Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.

Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.

Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.

Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.


Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, KosminenK

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

_______________

Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Naisen paikka ja Feministinen lukuhaaste

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Tänään on vedetty lippu salkoon mahtavan suomalaisnaisen kunniaksi – ja kaiken sen tärkeän, mitä hän eläessään ajoi. Niinpä on syytä tuoda tänne blogiinkin naisasiaa. Teen sen jo aikaa sitten lukemani novellikokoelman sekä Sivutiellä-blogissa tänään päättyvän Feministisen lukuhaasteen koosteen myötä.

Kaarina Helakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjailijana, mutta kun sattumalta huomasin kirjaston novellihyllyssä hänen novellikokoelmansa Naisen paikka (Otava 1993), päätin vilkaista, miltä se vaikuttaa.

Heti ensimmäinen novelli Bloody Mary on tunnelmaltaan tiheä. Nuori nainen kävelee ympyrää asunnossaan: pitäisi pakata, pitäisi lähteä, miesystävä tai sen tapainen painaa mieltä, hengitys tihenee koko ajan. Novelli nostaa lukijan sykettä pahaenteisyydellään.

Tandaradeissa ystävysten huoleton kesäreissu Eurooppaan saa yllättäviä käänteitä, vai ovatko ne sittenkään niin yllättäviä. Eikö yksi asia yleensä johda toiseen, halu kokea ja nähdä ja olla vieraassa paikassa joku muu kuin kotona vie asioita väistämättömään suuntaan? Novelli jättää avoimia kysymyksiä, lukija saa miettiä, miksi.

Kunnian kruunu on yksi suosikeistani: se on rytmiltään villiintyvä ja kieleltään kokeilevakin novelli naisen roolista: mitä tapahtuu, kun kiltti tyttö ottaa ohjat omiin käsiinsä, päättää mihin suuntaan elämänsä vie, vaikka ohjeet olisivat toiset.

Kokoelman toisen osan kolme novellia Kiinansilkkinen hame, Koti-ilta ja Kuin kaksi marjaa kietoutuvat parisuhdeväkivallan ja alistavien ihmissuhteiden tematiikkaan. Helakisan kirjoitustapa on samaan aikaan tyyni ja jännitteinen, hän herättää lukijan mielenkiinnon, muttei tarvitse kikkailua tai temppuja.

Viisi viimeistä novellia eivät kolahtaneet niin hyvin kuin alkuosan tarinat. Toisaalta lukemisestakin on jo aikaa, mutta niistä ei silti herää erityisiä muistikuvia edes nopealla selailulla. Yhteinen tekijä novelleissa taisi olla aikuisen naisen elämän hiertymät, sellaiset kohdat, joissa on tehtävä päätöksiä, hyväksyttävä muutoksia ja ymmärrettävä oma rajallisuutensa.

Vaikka Naisen paikka on 1990-luvun alusta, sen novelleissa on tietynlaista ajattomuutta, joskin toki ne ovat varsin vahvasti omaan aikaansa sidottuja miljöön ja yksityiskohtiensa puolesta. Helakisa nostaa keskiöön naisen elämän ja sen, kuinka nainen itse sen määrittelee. Samalla paljastetaan rakenteita ja aitoja, joilla naiseutta ja naisen tapaa olla pyritään rajaamaan. Näkökulmia vaihdellaan sujuvasti, kertojat vaihtuvat, mutta naisen paikka on ja pysyy – kenties kuitenkin hieman enemmän siellä, minne hän sen itse asettaa.

Tällä kirjalla saan kolmannen ja viimeisen suorituksen Sirrin lukuhaasteeseen. Kaksi muuta erityisesti tätä haastetta varten lukemaani kirjaa ovat Joyce Carol Oatesin novellikokoelma Tavallinen rakkaus ja Sofi Oksasen laululyriikkakokoelma Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. En tiedä, tulinko ottaneeksi haasteen siinä mielessä turhan kirjaimellisesti, että valitsin muutaman teoksen nimenomaisesti sitä silmällä pitäen, vaikka olisin hyvin voinut koko haasteen ajan keskittyä esimerkiksi lukemaan mitä tahansa kirjallisuutta feministisestä näkökulmasta.

Yhtä kaikki olen näihin kolmeen lukukokemukseen hyvin tyytyväinen. Ei feministisessä ajattelussa ole minulle mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli hyvä ottaa nämä kirjat luentaan juuri haaste mielessäni. Minulle feminismi ja tasa-arvo ovat niin luonteva osa elämää ja ajattelua, etten mitään muita vaihtoehtoja edes näe. Pyrin itse toiminnallani ja teoillani oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen käytökseen ja vahvistamaan ajattelua, jossa valtarakennelmia kyseenalaistetaan ja vaiennettavia ja tavalla tai toisella syrjittäviä ihmisiä ja ihmisryhmiä tuodaan esiin omilla ehdoillaan.

Kiitos Sirrille haasteesta.


Kaarina Helakisa: Naisen paikka
Ulkoasu: Anita Rausti
Otava 1993
184 s.

Kirjastosta.

________

38. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.  11 novellia lisää Novellihaasteeseen.

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä

Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

Sofi Oksasen kirjoittamat 25 runoa kokoelmassa Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä käsittelevät laajaa naisen elämän aihepiiriä eroamisesta väkivaltaan, läheisriippuvuudesta kaunoihin, tunteista tunteettomuuteen. Maija Kaunismaa on tehnyt tekstien pohjalta lauluja, jotka on julkaistu levynä ja esitetty kiertueella vuonna 2011.

Runojen rytmi ja kulku sopivat musiikiksi. Vaikken ole Kaunismaan sovituksia kuunnellut, runot heräsivät mielessäni eloon, soivat ja kertoivat tarinaansa sulavasti mutta kaunistelematta. Kieli on selkeää, sujuvaa ja sillä on sanottavaa. Korulauseisiin tai ylenpalttiseen leikittelyyn ei lähdetä, vaan tyyli on toteava.


Jätän nyt kodin, jota en haluaisi jättää.
Jätän viimeiset askeleet pihatielle,
jätän roskat tien viereen

Enkä enää jää

(Jätän nyt talon)


Koska kokoelma on kirjoitettu laulunsanoiksi, runot ovat suhteellisen pitkiä, ja niihin on aikaa upota. Useimmissa on toistoa, jota hyödynnetään kertosäkeinä. Lukeminen on runountuvikolle siinä mielessä helppoa, että kiire ei ole. Tekstiä on aikaa maistella ja se on vahvaa.


Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,
sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.
Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuu
mulle

(Väärät kengät)


Sisältönsä puolesta runot ovat raskaita. Ne käsittelevät väkivaltaa, seksuaalista häirintää, alistamista, alkoholia, naisen ristiriitaista ja mahdotonta paikkaa maailmassa, perheessä ja suhteessa. Kokoelman lopussa on Oksasen asiateksti naisiin kohdistuvasta väkivallasta, jossa hän myös avaa runojen syntyprosessia.

Liian lyhyt hame sopii erinomaisesti osaksi Sivutiellä-blogin Feminististä lukuhaastetta. Se tuo lyyriikan keinoin esiin sellaisia puolia elämästä, jotka heijastavat vahvasti epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä. Runojen puhujat tuntuvat eläviltä: Oksanen kirjoittaa heidät auki, kuiskaamaan tai huutamaan, kertomaan väärästä kohtelusta, paljastamaan epäkohtia.

Runous on siitä hieno kirjallisuudenlaji, että se antaa lyhyessä mitassa paljon, lähes huomaamatta. Oksasen lyriikka on varsin suoraviivaista ja -sanaista, eikä tähän kokoelmaan tarttumista kannata arastella, mikäli aihepiiri kiinnnostaa. Runot eivät ole vaikeita, ne aukeavat kyllä, ja nähdäkseni varsin pienellä vaivalla. En pidä sitä missään määrin heikkoutena, vaan pikemminkin nostan Liian lyhyen hameen vielä suurempaan arvoon siksi, ettei se kiusoittele lukijaa, vaan jysäyttää teemansa lukijan eteen anteeksipyytelemättä ja kiertelemättä.


hääkengät kaapin päällä
kaunis koti
kauniit lapset
niin hieno työ niin hieno mies
kaikki kaunista ja hyvää

mun paidassa on aina pitkät hihat

(Hääkengät)


Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Ulkoasu: Mika Perkiökangas
Bonnier Kirjat 2011
78 s.

Kirjastosta.

___________

Haasteet: 46. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteessa, avaukseni Runo100-haasteeseen, Feministinen lukuhaaste

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Ensirakkaus, oi voi. Onneksi se ei palaa, onneksi se sai aikanaan palaa oman aikansa ja sammua sitten. Juuli Niemen Finlandia-palkittu romaani Et kävele yksin piirtää kuvan raastavasta ensirakkaudesta, raja-aitojen ylittämisestä, oman itsen löytämisestä. Siinä samalla nähdään pilkahdus pääkaupunkiseutulaisten nuorten elämää ja maahanmuuttajaperheen haavoja.

Ada on yhdeksännellä luokalla, oman elämän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäiti on kuvataiteen opettaja ja taiteilija, juureva eno perheineen Pohjanmaalla. Isästään Ada ei tiedä, eikä niin välitäkään. Polkkatukkainen ystävä Sanni on kulkenut vierellä pikkutytöstä. Erään äidinkielentunnin loppumetreillä opettaja ehdottaa isänpäiväkorttien tekemistä. Silloin kosovolaistaustainen Egzon kiinnittää Adan huomion: Egzon protestoi tehtävänantoa vastaan ja poistuu luokasta. Ada kokee löytäneensä hengenheimolaisen, toisen isättömän kulkijan. Jolla on vielä jumalaisen pitkät ripset.

Ada ja Egzon tutustuvat vähitellen toisiinsa ja Egzon samalla myös Adan äitiin. Egzon on kuvataiteellisesti lahjakas, mikä ei jää huomaamatta. Ihmissuhteissa hänellä on sen sijaan vielä paljon opeteltavaa, mutta niin on Adallakin. Vaikka rakkaus kolahtaa ja täyttää kaiken, ei raatelultakaan vältytä. Väärinymmärrykset, sanomatta jätetyt, vältellyt sanat. Toisaalta liiat tunteet, liiat puheet, fyysinen järisyttävä tunnevyöry.

Niemi kirjoittaa runollista proosaa, lauseet, tunnelmat ja kuvat leikittelevät itsellään ja toisillaan. On paljon lunta ja pakkasta, rapisevia oksia, aidan ohi kulkemisia, hämärtyviä talvi-iltoja. Samalla tarinassa on käsinkosketeltavia tosia kokemuksia: se kerta, kun juo ensimmäistä kertaa liikaa kuohuviiniä, se hetki, kun ymmärtää, ettei äidin kanssa enää halua jakaa kaikkea, se päivä, kun tutut suhdekiemurat ja hierarkiat ovatkin yhtäkkiä toisin, ne vaatteet, jotka yllään on ensimmäistä kertaa selvästi jotain muuta ja uutta.

Nuorten maailma heijastuu romaanissa silmien eteen vahvana ja aitona. Et kävele yksin ei selittele liikoja, ei alleviivaa eikä osoita. Lukija luo oman näkemyksensä tarinasta ja sen henkilöistä, miettii omia odotuksiaan ja oletuksiaan, keikuttelee muistojaan (jos voi). Niemi on kirjoittanut kauniin romaanin, joka antaa tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle, muttei jää liian etäiseksi.

Kieli on soljuvaa, runoudestakin ammentavaa. Minua runollinen kieli piti etäällä, töykki hieman kauemmaksi, puuduttikin pidemmän päälle. Niemi ei päästä lukijaa aivan helpolla, vaan romaaniin on todella keskityttävä, maisteltava sen sanoja, joista tarina kasvaa.

Maahanmuuttajaperheen keskimmäisenä poikana Egzon on ristiriitainen hahmo. Hän on syntynyt Suomessa, mutta hänen Kosovosta pakolaisina lähteneiden vanhempiensa suru ja sopeutumisen vaikeus heijastuvat myös lasten elämään. Et kävele yksin on paitsi rakkaustarina myös kuvaus maahanmuuttajataustaisten nuorten elämästä. Kovin syvälle se ei maahanmuuttotematiikkaan sukella, mutta raapaisukin on tehty taiten. Kun pitää sopeutua sekä valtaväestön että oman perheen taustan vaatimuksiin, voi olo syystäkin olla joskus palasiksi revitty.

Et kävele yksin on romaani, jonka tunnelma on haikea mutta toiveikas. Se näyttää hetken ja ajan, jonka muistaa aina. Ja jonka mielellään kietoo takaisin armeliaan unohduksen harsoihin.


Juuli Niemi: Et kävele yksin
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2016
362 s.

Kirjastosta.


_________

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sivujen välissä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole. Muuttoliikkeessä-haaste (Maahanmuutto Suomeen). 45. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Lapsuuteni kirjasuosikit: Asterix

Luetaanko tämä? -kirjablogissa avattiin helmikuussa Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jonka tarkoituksena on uudelleenlukea omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja. Aloitin haastetta jo edellisellä lukumaratonillani, kun luin Neiti Etsivää ja Viisikkoa. Niihin palaan tarkemmin vielä myöhemmin (ja luen vielä ainakin toisen Neiti Etsivän nostalgian varmistamiseksi), mutta nyt otan käsittelyyn yhden kaikkien aikojen suursuosikkini: Asterixin ja Obelixin!

Minulla on isältä peritty pino liitoksistaan ratkeavia vanhoja Asterixeja. En melkein uskalla koskea niihin enää, etteivät hajoa lopullisesti. Isäni piti Asterixeista ja tutustutti minutkin niihin (hän piti myös Pahkasiasta, mutta siihen taisin olla melkoisesti liian nuori, joten täytyy vielä jonain päivänä etsiä sekin perintö esiin jostain ja lukea ne).

Olen lukenut lähes kaikki suomennetut Asterixit, joten oli helppoa palata tuttujen tarinoiden äärelle kirjaston sarjishyllyssä.

Valitsin satunnaisotannalla luettavakseni Syvän kuilun ja Asterixin harharetket. Etenkin Syvästä kuilusta oli eläviä muistikuvia: meille hyvin tutun gallialaiskylän lähistöllä on kylä, joka jakaantuu keskeltä kahtia ja molemmat puolet kilpailevat ja vihailevat keskenään minkä ehtivät. Kummallakin puolella on oma päällikkönsä, eikä näyttäisi olevan toivoakaan, että jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja -eloon voitaisiin joskus päästä. Ei, vaikka päälliköiden lapset Fanzine ja Komix tulevat toimeen keskenään paremmin kuin hyvin. Lähistöllä oleva roomalaislegioona aiheuttaa luonnollisesti harmaita hiuksia kylälle, joten ystäviemme on ilman muuta lähdettävä auttamaan heimoveljiä kiperässä tilanteessa.

Syvä kuilu on varsin tyypillinen Asterix-seikkailu. Nokkelaa miestä tarvitaan apuun, kuten myös hänen uskollista toveriaan Obelixia. Myös tietäjä Akvavitix lähtee joukon jatkoksi Idefix-koiraa unohtamatta.

Albumin sivuilla kohtasin vanhat tuttavani roomalaiset, jotka olivat yhtä pöhköjä kuin muistinkin. Rivilegioonalaiset tekevät pääosin kuten käsketään (joskin tässä osassa he ryhtyvät lakkoon huomatessaan joutuneensa kunniakkaan sotilasuran sijaan lähinnä keittiövuorojen viidakkoon), päälliköt puolestaan puljaavat oman vallanhalunsa ja ylempien auktoriteettien määräysten keskellä. Ei ole helppo roomalaisen sotilaan asema, ei!

Kuten muistinkin, Asterixeissa ei väkivaltaa säästellä. Vaikka lätty lätisee ja nyrkki heiluu, Asterix-sarjan väkivalta ei kuitenkaan ole pelottavaa tai ahdistavaa. Pikemminkin se kuuluu vahvasti asiaan: vaikka Asterixin kylän väki onkin taikajuoman vuoksi kaikkea muuta kuin altavastaajan roolissa, he ovat kuitenkin Rooman valtakuntaan suhteutettuna hyvinkin alisteisessa asemassa, jossa itsepuolustukselle on perusteensa. Toisaalta sarjassa toki gallialaiset myös mäiskivät ihan vain rehdisti toisiaan, usein ilman sen kummempaa syytä. (Olinkin jo unohtanut Amaryllixin haisevat kalat...!)

Asterixin harharetkissä matkataan Akvavitixin taikajuoma-ainesten perässä Juudeaan. Kylä on siis pulassa: tietäjä ei saakaan kauppalaivan mukana vuoriöljyä, jota on ehdottomasti oltava taikajuomassa mukana. Niinpä Asterix ja Obelix lähtevät sitä hakemaan meren takaa.

Merimatkan aikana kohdalle tulevat muun muassa rakkaat tutut merirosvot (yksi hauskimpia sivujuonteita kautta koko sarjan, se on todettava!). Lisäksi matkaseuralaisena on druidiksi naamioitunut Caesarin agentti Nollanollakuusix (jonka yhdennäköisyyttä erään toisen fiktiivisen agentin kanssa hihittelin tyytyväisenä).

Vuoriöljy ei ole helpointa löydettävää, mutta Asterix ja Obelix eivät tunnetusti jää tuleen makaamaan, vaan kyllä keinot aina keksitään. Ja matkalla kohdataan etäisesti tuttuja hahmoja jos jonkinlaisia...

Kuten aina, myös Asterixin harharetket päättyy kylän yhteiseen illalliseen, jonka ajaksi bardi Trubadurix hiljennetään (yleensä puuhun roikkumaan). Tarinoiden lopetuksissa on mielestäni vahvasti turvallisuutta: Asterixeja lukiessa ei koskaan tarvitse pelätä, että kävisi pahasti tai huonosti. Aina ratkaisu saadaan ja uudet seikkailut ovat valmiita alkamaan.

Jostain syystä pidin jo lapsena paljon Julius Caesarin hahmosta, vaikka hän kovin vallanhimoinen, äkkipikainen ja paikoin julma onkin. Asterixin seikkailuissa hänet kuitenkin kuvataan yhtä aikaa ironisesti ja ymmärtäväisesti. Pidin Jullesta myös nyt uusintalukukierroksella, vaikken voinut olla miettimättä, että hänen sappensa on varmasti koetuksella pönttöjen alaisten sotkuja setviessä ja kaikenlaisia salaliittoja pelätessä.

Asterixeissa on erittäin onnistunut henkilökavalkadi, ja jokainen lukija löytänee oman suosikkinsa joukosta. Itse pidän kyläläisistä eniten tietäjä Akvavitixista, ja toki Obelix on ikisympaattinen. Naishahmot jäävät Asterixeissa sivurooliin, ja ovat joko kuvankauniita neitokaisia tai tanakoita matameja.

Mietin, miksi Asterixit kiehtoivat minua jo alle 10-vuotiaana, mutta en ole varma syystä. Piirtojälki on toki mukavaa ja värikästä katsottavaa, hahmot hyvin ja elävästi piirrettyjä ja ruuduissa paljon tutkailtavaa. Tarinat ovat koukuttavia, mutteivät liian monimutkaisia tai junnaavia. Niissä on tietynlainen rakenne, joka tulee tutuksi jo muutaman albumin lukemisen jälkeen, ja josta muodostuu lukijalle turvallinen kokemus.

Historiatietämys kasvaa Asterixin seikkailuja seuratessa kuin huomaamatta. Tietenkään kyse ei ole mistään opetusmateriaalista sinänsä (joskin muistan kyllä lukion historianopettajani käyttäneen joskus jotakin Asterix-aukeamaa kokeessa joko bonustehtävänä tai kevennyksenä), mutta oppimistahan tapahtuukin erinomaisesti myös ohimennen – eikä se ole yhtään arvottomampaa kuin varsinainen pänttääminen.

Varmaan tärkein asia Asterixeissa on kuitenkin se, että ne tuovat minulle vahvoja muistikuvia isän kanssa vietetyistä hetkistä. Sitä en muista, lukiko hän niitä minulle, vai luimmeko niitä yhdessä tai vuorotellen, mutta yksityiskohdilla ei olekaan niin suurta merkitystä. Vain sillä on, että minulla on rakkaita (lukemiseen liittyviä) muistoja yli 20 vuotta sitten kuolleesta isästäni, joita mikään mahti ei pyyhi pois.

René Goscinny & Albert Uderzo: Syvä kuilu

Suomentaja: Jorma Katari

Egmont Kustannus 2016 (1. painos 1982)

48 s.

Le Grand Fossé (1980)

Kirjastosta.

Rene Goscinny & Albert Uderzo: Asterixin harharetket

Suomentaja: Eija Pokkinen

Egmont Kustannus 2016

48 s.

L'Odyssée d'Astérix (1981)

Kirjastosta.

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 43. ja 44. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Olipas rapsakkaa luettavaa tämä Harry Salmenniemen tuore Uraanilamppu ja muita novelleja. Pelkistetty kansi ei tuota ennakko-oletuksia (vai tuottaako juuri nimenomaan niitä?), mutta sisältö iskee alkutahdeista alkaen lukijan melkoiseen pyöritykseen.

Salmenniemen novellit leijuvat tyylistä ja miljööstä toiseen. Niminovelli Uraanilamppu, toisena tuleva Krematorio ja kokoelman päättävä Maailma ja maailmat muodostavat nähdäkseni yhden teemakokonaisuuden: klassikkokirjallisuudelle vinosti pokkaavan kimaran, jossa novellit on koostettu omaäänisiksi, draaman kaarelta sujuviksi tarinoiksi. Ihastelin lukiessa niiden kieroa maailmaa, pahaenteisyyttä ja absurdiin vivahtavia tapahtumia. Ah, ja paljon jäi mietittävää ja aukkoja!

Tunnet itsesi kuninkaaksi on pohjattoman voitontahdon sumentaman ammattijalkapalloilijan pamfletti, ihastuttavan omahyväinen ja anteeksipyytelemätön, julma. Fantastinen salaatti puolestaan ilkkuu ruokaan liitetylle glorialle niin terveellisyyden kuin hienostelevan maun suhteen. Tämän salaatin jos joskus oikeassa maailmassa näkisi...! Toiminta piirtää pienimmänkin yksityiskohdan kautta kuvan aikeesta, liikkeestä ja lopputuloksesta. Melkoisen tarkalla kammalla on tämä kokonaisuus laadittu, totean.

Salmenniemen novelleissa maailma ja sen ihmiset ovat vinoja ja äkkivääriä. Ei ole mitään luotettavaa tasaista pintaa, jolla turvallisesti vanua, vaan käännökset tulevat yllättäen. Lukija haastetaan, kirjailija haastaa ja paljastaa itsensä (tai kuvansa?), novellit analysoivat itse itseään. Kaikki novellit kolmestatoista eivät iskeneet, mutta annoin niiden vähemmän mojovienkin mennä sen kummemmin nikottelematta.

Kokeilevaa, kujeilevaa, vakavaa, ärsyyntynyttä. Salmenniemi kirjoittaa ristiriitaisesti ja monisärmäisesti, mutta kuitenkin hyvin hallitusti ja tyynesti: muoto on tarkkaan rajattu, sisältö säteilee eri suuntiin. On vaikeaa, käytännössä mahdotonta sanoa, mitä kaikkea pinnan alla on – sen selvittäminen jää yksin lukijan vastuulle. Onneksi.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Siltala 2017
177 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!

Haasteet: 13 novellia lisää Novellihaasteeseen, 42. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Jari Tervo: Suomemme heimo (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Suomemme heimo vieraili Kiasmassa.

Räksyttävä pikkukoira, kivi maiharissa, reikä sukassa, purkautuva paidanhelma. Jatkuva kimeä ääni, nykivästi ajava kuski, aina samoihin vaivaannuttaviin puheenaiheisiin palaava sukulainen. Jotain rasittavaa, josta ei pääse eroon, ja joka hiertää mieltä, korvaa tai jalkapohjaa. Jotkut kirjat ovat sellaisia.

Jari Tervon Suomemme heimo (WSOY 2001) on oman ilmestymisvuotensa edustaja Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -listalla, johon saan ilon ja kunnian osallistua tänään tällä bloggauksellani. Tervon tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, vaikka sitä – etenkin hänen historiallisia romaanejaan – on minulle täällä bloginkin kommenttikentässä toisinaan suositeltu. Lähdin uteliaana selvittämään, mistä minulle arvottu Suomemme heimo kertoo.

Kirjan nimi kertoo jo paljon. Ollaan Rovaniemellä eräänä syksyisenä päivänä. Pikkurikollinen Perserkki on kyllästynyt kokemaansa simputtamiseen ja päättää kaapata jälkeläisensä, pienen tyttövauvan, jota ei ole vielä tavannutkaan. Hädässä ystävä tunnetaan, tai sitten ei, huomaa Perserkin toveri Reiska joutuessaan osalliseksi sekavaa kuviota. Lapsen äiti Kaarina on Perserkin kanssa koetun eron jälkeen päätynyt jo aivan uusiin kuvioihin, joista parhaillaan on käynnissä työnhaku.

Kaappausdraamaan sotkeutuu muun muassa rikosylikonstaapeli Vauhkonen, jolla on omat sotkunsa setvittävänään. Hän pääsee kuitenkin oikeille jäljille, eikä lopputulos ole erityisen kaunista katsottavaa.

Samaan aikaan Lappia-talolla on käynnissä vihreiden syysseminaari, jonne suuntaa askeleensa paljon kokenut, jo eläkkeellä oleva rakennusmestari Raappana teini-ikäinen pojanpoikansa Santeri tukenaan. Vaikka Raappanan mieli ja kieli ovat terävät aina paikallislehden mielipidepalstaa myöten, askel ei enää kanna niin kuin nuorena miehenä. Huolta hän kokee oman Suomensa puolesta: se on ikävällä tavalla muuttumassa monikulttuuriseksi, eikä sellaiseen ole ennenkään vastattu muuten kuin raudalla rajalla. Santeria puolestaan isoisän horinat eivät juurikaan kiinnostaisi, vaan aivokapasiteettia vie ja hormoneja hyrryttää chattituttu, ivalolainen strippari Miss Hinkki, jonka kanssa yhteydenpito hoituu ajanmukaisesti netissä.

Tästä vyyhdistä voinee jo arvata, että monenmoista mutkaa matkalle osuu aina kulmakuppiloista väärin pysäköityihin autoihin, kolhoihin asuntovaunuihin ja poliittisiin torikokouksiin. Tervo kirjoittaa kuin vimmattu, lauseet piiskaavat lukijaa eteenpäin armoa tuntematta. Käänteet ovat villejä ja vauhdikkaita, henkilöt ovat itsensä ja toistensa armoilla. Hengästytti – ja samalla tuntui koko ajan, että pitää päästä varistamaan se rasittavasti hiertävä sepelinmuru kengästä. Tarinan mukaan on vaikea heittäytyä, niin säpäkkä ja levoton se on.

Takakansi lupaa hillerinnopeita, hätkähdyttäviä tarinankäänteitä ja tarinan, joka iskee jalat alta ja tajun päästä, mutta sydän pysyy paikallaan. Sen verran vauhdikasta meno Suomemme heimossa tosiaan on, että nikotellen matkaani jatkoin. Usein kaipaan lukemiselta jotain väräyttävää ja vinoa, enkä voi kiistää, etteikö Tervo sellaista tarjoaisi, mutta siitä huolimatta pysyin vakaasti väärällä aaltopituudella kirjan kanssa.

Henkilöhahmot ovat kuitenkin herkullisia. He ovat reppanoita, uhoajia, hölmöjä ja parastaan yrittäviä tai sinne päin sohlaavia. Kadunmiehiä, naapureita, sukulaisia, virkamiehiä. Kovin tuttuja, ja silti sopivalla tavalla äärimmäisiä. Teini-Santeria teki kyllä mieleni kirjan hengessä hieman tirvaista ja käskeä unohtamaan se feikkislangi, niin kammottavaa sitä oli lukea. (Ja kaikille teille Kehä III:n ulkopuolella eläville, Hesasta haaveileville voin paljastaa, että kyllä tähän kaupunkiin puhetta mahtuu ihan joka nuotilla.) Kaarinaa symppasin, hieman rikosylikonstaapeliakin. Naisten puolella, ainakin tällaisessa härdellissä, niin kai sitten.

Tervo on koostanut yhden päivän aikana tapahtuvaan kaaokseensa siis melkoisen gallerian ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja tekoja. Pohjavire tarinassa on melko väkivaltaisiksikin yltyvistä käänteistä huolimatta lempeän humoristinen ja ymmärtäväinen, vaikkei ennakkoluuloja ja hölmöyksiä puolustella, todetaan vain. Tätäkin Suomi on, näinkin ympäröivän maailman voi nähdä ja kokea, tällaisiakin lenkkejä heimoomme kuuluu – haluttiin sitä tai ei.

Jari Tervo: Suomemme heimo
Ulkoasu: ?
WSOY 2001
306 s.

Kirjastosta.

32. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 19. Yhdenpäivänromaani.