Kuinka opin rakastamaan runoja

Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100