirsi KunnasValoa kaikki kätketty
Aulikki OksanenKolmas sisar
Sofi OksanenLiian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Riikka PalanderMaa muistaa matkustajan
Helena SinervoTilikirja
Jarkko TonttiVuosikirja
Maiju VoutilainenItke minulle taivas


Suurin mullistus oli totaalinen hullaantuminen Kirsi Kunnakseen. Vaikka olen häntä aina kunnioittanut suuresti, tämän lukuhaasteen myötä todella luin hänen lyriikkaansa. Nyt minulla onkin juuri kesken Kunnaksen elämäkerta, josta lisää sitten tammikuussa, kun kirja on luettu.

Se hieman harmittaa, etten tullut lukeneeksi lastenrunoja, mutta onneksi on loppuelämä aikaa sille lajille. Maiju Voutilaisen Itke minulle taivas edusti sentään nuorille suunnattua runoutta, ja olikin silmiäavaava lukukokemus. Kirjaa on myyty ilmeisen paljon ja nimenomaan nuoret ovat sitä itselleen hankkineet, mikä on aivan mahtavaa.

Kiitän Omppua ja kaikkia muita runoustovereita kuluneesta vuodesta. Innolla kohti seuraavaa – edelleen runojen vietävänä.

29. joulukuuta 2017

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste päättyy – kerro osallistumisestasi



Vuosi on vierähtänyt muun muassa lukiessa. Moni lukuhaaste kestää kalenterivuoden ajan, niin myös oma, vuosi sitten heittämäni Muuttoliikkeessä-lukuhaaste. Sen tarkoituksena on ollut lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta, vähintään kolme kirjaa vuoden aikana.

Nyt on aika päättää muuttoliike tältä osin tähän. Haasteeseen osallistuneet voivat linkata oman koosteensa tai vastaavasti listata lukemansa kirjat tämän postauksen kommentteihin. Alkuperäiseen haastepostaukseen tulleet kommentit on huomioitu, eikä sinne linkanneiden tarvitse tehdä tuplatyötä.

Linkkaathan oman osallistumisesi viimeistään sunnuntaina 7.1., jotta pääsen tekemään koosteen ennen kuin uusi kirjavuosi vie kaikki jo mennessään.

Itse luin haasteeseen kuluneen vuoden aikana 14 kirjaa:

Suomalaisten siirtolaisuus
Antti TuuriAmeriikan raitilla – muistoja, matkoja (Otava 2016)
Antti TuuriAmeriikan raitti (Otava 1986)
Miika NousiainenJuurihoito (Otava 2016)
Anu PartanenPohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2017)


Pakolaisuus
Nam LeMerimatka (Like 2009)
Cilla & Rolf BörjlindUinu, paju pienoinen (S&S 2017)
Asko SahlbergAmandan maailmat (Like 2017)
Dubravka UgrešićKiputilahallitus (Like 2007)


Siirtolaisuus, paperittomuus
Maija SalmiPaholaisen juna. Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Atena 2015)
Elina RouhiainenMuistojenlukija (Tammi 2017)
Katriina RanneMiten valo putoaa (Gummerus 2017)
Cristina SanduValas nimeltä Goliat (Otava 2017)


Maahanmuutto Suomeen
Juuli NiemiEt kävele yksin (WSOY 2016)
Zinaida LindénRakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017)


Näistä kirjoista parhaiten jäivät mieleen Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä, joka on erinomainen katsaus pohjoismaisen hyvinvointivaltion ylivoimaisuuteen sekä Maija Salmen reportaasikirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa, jossa kerrotaan Meksikon läpi kulkevan tavarajunan kyydissä parempaa huomista kohti henkensä uhalla matkustavista laittomista siirtolaisista. Tietokirjallisuus jyräsi siis tässä haasteessa minun kohdallani, ja ihan hyvä niin.

Lukuhaasteen aihepiiri ei ole vanhentunut vuoden takaisesta yhtään. Teema on jatkuvasti esillä mediassa ja herättää voimakkaita tunteita. Itse aion jatkaa aihepiirin parissa aktiivisesti edelleen, sillä vaikka tieto lisää tuskaa, siirtolaisuus ei tule tulevaisuudessa ainakaan vähenemään, vaan ilmiökokonaisuutta on syytä kyetä jollain tasolla ymmärtämään, ihan meidän kaikkien.

Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, toivottavasti saitte siitä irti jotakin olennaista!

28. joulukuuta 2017

Vieraiden kulttuurien naisia ja Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus



Vuoden loppupuolelle osui luettavakseni kaksi kirjaa minulle vieraiden kulttuurien naisista. Ne myös solahtivat oivasti Hyönteisdokumentti-blogin maanmainioon Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, joka on päättymässä nyt vuoden lopussa. Haasteessa oli siis tarkoituksena lukea sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi. Viimeiseksi lukemani kirjat edustavat tässä kontekstissa harvinaisempia kieliryhmiä, hepreaa ja arabiaa.

Alona Kimhi (s. 1963) on ukrainalaissyntyinen, lapsena Israeliin muuttanut kirjailija ja näyttelijä, jonka ymmärtääkseni ainoa suomennettu romaani on vuonna 1999 ilmestynyt Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, suomentanut Kristiina Lampola). Kirjan päähenkilö on äitinsä nurkissa asuva kolmekymppinen Susanna, jolla on huomattavia mielenterveyden ja arkielämässä pärjäämisen haasteita, ahdistuneisuutta ja masennustaipumusta. Susanna ei pääsääntöisesti pidä muista ihmisistä muutamaa lähipiirin henkilöä lukuunottamatta, joten kun Yhdysvalloissa elänyt nuori sukulaismies muuttaa perheen kotiin asumaan työkomennuksensa vuoksi, paletti menee aivan sekaisin.

Sureva Susanna on kiehtovalla tavalla absurdin rajoilla tasapainoileva, tragikoominen ja töyssyinen tarina. Sen henkilöt eivät ole erityisen mukavia, mutta kiinnostavia he ovat. Ihmisten väliset siteet, tapahtumaketjujen syyt ja seuraukset, ihmismielen koukerot... Kimhi rakentaa romaaninsa kokonaisuuden huolella, ja vaikka se lukemisena onkin jotenkin nykivää ja paikoin vaivaannuttavaakin (Susannan ajatukset eivät totisesti ole aina ääneen lausumisen arvoisia tai teot "normaalin" määritelmän puitteissa), lukija pääsee sujahtamaan sekä vieraaseen kulttuuriin että erikoislaatuisen ihmisen päähän.

Emily Nasrallah (s. 1931) on puolestaan libanonilainen kirjailija, journalisti ja naisasianainen. Romaani Muistot (Tilka az-Zikrayat, suomentanut Satu Ruotsalainen) on ilmestynyt alunperin vuonna 1980 ja suomennettu vasta vuonna 2004 Liken erinomaisessa Kääntöpiiri-sarjassa, josta olen vuosien varrella lukenut paljon kiinnostavia kirjoja.

Muistot keskittyy kuvaamaan kahden naisen, Mahan ja Hananin, vuosikymmeniä jatkuvaa ystävyyttä ja naisten tekemiä elämänvalintoja. He tutustuvat yliopistossa ja päätyvät kumpikin tahoilleen tavaten myöhemmin enää harvoin. Maha jää Libanoniin tekemään uraa ja huolehtimaan perheestään, Hanan muuttaa puolisonsa kanssa Isoon-Britanniaan. Taustalla jyllää vahvana Libanonin kokema murros ja sittemmin sota, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kaikkien libanonilaisten elämään.

Muistot on vahvasti naisten näkökulmaa ja elämää korostava romaani, joka risteilee eri aikatasoilla, kerronnallisilla ratkaisuilla ja tunnelmissa. Se ei ohuesta mitastaan (191 sivua) huolimatta ole kovin nopeaa luettavaa, sillä Nasrallah vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta ja intensiivistä keskittymistä. Loppupuoliskon lyyrinen sotakuvaus on hieno ja ahdistava. Vaikka kyse on neljänkymmenen vuoden takaisesta sodasta, se tuntuu pelottavan hyvin kuvaavan myös tälläkin hetkellä riehuvia sotia eri puolilla maailmaa.


Alona Kimhi: Sureva Susanna
Suomentaja: Kristiina Lampola
Tammi 2003
394 s.
Shosanna ha-bokhiyya (1999)

Kirjastosta.


Emily Nasrallah: Muistot
Suomentaja: Satu Ruotsalainen
Into 2004
191 s.
Tilka az-Zikrayat (1980)

Omasta hyllystä.

________________________



Kuva: Pixabay (CC0)

Frau, Signora & Bibi -haaste on siis nyt päättymässä. Haaste oli minulle mieluisa, sillä se sai hyvin tietoisesti etsimään luettavaksi kirjoja, jotka muuten jäävät helposti sivuun tai huomaamatta. Kuten aina, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta onneksi valtakielien varjosta ponnistavat naiskirjailijoiden kirjat eivät minnekään katoa, vaan niitä voi nyt helpommin nostaa omille lukulistoilleen ja ylipäänsä luettavaksi etsittäväksi.

Luin yhteensä vuoden aikana yhdeksän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Renate DorresteinHyvä äitipuoli (De stiefmoeder, WSOY 2013, hollanti)
Anilda IbrahimiPunainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, italia)
Han KangVegetaristi (채식주의자, Gummerus 2017, korea)
Alona Kimhi: Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, Tammi 2003, heprea)
Daniela KrienVielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, saksa)
Emily Nasrallah: Muistot (Tilka az-Zikrayat, Like 2004, arabia)
Ane RielPihka (Harpiks, Aula & Co 2017, tanska)
Dubravka UgrešićKiputilahallitus (Ministarstvo boli, Like 2007, kroatia)
Ljudmila UlitskajaTyttölapsia (Siltala 2015, venäjä)

Hauskaa, että kaikki lukemani kirjat sattuivat vielä edustamaan eri kieliä arabiasta venäjään!

Parhaita lukukokemuksia näistä olivat Anilda Ibrahimin upea Punainen morsian, Han Kangin hämmentävä Vegetaristi ja Ane Rielin hyytävä Pihka.

Paljon jäi vielä lukematta sekä oman hyllyn että kirjaston kirjoja. Muutama herkullinen esimerkiksi islannin ja viron kieliä edustava romaani oli vielä vahvasti tyrkyllä, mutta nyt on aika siitä huolimatta paketoida haaste ja jatkaa luontevasti niiden parissa ensi vuonna.

Kiitän tärkeästä ja osuvasta haasteesta sen isäntää hdcanista ja toivotan monikielisiä ja -kulttuurisia lukukokemuksia jatkoon niin itselleni kuin kaikille muillekin!

27. joulukuuta 2017

Helmet-haaste 2017 purkitettu



Helmet-lukuhaaste vuodelta 2017 vetelee viimeisiään, ja perjantaina julkistetaan ensi vuoden haaste. Kahden vuoden haastekokemuksella totean, että tämä on oivallisen laaja, monitulkintainen ja matalan kynnyksen haaste, jonka lisäilona on aktiivinen Facebook-ryhmä. Joten mukana ollaan ensi vuonnakin, ehdottomasti!

Tämänvuotisen haasteen aloitin heti tammikuun alussa Asko Sahlbergin huikealla Pilatuksella, jolla kuittasin kohdan 35. Kirjan nimessä on erisnimi. Viimeisenä täyttyi nyt joulukuun puolivälissä kohta 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, johon luin Eleanor Cattonin hienon Harjoitukset. Strategiani haasteelle oli selkeä: ruksin kohtia matalalla kynnyksellä aina, kun luin jotakin johonkin sopivaa. Hyvin se toimikin, eikä mikään haastekohdista muodostunut ylettömän hankalaksi, joskin loppupuolella piti jo hieman etukäteissuunnitella.

Suosikkikohtiani tämän vuoden haasteesta olivat 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 26. Sukutarina, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Näissä oli sopivasti haastetta, ja samalla ne lisäsivät kirjojen ja lukemisen mieltä ja sielua laajentavaa merkitystä.

Mitä sitten luin?

  • Kirjaston kirjoja 28, oman hyllyn kirjoja 20, joista osa arvostelukappaleita, kavereilta lainattuja 2.
  • Runokokoelmia luin 5, novellikokoelmia 4, romaaneja 33, joista nuorten ja nuorten aikuisten kirjoja 5, tietokirjoja 5, lastenkirjoja 1, jotain muuta (esseitä, pakinoita) 2.
  • Tekijöinä naisia oli lukemissani kirjoissa 31, miehiä 21.
  • Alkukieli oli muu kuin suomi, ruotsi tai englanti viidessä kirjassa.
  • Kotimaisia kirjoista oli 34, ulkomaisia 16 – ulkomailla vierailin ainakin Yhdysvalloissa, brittiläisellä lammastilalla, Uudessa-Seelanissa, Etelä-Koreassa, Haitilla, Venäjällä, Albaniassa, Japanissa, Intiassa ja Bulgariassa.

Parhaita lukuelämyksiä olivat jo mainittujen Pilatuksen ja Harjoitusten lisäksi Kirsi Kunnaksen Uivat saaret, Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi, Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta, Anilda Ibrahimin Punainen morsian, Jani Saxellin Huomispäivän vartijat,  Margaret Mitchellin Tuulen viemää ja Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia. 

Mieleenpainuvia tietokirjoja olivat Ville Kivimäen ja Anssi Männistön Sodan särkemä arki ja Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset


Kiitos haasteen järjestämisestä Helmet-kirjastoille! Kohta jatketaan!


Tässä vielä lista haasteeseen lukemistani kirjoista:

  1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
    Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan (20.3.2017)
  2. Kirjablogissa kehuttu kirja
    Kate Atkinson: Elämä elämältä (27.2.2017)
  3. Suomalainen klassikkokirja
    Minna Canth: Köyhää kansaa (27.9.2017)
  4. Kirja lisää hyvinvointiasi
    Kirsi Kunnas: Uivat saaret (3.7.2017)
  5. Kirjassa liikutaan luonnossa
    Jarkko Volanen: Hiekankantajat (24.3.2017)
  6. Kirjassa on monta kertojaa
    J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt (27.1.2017)
  7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
    Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (10.11.2017)
  8. Suomen historiasta kertova kirja
    Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki (6.1.2017)
  9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
    Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Albert Edelfeltin useat teokset) (25.6.2017)
  10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
    Helmi Kekkonen: Vieraat (18.3.2017)
  11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
    Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja (9.7.2017)
  12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
    Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (5.11.2017)
  13. Kirja "kertoo sinusta"
    Leena Paasio: Menetetty tyttö (22.8.2017)
  14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
    Richard Mason: Meren huoneissa (20.1.2017)
  15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
    Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (purjelento) (9.7.2017)
  16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
    Han Kang: Vegetaristi (23.4.2017)
  17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
    Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta (19.6.2017)
  18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
    Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (17.4.2017)
  19. Yhdenpäivänromaani
    Jari Tervo: Suomemme heimo (3.2.2017)
  20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
    Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (8.2.2017)
  21. Sankaritarina
    Kate Atkinson: Hävityksen jumala (14.5.2017)
  22. Kuvitettu kirja
    Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (4.6.2017)
  23. Käännöskirja
    Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (1.5.2017)
  24. Kirjassa selvitetään rikos
    Mikko Porvali: Veri ei vaikene (9.6.2017)
  25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
    Juuli Niemi: Et kävele yksin (8.3.2017)
  26. Sukutarina
    Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (22.1.2017)
  27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
    Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (7.1.2017)
  28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
    Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (5.1.2017)
  29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
    Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (matematiikka) (15.1.2017)
  30. Kirjan nimessä on tunne
    Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (3.1.2017)
  31. Fantasiakirja
    Maria Turtschaninoff: Naondel (31.3.2017)
  32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
    Richard Bach: Lokki Joonatan (30.10.2017)
  33. Kirja kertoo Intiasta
    Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (31.10.2017)
  34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
    Jenni Linturi: Jälleenrakennus (4.7.2017)
  35. Kirjan nimessä on erisnimi
    Asko Sahlberg: Pilatus (2.1.2017)
  36. Elämäkerta tai muistelmateos
    Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (29.8.2017)
  37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
    Antti Tuuri: Ameriikan raitilla (2.1.2017)
  38. Kirjassa mennään naimisiin
    Margaret Mitchell: Tuulen viemää (15.6.2017)
  39. Ikääntymisestä kertova kirja
    Pertti Lassila: Armain aika (14.1.2017)
  40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
    Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (5.11.2017)
  41. Kirjan kannessa on eläin
    Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (3.7.2017)
  42. Esikoisteos
    Katja Kettu: Surujenkerääjä (3.1.2017)
  43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
    Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi (5.12.2017)
  44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
    Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen (16.7.2017)
  45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
    Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? (22.5.2017)
  46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
    Eleanor Catton: Harjoitukset (13.12.2017)
  47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
    Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (26.5.2017) (esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa)
  48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
    James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta (lammaspaimenen elämä ja työ) (10.5.2017)
  49. Vuoden 2017 uutuuskirja
    Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (3.2.2017)
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
    Helena Sinervo: Tilikirja (31.7.2017)

23. joulukuuta 2017

Joulutoivotus



Joulu koittaa.

Huolimatta siitä, etten ole erityisesti jouluihminen, haluan toivottaa kaikille blogini lukijoille tunnelmallista ja rauhallista, juuri omannäköistänne joulua. Tuokoon se niin psyykkisiä kuin fyysisiä herkkuja, lepoa ja hyvää mieltä.

Täällä puuhastellaan vielä jotakin pientä, vietetään toivottavasti sopivassa suhteessa sekä sukulais- että omaa aikaa, herkutellaan ja oleskellaan.

Ja tietysti luetaan.


Hyvää joulua kaikille!

22. joulukuuta 2017

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus



Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.


Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus
Suomentaja: Kari Klemelä
Like 2007
328 s. 
Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________


Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

20. joulukuuta 2017

Eleanor Catton: Harjoitukset



Uusiseelantilainen Eleanor Catton jyräsi sydämeni muutama vuosi sitten mestarillisella Valontuojat-romaanillaan (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Pelastin sen jälkeen hänen esikoisteoksensa Harjoitukset (suom. Tero Valkonen, Siltala 2010) jostain kirjakaupan alelaarista. Lukemistaan se kyllä jäi pitkäksi aikaa odottamaan, mutta nyt tämä hämmentävä, monipuolinen romaani on luettu.

Harjoitukset on mosaiikki, verkosto, tarinan aihioiden kooste. Se haastaa kronologian ja tarinankerronnan itsessään: samalla se on itsetietoinen, omasta kerronnastaan ammentava pitkä roolileikki.

Tarinan keskiössä – jos niin voi ajatella – on lukio, jossa on paljastunut seksiskandaali. Kolmekymppisellä miesopettajalla on ollut suhde niukasti alaikäisen tyttöoppilaan kanssa. Suhteen paljastuttua opettaja on erotettu, tyttö, Victoria, ohjattu kriisihoidon piiriin ja koulun oppilaille tarjottu laaja-alaista tukea ja keskusteluapua. Tarinassa kyseenalaistetaan voimakkaasti tapa, jolla paljastuneeseen skandaaliin suhtaudutaan, sen moralismi ja pakotetut tunnerekisterit nousevat selkeinä esiin. Aikuiset kertovat ja osoittavat nuorille, kuinka näiden kuuluu tuntea – näkeehän sellaisen läpi vähemmälläkin.

Victorian sisko Isolde kuten moni muukin Abbey Crangen high schoolin oppilaista käy soittotunneilla. Moni soittaa saksofonia, jonka voisi ajatella olevan vaarallisen sensuelli ja voimakas soitin viattoman tai "viattoman" tytön käsiin. Koulun lähellä studiossaan tunteja antaa saksofoninopettaja, jolle moni oppilaista avautuu – ja joka joutuu monesti olemaan totuuden torvi niin oppilailleen kuin näiden äideille.

Abbey Crangen lähellä sijaitsee myös kaupungin teatterikoulu, jossa seurataan pääsykokeissa hikoilevaa ja sittemmin ensimmäistä, rankkaa opiskeluvuottaan elävää Stanleyta. Ensimmäisen vuosikurssin on perinteiden mukaisesti tuotettava opiskelijavoimin oma näytelmä lukuvuoden päätteeksi. Stanleyn vuosikurssi päättää ottaa teemakseen naapurikoulun seksiskandaalin.

Harjoitukset etenee sirpaleisena, poukkoilevana, kiusoittelevana. Se herättää kiinnostuksen ja koukuttaa, mutta samalla hermostuttaa ja ärsyttää, sillä vie aikansa, ennen kuin Cattonin kerronnan rytmiin ja tyyliin pääsee sisään. Henkilöhahmot ovat kuin roolejaan harjoittelevia ja läpikäyviä näyttelijöitä, puhe ja kommunikointi on vuorosanamaista, paikoin ylen dramaattistakin. Ihmisiin ei kiinny, vaikka he kiinnostavat kyllä: koko ajan tiedostaa, että jotain muuta on taustalla, eikä kukaan ole tarinassa vilpittömin mielin.

Romaani kuvaa kiehtovasti juoruilun ja huhupuheiden aiheuttamaa pyörrettä. Skandaalin keskiössä olevia ihmisiä ei tarinassa kuulla, ainoastaan heidän herättämiään ajatuksia, tunteita ja seurauksia. Harjoitukset tasapainottelee kuvitelmien, oletusten ja toiveiden rajamaastossa. Se on kunnianhimoista proosaa, hyvin suomennettua ja lukijan haastavaa. Tämän romaanin seurassa kelpaa kamppailla, sillä se saa näkemään, kuinka huolellakin työstetty pinta pettää aina.


Eleanor Catton: Harjoitukset
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Siltala 2010
332 s.
The Rehearsal (2008)

Omasta hyllystä

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?Luetut, lukemattomat, Oksan hyllyltä, Kirjainten virrassa, Kirjasfääri, Kirjamuistikirja, Sinikka Vuola / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen viimeinen (!) jäljellä ollut kohta 46. Oseanialaisen kirjalijan kirjoittama kirja (jee!). Taiteilijaromaani-haaste (näyttelijät).

18. joulukuuta 2017

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia



Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

16. joulukuuta 2017

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.


Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...


Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

15. joulukuuta 2017

Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta



Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

14. joulukuuta 2017

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito



Pirjo Puukon Mutkanlukutaito on 18 novellin kokoelma, jossa keskiöön nousevat ihmiset ja asiat heidän välillään. On nuoria ja vanhoja, naapureita ja satunnaisia kohtaamisia, muistoja ja kuvitelmia. Ihmissuhteet ovat alullaan, täydessä vauhdissaan tai loppumassa. Miljöönä ovat niin ulkosaariston kalliot, lämpöä hehkuva Italia kuin hiljaiset rintamamiestalot puutarhoineen.

Puukon teksti on soljuvaa ja kevyttä, mutta kätkee sisäänsä yllätyksiä ja käänteitä, jotka paljastuvat vasta vähitellen, osassa novelleista vasta viimeisessä käänteessä. Mukana on paljon dialogia, joka on toimivaa ja mutkatonta: keskustelujen kautta novellien henkilöistä paljastuu puolia, jotka muuten jäisivät piiloon. Esimerkiksi novellissa Vetovastuu kuusikymppinen Tuire saa puhelun tyttäreltään Tiinalta, joka ei aivan sulata äitinsä elämää "uutta nuoruutta", johon sisältyy esimerkiksi uusi miesystävä. Tuire puolestaan kantaa huolta omasta äidistään, jolla alkaa jo terveys ja muisti pettää. Vaan kuka lopulta huolehtii kenestäkin ja miksi?

Omenapuun oksat asettaa vastakkain naapurit, joita vain teräsaita erottaa: eläkeläispariskunnan, joka totisesti tietää, kuinka elämä tulee elää ja lapsiperheen, jolla on omat käsityksensä arjen pyörityksestä. Teemana naapurisota ei ole erityisen persoonallinen, mutta Puukon novellissa se herää eloon herkullisena ja aitona.

Sateisen kesän jälkeen on monitulkintainen, jopa hieman spekulatiiviseen fiktioon päin kallellaan oleva novelli muutoksista ja vahingoista. Mirva huomaa loppusyksystä olevansa raskaana, kun "yksi ainoa pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis". Hiiret kansoittavat ihmisten koteja ympäri maan, eikä sade tunnu loppuvan koskaan. Novellin miljöö on huikaisevasti kuvattu: omatkin vaatteet tuntuvat lukiessa sateenjälkeisiltä ja kosteannihkeiltä, ja korvan juuresta kuuluu hiirten rapinaa. Tätä novellia haluankin peukuttaa Novellihaaste 2:ssa sen paikan vuoksi.


Surullisista ihmiskohtaloista kertovat novellit Selkeät ohjeet ja Universumin yksinäisin mies. Selkeät ohjeet on konekirjoituksen lailla etenevä reportaasi elämänsä langat hallitsevasta naisesta, jonka piinkovan ja selkeän ulkokuoren alle kätkeytyy jotain, jonka piilossapitäminen vaatii kaikki voimat. Hienovireinen, tunnelmaltaan lukijansa varpaillaan pitävä novelli. Universumin yksinäisin mies puolestaan kertoo elämästä, jonka kaari kulkee räsymaton laidasta toiseen. Sen surumielinen tunnelma ja jonkinlainen väistämätön kaari sulkevat sisäänsä ja herättävät ajatuksia, jotka kulkevat omia ratojaan annetun tarinan taakse.

Siellä, missä Salpausselkä vajoaa mereen yllättää monella tapaa. Sen henkilöt eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat, ja miljöö ulkosaaristossa vahvistaa tunnelmaa. Kuka on lopulta tunkeilija ja kenen elämässä? Miten muutos vaikuttaa ja mistä se saa alkunsa? Novellin nimi on myös hienoimpia kohtaamiani.

Mutkanlukutaito on novellikokoelma, johon tarttumisen kynnys on matala ja mutkaton. Näitä novelleja ei kannata etukäteen jännittää, päinvastoin. Vaikkeivät kaikki kuvatut elämäntilanteet olisi itselle läheisiä, Puukon kirjoittamien maailmojen kautta niitä lukee ymmärtääkseen, oppiakseen, hämmentyäkseen. Kuinka pieniä ja pikkusieluisia me ihmiset lopulta olemmekaan – ja toisaalta kuinka suureksi mitättömiltä tuntuvat seikat voivat kasvaa, kun kasvualusta on oikea ja sattuma sysää uudelle reitille.

Mutkanlukutaitoa tässä elämässä tarvitaan, se on varmaa.


Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Ulkoasu: Amelia Nyman
Stresa Kustannus 2017
135 s.

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Elämä on ihanaa

Haasteet: Novellihaaste 2

13. joulukuuta 2017

Heikki Kännö: Mehiläistie



Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

10. joulukuuta 2017

Kuinka opin rakastamaan runoja



Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100