28. huhtikuuta 2016

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.


Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

23. huhtikuuta 2016

Kaksi kapoista (ja kepoista?)



Viime viikonloppuna luin kaksi ohutta kirjaa, jotka esittelen tässä nyt yhteispostauksessa. Teokset ovat fyysiseltä olemukseltaan varsin kapoisia, ja aika kevyttäkin luettavaa ne olivat.

Aloitetaan lähempää eli Maltalta, jonne meidät kuljettaa Oliver Friggieri (Maltan tunnetuin nykykirjailija, kertoo lieve) novellikokoelmansa Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta mukana. Teos on alunperin ilmestynyt vuonna 1986. Tusina novelleja kertoo Maltasta ja maltalaisista, ennen kaikkea niistä, jotka ovat hieman sivussa ja tarkkailijoina, jostain syystä hyljeksittyjä tai unohdettuja. Teema kulkee läpi novellien, jotka ovat hyvin henkilökeskeisiä. Kunkin tarinan päähenkilö on selkeästi rooliinsa asetettu ja hänen kauttaan tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä kuten köyhyyttä, yksinäisyyttä, perhettä, avioliittoa ja vanhuutta.

Novellit ovat lyhyitä ja napakoita, niiden asetelma tulee selvästi esiin. Kerronta on suorasanaista, Friggieri ei tuhlaile lukijan aikaa – tai omaansa – salakähmäisyyteen tai rivien väliin tuijotteluun. Sinänsä miellyttävä, lukemista helpottava ratkaisu, mutta samalla jäin kaipaamaan jotain enemmän, syvemmin. Viikon kuluttua lukemisesta huomaan, ettei kirjasta jäänyt juuri muistijälkiä. Se ehkä, kuinka olennainen osa uskonnollisuus on ihmisten elämää Maltalla, ja kuinka joukossa tyhmyys ja asenteet tiivistyvät.

Maantieteellisesti kauempaa saapuu eteläkorealaisen Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää. Aikuisten satu, ehkä lastenkin, ainakin yhdessä aikuisen kanssa luettuna, jossa jääräpäinen ja sitkeä kana Tähkä ei suostu teuraalle, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen ainoan tavoitteensa: se haluaa oman poikasen ja se haluaa vapauden. Maatilan elämä on tarkkaan säädeltyä, eikä villi luonto ole ainakaan helpoin mahdollinen ratkaisu, mutta Tähkä nokkii sinnikkäästi tietään kohti sitä, minkä on päättänyt saada.

Tarinalla on opetuksensa, mutta ennen kaikkea se on sympaattinen ja haikeakin kertomus toiveista, kiintymyksestä ja luopumisesta. Upea Nomocon kuvitus vie kertomuksen ihan uudelle tasolle, olisin voinut ihastella tyylikkäitä ja minimalistisia kuvia vaikka kuinka pitkään.

Vietin muutaman mukavan lukuhetken näiden kahden kirjan seurassa, mutta enpä usko niiden jäävän kovin kummoisesti mieleen. Sainpahan kuitenkin kirjallista maailmanvalloitustani kahdella pykälällä eteenpäin, saavutus sekin yhdelle viikonlopulle.


Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta
Suomennos: Laura Ivaska
Ulkoasu: ?
Scripta Manent 2012
110 s.
Stejjer Għal Qabel Jidlam (1986)

Kirjastosta.


Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää
Suomennos: Hilla Hautajoki
Ulkoasu: Mico Björkqvist & Elina Mickelsson
Sitruuna Kustannus 2015
140 s.
Madangeul naon amtak (2000)

Kirjastosta.

_______

Viimeisestä faldetasta myös Kirjavinkeissä.
Kana joka tahtoi lentää on arvioitu myös täällä: Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Lukupino, Kartanon kruunaamaton lukija

Maailmanvalloituksessa etenen Etelä-Koreaan ja Maltalle. Kurjen siivellä saa uuden ruksin Etelä-Koreasta.


17. huhtikuuta 2016

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus



Tässä on mainio dekkari Helsinki-faneille!

Samuel Davidkin – syntyperäinen helsinkiläinen, kuinkas muuten – avaa dekkarillaan Esikoisten lunastus sekä oman kirjailijanuransa että mitä ilmeisimmin uuden kotimaisen rikoskirjasarjan. Olen tästä iloinen.

Kirjan päähenkilöitä on kaksi. Poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevällä Leo Askolla on omalaatuinen tapansa tutkia rikoksia, eikä tätä aina katsota hyvällä. Asko pelkääkin aktiivisesti työpaikkansa menettämisen puolesta. Kun hän saa tutkittavakseen erään erikoisia piirteitä saavan tapauksen, neuvot ovat paikallaan. Niinpä Asko ottaa yhteyttää entiseen kollegaansa Daniel Janovskyyn, joka on siirretty mielenosoituksellisesti toisiin tehtäviin hänen kieltäydyttyään työskentelemästä sapattina. Janovskylla on arvokasta tietoa ortodoksijuutalaisista, joiden voi perustellusti päätellä liittyvän tapaukseen.

Paljastuu, että Helsingillä on merkittävä rooli eräässä juutalaisten perimätiedossa kulkevassa tarinassa, josta myös rikolliset ovat pelottavan kiinnostuneita.

Esikoisten lunastus on mukaansatempaava ja herkullinen dekkari. Sen päähenkilöillä on luonnollisesti omat murheensa ja salaisuutensa, mutta tarina itsessään kantaa jo pitkälle ilman niitäkin. Suomenjuutalaisten perinne ja historia herättelevät mukaansa, miljöö kirjassa on elävä ja aito ja käänteitä ja koukkuja on riittävästi, jotta lukeminen tuntuu nautinnolliselta.

Asko ja Janovsky ovat ehkä himpun verran turhan silopintaisia nuorukaisia, mutta toisaalta pidän sitä mukavana vaihteluna juoppoihin ja depressiivisiin poliisihahmoihin verrattuna. Asko on todellinen siveyden sipuli ja gentlemanni deittailemaansa asianajajaa kohtaan, jopa siinä määrin, että luulen hänen tipahtaneen vähän vahingossa 2010-luvulle jostain yli puolen vuosisadan takaa. Janovskyn juutalaisuus tuo tarinaan oman twistinsä, ja sen siivellä aihepiiristä saadaan kerrottua lukijalle luontevasti ilman vaivaannuttavia luennointiosuuksia.

Ehdottomasti vaikuttavinta on hieno kaupunkikuvaus. Helsinki todella herää eloon Davidkinin käsittelyssä, kadut ja kulmat kulkevat lukijan silmien edessä ja tapahtumapaikat näkee elävänä mielessään. Toisaalta en tiedä, häiritseekö tyyli niitä lukijoita, joiden arkipäivään ei kuulu Helsingin kantakaupungissa kulkeminen. Jääköön se heidän päätettäväkseen.

Toivon Davidkinin kirjoittavan kirjalle pian jatkoa. Seikkailu on vasta alussa!


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Ulkoasu: Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2016
301 s.

Kirja saatu kustantajalta Bloggariklubilla.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Helmet-haasteen kohta 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

16. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau



Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

15. huhtikuuta 2016

Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani



Taidan olla hieman hullaantunut Japaniin. Tai ainakin kokemuksiin Japanista. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tämän vuoden ehdottomia lukuhelmiä, silmiä ja sydäntä avartava ihana kirja.

Nyt tartuin uuden uutukaiseen, niin ikään Japani-kokemuksista ammentavaan teokseen. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja avaa kirjassaan Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani tuon salaperäisen maan arvoituksia, tapoja ja kummallisuuksia siinä missä tavallista arkea ja elämääkin. Eväsoja on itse asunut vuosia Japanissa, opiskellut siellä niin teetaidetta kuin tehnyt väitöskirjaa ja tullut hyvinkin tutuksi Itä-Aasian kanssa – mikäli tuohon erikoiseen maahan voi koskaan ulkopuolinen kunnolla tutustua.

Muukalainen, gaijin, on nimittäin rooli, joka lankeaa käytännössä kaikille ulkopuolisille, vaikka puhuisikin samaa kieltä, opiskelisi kunnianarvoisen Sensein johdolla ja tuntisi maan kulttuurin erityispiirteitä tarkemmin kuin paikallisetkaan. Eväsoja kuvaa kirjassaan tunneskaalaa, jonka pitkä kokemus vieraassa maassa tuottaa, niin rakas, kiinnostava ja lopulta tuttu kuin se olisikaan.

Melkein geisha koostuu vajaasta viidestäkymmenestä luvusta, jotka ovat pääosin muutaman sivun mittaisia kurkistuksia Japaniin. Tyyli on tuttavallinen ja jutusteleva, eikä Eväsoja pyri tieteelliseen tai taiteelliseen ilmaisuun, pikemminkin kyse on päiväkirjamerkinnöistä, muistilapuista ja anekdooteista. Kokemuksellisuus on vahva, ja kirjasta välittyy se, kuinka merkityksellistä Japanissa asuminen ja maahan ja sen ihmisiin tutustuminen on kirjoittajalle ollut.

Itse en ole koskaan (vielä) käynyt Japanissa, joten omia kokemuksia ei ole, mutta Melkein geisha toimi lukiessa erinomaisena väylänä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Eväsoja on rehellinen ja kaunistelematon, muttei kuitenkaan missään määrin mässäile tai etsi shokkiefektejä. Pikemminkin hänen otteensa on rauhallinen ja lempeä, vaikka kritiikkiäkään ei säästellä. Esimerkiksi häpeän kulttuuri, sairaustamiseen liittyvät tabut, naapurien kyttääminen, monimutkaiset käytöskoodistot ja sukupuolten välinen valta-asetelma työ- ja perhe-elämässä tulevat monelta kantilta pohdituiksi.

Vastapainona lukija saa nauttia rauhallisista teeseremonioista, kirsikankukkien puhkeamisesta, luonnon jylhyydestä, meditatiivisista hetkistä, ihmisten – vieraidenkin – ystävällisyydestä ja uuden oppimisesta.

Vaikka jo esipuheessa tehdään peli selväksi ja todetaan, että kirja on kokoelma kokemuksia, ei tietokirja tai muutenkaan selkeäpiirteisen kronologinen teos, olisin kaivannut jonkinlaista temaattista tai ajallista yhtenäisyyttä. Jokainen luku on oma maailmansa ja hetkensä, mutta ajasta, paikasta ja aiheesta toiseen hypitään ilman muuta punaista lankaa kuin itse Japani. Luinkin kirjaa pienissä pätkissä, sillä sen eräänlainen epätasaisuus ei napannut mukaansa pitkäaikaiseen lukuvirtaan. Toisaalta näin kirjasta riitti luettavaa pidemmäksi aikaa, ja sain tehdä matkaa kiehtovassa Japanissa pidempään.

Lukemisen parhaita puolia noin yleisesti on se, että saa kokemuksia asioista, jotka ovat itselle vieraita tai kaukaisia. Melkein geisha tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.


Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani
Ulkoasu:
Gummerus 2016
239 s., e-kirja

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Kirjakirppu, Kirja vieköön!

Kurjen siivellä -haaste saa yhden lisäpisteen Japanista.

11. huhtikuuta 2016

Satu Taskinen: Katedraali




Luin wieniläistyneen Satu Taskisen esikoisromaanin Täydellinen paisti viime kesänä. Huikean mainio kirja! Oli aivan selvää, että mitä tahansa Taskisen kirjoittamaa vastaani vielä tulisi, sen lukisin. Niin kirjoitin silloin ja sitä tarkoitin.

Katedraali on kolmea vuotta paistia myöhemmin ilmestynyt romaani, jossa elellään niinikään Wienissä varsin erikoislaatuisissa ympyröissä. Päähenkilö on Tea, joka ei mielellään poistuisi asunnostaan, jonne on koonnut hamstrannut valtavan määrän tavaraa. Nyt on kuitenkin lähdettävä ulos, sillä Tean pikkusisko, vaikeaa pitkäaikaissairautta potenut Kerstin on kuollut ja vietetään hänen hautajaisiaan.

Tean noutaa hänen ainoa poikansa Mark. Hautajaisiin osallistuu luonnollisesti muu jäljellä oleva perhe: vanhin sisko Bea, ainoa veli Leo, perheen äiti Ilse, Tean entinen mies Simon ja joukko muuta suruväkeä. Suhteet kiristyvät ja tunnelma nirskuu liitoksissaan.

Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, ja kerronta on yksin Tean.

Vastuu on lukijalla.

Taskisen kirjoitustyyli on vimmainen, hengästyttävä, mieleenpainuva. Se on hyvin omaääninen olematta tippaakaan rasittava tai teennäinen. Voisin kuvitella, että teksti ja tarina on vain tullut valmiina ulos Taskisen mielikuvituksesta – vaikka tietenkin tiedän sitä kirjoitetun ja hiotun huolella – niin autenttista, aitoa ja valmista se on.

Tean pään sisällä ei ole mukavaa, siihen kannattaa varautua. Hän on ongelmallinen, yksioikoinen ja silti kovin monitahoinen ja koskettava henkilöhahmo. Väistämättä hänen seuransa alkaa ahdistaa, mutta herättää se sympatiaakin, halua auttaa tai kuunnella, hieman ravistella. Tai vähän enemmänkin.

Kirjan teemat ovat suuria: menetys, suru, sairaus, kuolema, äitiys, sisaruus, tutiseva mieli, itse pilattu elämä. Tarina ei missään vaiheessa hautaudu taakkansa alle, vaan kierroksia kasvatetaan entisestään silloinkin, kun luulisi tulleen sen hetken, kun jäädään märehtimään. Ehei. Tämä kirja kantaa itsensä ja kunnialla kantaakin. Vie lukijankin siinä sivussa mukanaan.

Satu Taskisen romaaneista tuntuu tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa, vaikka analysoitavaa niissä riittää, sillä ne on yksinkertaisesti koettava itse. Minä hukkasin monta vuotta ennen kuin tajusin lukea Täydellisen paistin ja Katedraalin, älä sinä sorru samaan, jos vielä voit itsesi suosta pelastaa.

Lue Taskista. Uskot taas kirjallisuuteen ja maailmaan ja sen kummallista kummallisempiin ihmisiin.


Satu Taskinen: Katedraali
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2014
335 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Annelin kirjoissa

10. huhtikuuta 2016

Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Surun paljastava pinta

Joan Didion (s. 1934), yhdysvaltalainen kirjailija, koki lyhyen ajan sisällä kaksi suurta menetystä, kun ensin kuoli hänen miehensä John Gregory Dunne vuonna 2003 ja ainoa tytär Quintana vain puoltatoista vuotta myöhemmin. Suru oli musertava.

Menetyksestä syntyi kaksi muistelmateosta, joihin pohjautuen Didion kirjoitti myös monologinäytelmän Maagisen ajattelun aika, joka nyt nähdään Teatteri Jurkassa.


Kuva: Marko Mäkinen

Lavalla on valkoista harsoa, puutarhakalusteita, kirjoja ja Kristiina Halkola – hänkin valkoisissaan. Tila on pieni, jopa ahdas, ja Halkola täyttää sen ensi hetkestä alkaen. Hän istuu lavalla jo valmiiksi selailemassa papereitaan, ja kun esitys alkaa, tuntuu, kuin se olisi jo ollut käynnissä aikaa sitten. Kuin katsoja vain huomaamatta solahtaisi mukaan muisteluun, joka on jatkunut ja jatkuu vielä pitkään.

Näytelmä kietoutuu yhden naisen ympärille. On kyse hänen elämästään ja hänen elämänsä kuolemista. Didion on tottunut olemaan monessa mielessä keskipiste: kuuluisa, seurapiirien vakiokalustoa, julkisuudessa ja julkisuudesta elävä. Hän tuntee oikeat ihmiset ja kaikki tuntevat hänet. Surussa hän on kuitenkin yksin, ehdottomasti ja peruuttamattomasti.

Halkola on roolissaan herkkä ja ylväs. Kerrottavaa on paljon, muisteltavaa Kaliforniasta, Honolulusta, New Yorkista ja niiden väliltä. Monologi rakentaa kuvan perheestä, joka ehti kokea ja nähdä yhdessä paljon, siinä missä jokainen oli myös vahva yksilö, oman tiensä kulkija. Kyse on eittämättä hyväosaisista ihmisistä – on mahdollisuus yksityiseen ambulanssilentoon, varaa hienoihin asuntoihin, suhteita ja kontakteja – mutta kaiken sen alla menetys koskettaa ja paljastaa.


Kuva: Marko Mäkinen

Näytelmä on tempoltaan rauhallinen mutta intensiivinen. Halkolalla on aikaa tuoda kerrontansa eläväksi, aikaa eleille ja liikkeille. Mielentilat vaihtelevat raportoinnista raivoon ja huumorin pilkahduksista hajoamispisteeseen. Tyyni, lähes huomaamaton lavastus tukee näytelmän ydintä: ihmisen tarvetta jakaa merkitykselliset, syvällä tuntuvat kokemuksensa. Ne eivät edellytä erikoistehosteita tai puhkiselittämistä.

Äänimaailma on askeettinen, jopa siinä määrin, että sen tarpeellisuutta tulee pohtineeksi. Musiikilla korostetaan paikoitellen Halkolan puhetta, kertomuksen käännekohtia, mutta se ei niinkään tue kuin rikkoo tunnelmaa.

Maagisen ajattelun aika koskettaa kipeitä kohtia. Se muistuttaa menetyksen äkillisyydestä, surun päällekäyvyydestä, tunneskaalasta kuoleman äärellä. Arki voi muuttua peruuttamattomasti yhdessä huomaamattomassa hetkessä – ja yleensä juuri niin se käykin.

Miten arkista kaikki silloin on, kun katastrofi tapahtuu.


Joan Didion: Maagisen ajattelun aika
Teatteri Jurkka
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus & lavastus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa


_________________


Osallistuin Teatteri Jurkan bloggareille tarjoamaan "Lue, koe, kirjoita!" -haasteeseen, jonka lopputuote tämä teatteriarvio on. Jurkka tarjosi luettavaksi Didionin kirjat, Katri Kekäläisen pitämän teatterikritiikin kurssin sekä lipun Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytökseen. Kiitän Teatteri Jurkkaa, Kekäläistä ja bloggarikollegoita mukavasta kokemuksesta!

7. huhtikuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis – Iranilainen lapsuuteni



Elossa ollaan, vaikka muulta saattaa vaikuttaa. Kevät ja valo – ristiriitaista ja ihanaa. Nautin ja iloitsen ja samalla olen väsynyt ja ärtyinen. Hommia kasaantuu (Mikä veroilmoitus? Pitäisikö töitäkin hakea?) ja jää tekemättä. Olen hyvä välttelemään kaikenlaista, jopa pakollisia hommia. Tässäkin asiassa toimii ikivanha viisaus: älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Se tehoaa oppilaisiinkin.

Luin jo monta viikkoa sitten tämän mainion sarjakuvaromaanin, Marjane Satrapin Persepoliksen. Innostuin kirjasta kovasti ja sainkin kollegalta lainaan seuraavan osan, tai itse asiassa englanninkielisen version, jossa on sekä tämä ykkösosa että kakkonen. Sen luen aikanaan.

Marjane Satrapi on ranskalaistunut iranilainen sarjakuvataitelija, joka on ammentanut iranilaisesta taustastaan paljon kerrottavaa. Luin loppuvuodesta albumin Pistoja, ja ihastuin Satrapin herkulliseen tyyliin ikihyviksi.

Persepolis – Iranilainen lapsuuteni on sarjakuvaromaani, jossa Satrapi kertoo elämästä Iranissa ennen ja jälkeen vallankumouksen. Piirustusjälki on tummaa ja vahvaa, muttei lainkaan raskasta.


Klikkaa halutessasi suuremmaksi.

Satrapi hyödyntää kerronnassaan myös kuvien ulkopuolista tilaa ja ruutujen sarjamaisuutta. Niillä monet keskeiset teemat saavat korostusta ilman alleviivaamista. Persepolis on tarkka ja anteeksipyytelemätön kuvaus muutoksesta, jonka yhteiskunta kokee uskonnollisen vallankumouksen myötä. Vapaamielisen perheen on vaikea hyväksyä muutosta, mutta ympärillä on kiristyvä pelon ilmapiiri, johon on pakko sopeutua.




Keinoja kuitenkin on: vaikka huivi olisi pakotettuna päässä, on aina mahdollista turvata mustaan pörssiin päästäkseen toteuttamaan itseään. Satrapin kuvaama tilanne raastaa ja mietityttää. Kuinka itse selviäisin, jos kontrolli ympärilläni kasvaisi kasvamistaan ja vaatisi minulta käytöstä, jota en itse pidä perusteltuna?







Sodan pelko ja vaikutukset ovat todellisia ja tulevat sarjakuvan edetessä yhä konkreettisemmiksi. Lasten ja nuorten maailmassa sota on kaukana ja vieras – ja kuitenkin niin lähellä, että jokainen tuntee sen seuraukset selkäpiissään.

Satrapin kerronta ei ole ahdistavaa tai lannistavaa, vaikka hän käsitteleekin voimakkaita ja vakavia aiheita. Hän tuo napakalla otteellaan ja tarkoilla havainnoillaan historian ja vieraan yhteiskunnan lähelle ja ymmärrettäväksi.

Persepolis on sarjakuva, jonka ei toivo loppuvan, vaikka sen henkilöille haluaakin hyvää ja helpotusta. Kuvien tutkailu on kiehtovaa ja tarina tulee ahmittua kuin huomaamatta. Satrapi totisesti ottaa lukijansa, eikä minulla ainakaan ole mitään sitä vastaan.



Marjane Satrapi: Persepolis – Iranilainen lapsuuteni
Suomentaja: Taina Aarne
Otava 2004
Persepolis (2000 & 2001)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Kirjoihin kadonnut, Kirjanurkkaus, Pihin naisen elämää, Sabinan knalli, Pieni kirjasto, Narseskan kirjanurkkaus 


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Sarjakuvakirja sekä pitkästä aikaa uusi ruksi Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

3. huhtikuuta 2016

Huhtikuun kasvua ja Sieluni hymyt -haaste



Heräilevää huhtikuuta!

Vuodesta on kulunut jo neljännes. Iltaisin mietin, minne edellinen vuorokausi on taas kadonnut, juurihan oli eilinen samaan aikaan. Työelämässä on meneillään rauhallinen vuodenaika, onneksi, sillä melkoisen rutistuksen sai marras–helmikuun aikana tehdä. Olin pitkään flunssassa – käytännössä talvilomalta pääsiäiseen – mikä latisti tietenkin kaikkea. Nyt olen tainnut päästä siitä yli, joskin tilalle on tullut tietenkin allergiaa ynnä muuta. No, se siitä.

Lukeminen on hieman takkuillut, sillä kalenterin ovat täyttäneet muunlaiset puuhat. Kirjapinot sen sijaan eivät pienene millään, ja voin sanoa todellakin odottavani kesää. Luenluenluen! Työnhakurumba on myös alkanut, joskin toistaiseksi vasta maltillisesti. On olemassa mahdollisuus, että työllistyisin edelleen syksyllä tuttuun taloon, mutta mitään varmaahan ei julkisella sektorilla voida sanoa ennen kuin kaiken maailman byrokratiat on runnottu läpi.

Puuhaa tuo esimerkiksi se, että olen mukana Teatteri Jurkan järjestämässä bloggarihaasteessa, johon kuuluu teatterikritiikin pikakurssi (joka on itse asiassa tänään), ennakkonäytös Maagisen ajattelun ajasta ja arvion kirjoittaminen siitä. Jännittävää! Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä onkin jo luettu, ja bloggaan niistäkin vielä erikseen jossain vaiheessa. Tartuin kirjoihin pelokkaasti, sillä suru on minulle vaikea aihe. Mitä sitten kävikään.... siitä lisää siis myöhemmin.



Olen saanut Pearl Cloverilta ja Takkutukalta Sieluni hymyt -haasteen, joka menee näin:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Tässä on haastetta, sillä olen ollut jonkin aikaa hieman alakuloinen. Kiire ja sairastelu ovat saaneet paikoin mököttämään. Tuntuu, ettei ole muka aikaa olla yhteydessä ystäviin saati tavata heitä, ja ettei ole aikaa eikä sopivaa fyysistä olotilaa pitää itsestään huolta.

Mutta nyt piti miettiä, mikä tekee onnelliseksi, ei syitä onnellisuuden puutteeseen. Arvostan usein tiivistä muotoa, joten pyrittäköön siihen nytkin.

Viisi syytä olla onnellinen juuri nyt:


Minusta tulee loppukesästä täti. Olen saanut olla jo monta vuotta tätipuoli ihanalle tytölle, ja nyt syntyy sitten veljenpoika. Jännittävää ja todellakin onnellistavaa!




Parvekepuutarha on jo mainiolla mallilla. Eilen roudasimme kotiin 290 litraa multaa. Kaupunkiviljely on näppärää ja kätevää, melkein... Kasvamassa on jo taimia erilaisille tomaateille, chilille, basilikalle, korianterille... Paprikaa ja lisää tomaattia on kylvetty, kuten myös pinaattia ja rucolaa. Suunnitelmissa on vielä kurkku, kurpitsa, peruna ja lisää yrttejä. Päivittänen puutarhan kasvua myös tänne blogiin. Jahka nyt pääsemme kunnolla alkuun.


Kesälomaan on kaksi kuukautta. Minulla on muutama viikko ihan palkallistakin lomaa, kunnes jään juhannuksesta työttömäksi. Kuten mainittua, syksystä ei vielä ole tietoa, mutta en stressaa sitä vielä. Asiat ovat järjestyneet ennenkin.


Olen oppinut leipomaan uusia juttuja. Pullia, sämpylöitä (jep, en ole ollut näissä mitenkään hyvä), erilaisia kakkuja ja piirakoita (key lime pie on uusi suosikkini)... Mukavaa tehdä jotain käsillä, nähdä työn tulos heti. Sama ilo koskee suurelta osin parvekepuutarhaintoani. (Ja siksi esimerkiksi taimien kuoleminen on ollut iso pala purtavaksi, vaikka tietenkään kaikki niistä eivät selviä, kyse on luonnosta, hölmö minä!) Käsillä tekeminen on mukavaa vastapainoa työlleni, jossa suurin osa on jotain muuta kuin konkretiaa ja työn tuloksia voi pääosin vain arvailla – vuosien päästä.


Musiikki on alkanut taas kiinnostaa minua. Olin nuorena ja opiskeluaikoina innokas musiikinkuuntelija, kävin keikoilla ja ostin levyjä. Se into lopahti jossain vaiheessa, enkä ole viime vuosina juurikaan kuunnellut musiikkia kuin poikkeustilanteissa. Nyt olen palaillut vanhojen suosikkieni pariin vähitellen, pienin annoksin. Erityisen ihastuttavaa on odottaa lokakuuta ja Kentin jäähyväiskeikkaa!


Haastan mukaan MarikaOksan, Elinan ja Linnean. Olkaapa hyvät!  

1. huhtikuuta 2016

Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita



Maukkaita makupaloja, höyryäviä herkkuja!

Osuuskumman kolmas steampunkkokoelma Silintereitä ja siipirattaita on viihdyttävää ja erinomaista luettavaa. Kokoelmassa on kolmetoista novellia, joita yhdistävä teema on steampunk-henki ja sijoittuminen Suomenmaan kamaralle.

Miltä tuntuisi ajatus Turkuun tai Tampereelle saapuvista ilmalaivoista ja gondoleista? Tai yhä voimissaan olevasta Venäjän keisarikunnasta? Tai kellokoneistosta, joka on tehty ihmisestä tai laskukoneesta, joka imee itseensä ihmisen elinvoimaa?

Minusta aika veikeältä, joskin paikoin myös selkäpiitä karmivalta!

Luin novellit suorastaan ahmien. Pidin kaikista, ja oikeasti tarkoitan sitä. En ole kovinkaan tuttu steampunk-genren kanssa, ja ehkä osa innostuksestani oli puhdasta uteliaisuutta ja uuden äärellä olemisen iloa. Mutta mitä siitä, ei mitään!

Erityisen suuresti minua miellyttivät Kari Välimäen Kellopeliseppä, Hanna Morren Käsi kädestä, Magdalena Hain Rattaiden tanssi, J. S. Meresmaan Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin, Maija Haaviston Josefinan ihmeellinen vaunu ja Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimo.

Kari Välimäki, Hanna Morre, Magdalena Hai ja Maija Haavisto käsittelevät novelleissaan ihmisen ja koneen yhteyttä,  "lisäosia" ja teknologiaa yhdessä inhimillisten ominaisuuksien ja tarpeiden kanssa. Meresmaan novelli on ihastuttava ennen kaikkea kiehtovien fantasiaelementtiensä ja aikaspriaalinsa vuoksi. Henriksson taas sukeltaa historialliseen fiktioon ja jostain syystä erityisen suuresti ihailemaani merenkäyntiteemaan.

Muissakaan ei mitään vikaa ole, missään nimessä.

Teknologia kohtaa historian ja mekaniikka ihmisen, kun steampunk pääsee tosissaan valloilleen. Kokoelman novelleissa on teeman mukaisesti jotain hyvin suomalaista, ja samalla ne ovat universaaleja ja rajat ylittäviä. Novelleihin kannattaa ehdottomasti tutustua, jos ei genre vielä ole tuttu – ja silloinkin, kun on, sillä näissä tarinoissa totisesti riittää mutusteltavaa, ihmeteltävää ja ihasteltavaa.


Anne Leinonen & Mia Myllymäki (toim.): Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
334 s., e-kirja

Arvostelukappale.