Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.
Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.
Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.
Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.
Kirjastosta.
_________
Toisaalla: Lukuisa, KosminenK
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen
_______________
Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.
Mulla oli tämä lainassa ja avasin randomista kohdasta, jossa oli niin järkyn huono lause jotain tyyliin "sade soitti taloa kuin soittorasia sävelmää", että panin kirjan kiinni ja vein takaisin kirjastoon. Ehkä se oli vikatikki, ehkä ei.
VastaaPoistaMinua viehätti kirjassa saariston kuvaus ja luonto, mutta minulla onkin jotenkin kieroutuneen romantisoitu näkemys saaristosta. Kyllä tämä ihan hyvää luettavaa oli, vaikken aivan hehku sen jälkimainingeissa.
PoistaVoi apua, minusta Ompun poimima lause on kaunis...
VastaaPoistaSinun arviosi myötä tämä tuntuu vielä enemmän minun kirjaltani, niin paljon että käyn laittamassa tähän varauksen etten vain unohda. Luontokohdankin saa kivasti ruksittua Helmet-haasteeseen.
Kuulen mielelläni, mitä sinä tästä pidät, Jane! Luontokuvaus on tässä kohdillaan, tekee itsekin mieli lähteä ulos merituulta haistelemaan, kun tätä lukee.
Poista