Hei kuule Suomi!

Eilen oli taas vähän erikoisempi päivä. Ensin kohtasin vähän ikävyyksiä ja pahaa mieltä töissä, mikä aiheutti hermostuneisuutta ja ärsytystä. Työni ei, kuten olen joskus saattanut urputtaa, ole mitenkään kovin vaativaa saati sellaista, että sitä pitäisi vapaa-ajalla pohdiskella. (Mielestäni mitään työtä ei pitäisi tahtomattaan joutua pohdiskelemaan vapaa-ajalla, mutta olenkin vielä/edelleen idealisti työelämän suhteen.) Siitä huolimatta nyt on taas kohonnut myrsky vesilasiin (osin ihan omaa syytäni, en sitä kiellä), ja esimerkiksi tänään olen tuhlannut tämän viikon ainoasta vapaapäivästäni hyviä hetkiä asioiden selvittelyyn. Huoh. Eilen olin siis jokseenkin turhautunut työpaikalta lähtiessäni. 

Onneksi ohjelmisto parani iltaa kohden. Kävin syömässä sikahalpaa opiskelijaruokaa UniCafessa (joka kylläkin häviää laadussa Tampereen Juvenekselle 6–0) kivan työkaverini kanssa, jonka jälkeen sain pitkästä aikaa nautiskella muutaman ison tuopin kunnollista lageria pubiolosuhteissa edelleen miellyttävässä seurassa. Kulaus kulaukselta mielialani kohosi, joten kun suuntasimme vähitellen kohti Helsingin Jäähallia, olotila oli jo vähintäänkin kelvollinen. Onnistuin siis viime viikolla klikkaamaan itselleni yhteensä neljä lippua Haaviston tukikonserttiin, jonka jotkut ehkä vielä paremmin Ultra Bran comebackinä tuntevat. Tunnelma hallilla siinä vähän seitsemän jälkeen oli jo suhteellisen lämmin, joskaan en voinut välttyä ajoittaiselta tunteelta, että olen ehkä eksynyt ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinlaiseen gospelnuorisotapahtumaan – sen verran paljon (selvin päin!) heiluvaa, autuaasti hymyilevää ja toisiaan koskettelevaa porukkaa paikalla oli.

Konsertin alkupuolisko koostui siis Haaviston tukijoukkoihin liittyneiden suomalaisartistien pääasiassa covervedoista. Parasta antia olivat Eero Raittinen, Palefacen (sydän!), Tommy Lindgrenin (sydänsydän!), Redraman ja Brandonin yhteisveto sekä aivan huikea Pekka Kuusiston, Eicca Toppisen ja Lauri Ylösen show. Huh. Hiki tuli. Ja niin, vaikka itse olin paikalla ennen kaikkea Ultra Bran vuoksi, eipä se alkupuoliskon huipentumakaan ikävä kokemus ollut...

...Pekka ja Antonio! 

En ole käynyt missään vaalitapahtumissa oikein ikinä, joskus jos vahingossa olen vaarassa osua jonnekin vaaliteltoille tai -mökeille tai mitä niitä nyt on, vaihdan yleensä nopeasti suuntaa. (Ei niillä yleensä ole edes erikoisia karkkeja, siis millään jengillä, ja ilmapallot ei oikein pure meikäläiseen.) Siinä mielessä oli kyllä aika mahtavaa olla nyt paikalla, tunnelma oli huikea (jo) tässä vaiheessa iltaa. Haavisto herätti sympatiani saman tien (en ole aiemmin nähnyt häntä missään livenä), sillä vaikka ääni oli vakaa ja lämmin, kädet tärisivät kyllä silminnähden. No, olihan tuo tilaisuus kyllä aikamoinen tuen osoitus, eipä siinä. Herkistäisi varmaan itse kutakin, uskoisin.

Haavisto ei löpissyt turhia, joten melko pian päästiin jo roudaamaan uusia kamoja lavalle, nostattamaan jännitystä ja jonottamaan hodaria V:lle ja trippimehua J:lle. Muutamia tuttujakin tungoksessa bongattiin (ylläri sinänsä...)

Ja, niin. 

Siinä vaiheessa kun Ultra Bran tyypit saapuivat lavalle, olin aika varma, että jäähallin rakenteet liikkuivat radikaalisti pois paikoiltaan, sen verran kova huutomyrsky heitä tervehti. 

Biisit tulivat, osuivat ja upposivat. Heikkoa valoa, Savannin nukahtamista, Tyttöjen välistä ystävyyttä, Hei kuule Suomea, Haukea, Vesireittejä, Älä soita tänne enää koskaan, Minä suojelen sinua kaikelta... 

Täysi kymppi. Kiitos. Muuta en oikein osaa sanoa.

Tässä vaiheessa myös tajusin, tätä kirjoittaessani, että en tosiaan sitten ottanut ainuttakaan kuvaa Ultra Brasta. Taisi unohtua. Taisi olla muuta tekemistä. Ei taida nyt niin kauheasti haitata.

Tehtäköön nyt vielä selväksi, että en varsinaisesti ollut herättämässä nostalgiaa henkiin. Olen nähnyt Ultra Bran joskus 90-luvun loppupuolella yhdellä keikalla, mutta koska en vielä bändin toiminta-aikana ollut täysi-ikäinen, jäivät monen monet keikkamahdollisuudet väliin, ja itse asiassa tykästyin konkkaronkkaan kunnolla vasta reilusti 2000-luvun puolella. Enkä mikään suunnaton fani ole koskaan edes ollut – erittäin mieltynyt toki. Mutta kun nyt tällainen keikkamahdollisuus tuli, ja ne liputkin onnistuin hankkimaan, mikäpäs siinä. Ei harmita. Miten voisi? 

Hieno ilta, hieno keikka, hieno Pekka, hieno, hieno Ultra Bra.

Niin oletko sinä Suomi

sellainen iloinen maa

jossa on paikkoja

ja kolmostuoppeja

Silloin jos olet niin kuule

mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

hei mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

Sitten otetaan isot tuopit

ja katsotaan Suomea...

Kadotettu paratiisi

John Milton: Kadotettu paratiisi
Suomentaja: Yrjö Jylhä
WSOY 1952 (1. suomenkielinen painos 1933)
Paradise Lost (1667)
362 s.

Kirjastosta.


Mikä klassikko!

John Miltonin (1608-1674) upea runoelma Kadotettu paratiisi kertoo tarinan maailman luomisesta, Jumalaa vastaan kapinoivista enkeleistä sekä ihmissuvun alusta ja syntiinlankeemuksesta. Enkeli Lucifer kokee tulleensa väheksytyksi ja nousee kapinaan Kaikkivaltiasta vastaan samanmielisten kanssa. Rangaistuksena heidät viskataan Taivaasta Kaaokseen, jonka pohjalle, Helvettiin, päädyttyään kapinallisjoukko alkaa suunnitella vastaiskua. Yksi keino sen toteuttamiseen on vietellä Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen, Paratiisissa asuva Aadam ja hänen vaimonsa Eeva. Saatanaksi kasvanut Lucifer lähtee itse vaaralliselle matkalle kohti Paratiisia, onnistuu keplottelemaan itsensä portteja vartioivien enkelien ohitse, muuntautuu käärmeeksi ja onnistuu viekottelemaan heikkoluontoisen Eevan syömään Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää - tekemään siis sen ainoan asian, jonka Jumala on kieltänyt tekemästä. Näin synti ja kuolema tulevat maailmaan. Aadam ei halua jäädä yksin, vaan sinetöi omankin kohtalonsa syömällä myös kiellettyä hedelmää. Seurauksena on karkotus Paratiisista, Eevalle synnytyksen kivut ja Aadamille työn raskaus. Hieman toivoa kuitenkin annetaan, sillä enkelit avaavat Aadamille tulevaisuuden verhoa ja paljastavat, että hänen jälkeläisensä tulevat kohtaamaan paljon haasteita ja syntiä, mutta Jeesuksen toinen tuleminen on tuova vielä armon.

Huh. Yli kolmesataa sivua eeppistä runoelmaa oli aikamoinen koitos, mutta sujui yllättävän kivuttomasti, kun olin alkuun päässyt. Vaikka on kyse klassistakin klassisemmasta runomuodosta, perässä on helppo pysyä ja tarina etenee kuin rasvattu. Parasta antia olivat kuitenkin kieltämättä kunkin luvun tai oikeammin kirjan alussa olleet suorasanaiset tiivistelmät, joissa kuvattiin, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kadotettu paratiisi tuli minulle tutuksi vuosia sitten lukiessani ensimmäistä kertaa Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogiaa (joka, by the way, on yksi ehdottomia suosikkisarjojani kautta aikojen, eikä tule koskaan siitä asemasta putoamaan), joka rakentuu osin samalle idealle. Jo silloin, ja joka kerta luettuani kirjat uudelleen ajattelin, että pitäisi tarttua alkuperäiseen.

En ole vieläkään ihan varma, mikä minut sai tämän kirjan pauloihin. Kenties nimenomaan huimaava tarina kapinoivasta enkelistä ja syntiin lankeavista ihmisistä? Kielihän tässä teoksessa ei ole mitenkään minun makuuni, mutta nyt en välittänyt siitä. Lukiessani Kadotettua paratiisia tunsin todellakin olevani osa maailmankirjallisuuden kaanonia, joten ehkä se oli yksi suurimmista syistä. Tosin tämä tunne heikkeni paikoin, varsinkin kirjan loppupuolella, kun varsinaisesta tarinankuljetuksesta siirrytään enemmän teologisen saivartelun puolelle, puritaanisen hengen luomiseen ja pönkittämiseen.

Kirjassa on älytön määrä pohdittavaa ja analysoitavaa. Mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti Saatana itse,  todellinen antisankari ja monipuolinen persoona, joka ei jää sormi suussa odottelemaan vaan toimii, eikä edes pakahdu mihinkään ylettömiin diktaattoritunnelmiin, vaan lähtee Helvetissä pidetyn neuvonpidon jälkeen itse suorittamaan tehtävää sen sijaan, että panisi jonkun juoksupoikansa asialle. Jännittävää, että hänet on kuvattu niin inhimillisenä. Vaikuttavaa. Aadam ja Eeva sen sijaan ovat hieman tuuliajolla, ja varsinkin Eeva on niin heikko, että ihan hirvittää. Sukupuoliroolit ovat toki selvääkin selvemmät, ja Kadotettu paratiisi toimii oppaana sukupuolten uskonnolliseen elämään: mies on Jumalan kuva ja naisen pää, nainen alisteinen miehelle ja suhteessa Jumalaan oikeastaan vain miehensä kautta, heikompi astia, ohjausta vaativa. Ymmärrettäväähän tämä on konteksti huomioiden, ja olen tyytyväinen itseeni, etten ärsyyntynyt siitä sen enempää - se nyt vain kuului asiaan. Toki näillekin seikoille alkaa ylipäänsä olla immuuni kaikenlaista luettuaan ja opittuaan. Aikansa kuva, sitähän se.

Kyse ei siis ole mistään näppärästä välipalakirjallisuudesta, mutta yllättävän nopealukuista tämä on. Voin suositella, jos haluaa vahvistusta uskolleen siihen, että huikea tarinankuljetus ei ole vain modernien kirjailijoiden taito ja yksinoikeus. Tai yleissivistystä.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Siltala 2009
276 s.

Kirjastosta.


Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perästä.


Kun Jaana kirjoitti muutama viikko sitten Ihmisen osasta, muistin taas, että se on pitänyt lukea jo pitkään. Kirja oli minulla jo kotonakin, kirjaston lainapinossa, mutta muut olivat ajaneet sen ohi. Viime viikonloppuna tartuin sitten Hotakaiseen, lopultakin.

Onneksi tartuin.

Pidin tästä kirjasta erittäin, erittäin paljon. Hotakaiselta olen aiemmin lukenut joitakin teoksia, Juoksuhaudantien ja Bronksin nyt ainakin, Buster Keaton. Elämä ja teot myös, jos oikein muistan. Näistä kaikista on kuitenkin jo kauan aikaa, eikä Hotakainen silloin iskenyt niin monella sadalla voltilla, että olisin jäänyt häneen kiinni. Ehkei hän vielä silloin ollut minulle aivan sopiva, tai minä hänelle.

Ihmisen osa kertoo siitä, mitä me kaikki varmaan vähintäänkin silloin tällöin mietimme: kuinka ihminen pärjää tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa, miten me kohtaamme toisemme (vai kohtaammeko me?), miten käy kun putoaa verkostosta pois? Kehystarinassa eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä ideanpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 euron hinnasta. Salmella on neljä lasta (joista yksi on kuollut lapsena, mutta eihän äitiys siihen pääty) ja mykäksi heittäytynyt mies Paavo. Helena menestyy työelämässä, mutta on muuten tyhjä. Maija elää vähällä miehensä Bikon kanssa. Pekka ei elä millään, paitsi supermarkettien makkaramaistiaisilla ja naapurinrouvan lähikaupasta hamstraamilla mutta roskakatokseen dumppaamilla punaetikettisillä valmisruoilla. Kimmo Hienlahti on bisnesmies, rahamies, miestenmies, kaahari. Kullekin on omanlaisensa osa, toisille räväkämpi kuin toisille.

Pohjavire Ihmisen osassa on surumielinen, toteava ja tunkeilematon. Vaikka käsittelyssä on rankkoja aiheita, niitä ei missään määrin klähmitä liikaa. Hotakainen kirjoittaa niin, ettei hänen sanomansa voi jäädä epäselväksi. Näin se maailma makaa. Täällä meidän pitäisi pärjätä.

Lankakauppias Salme pitää todellakin lankoja käsissään, vaikkei aivan kaikkea lastensa elämästä ihan tiedäkään. Hän lähettelee jälkikasvulleen maisemakortteja, joissa viljelee niin elämänohjeita, kannustuksia kuin vihjeitäkin. Samalla hän tulee väkisinkin pohtineeksi sitä, miten maailma muuttuu ja miten se pitäisi ymmärtää. Maijan maahanmuuttajamies Biko herättää appivanhemmissa ihmetystä, mutta siihenkin tottuu, aikanaan. Helenaa täytyy auttaa, jotta yhä pimeämmäksi muuttuva tyhjyys ei vie koko naista mukanaan. Vaikka on tottunut vähään, voi silti yrittää lisää.

Juu, kyllä minä Hotakaisesta pidän. Todella. Ajoittain lauseet ovat niin sattuvan nasevia, että ne on pakko lukea muutamaan kertaan uudelleen, eikä hämmennys taidokkuudesta himmene hetkeksikään. Huumori ei ehkä ole samalla tavalla lämmintä kuin vaikkapa Tuomas Kyröllä, mutta ilkeääkään se ei ole. Toteavaa, sitä se on. Elämän tragikoomisuutta.

Huh. Ihmisen osa ei minulle ole elämää mullistava teos, mutta upea kirja se on. Ja kyllä se sai miettimään asioita uudelleen: leipäjonossa seisomisen häpeää, jauhovellillä elämistä, arkista rasismia, satuttavaa hiljaisuutta, joka ikisen päivän kamppailua eteenpäin. Tämä jää pitkäksi aikaa mieleen, näitä asioita ajattelen varmasti vielä paljon.

Amma kuunteli tämän syksyllä äänikirjana, Kirsi jo keväällä. Ajattelin näiden arvioiden perusteella, että tämä voisi olla se kirja, joka vie äänikirjaneitsyyteni - etenkin ilmeisen vaikuttavan Ritva Valkaman takia. Nyt on kuitenkin niin, että pääsen maaliskuussa katsomaan kaiken tämän teatterin lavalta, joten ainakin toistaiseksi äänikirja jää kuuntelematta. Tuota teatterikäyntiä odotan aivan valtavasti. En epäile hetkeäkään sen vaikuttavuutta. Pitää varata nessuja mukaan.

Ihmisen osa on todellinen kirja-aarre, siksipä osallistun sillä hyvin mielin Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.

Jos saisin valita

Sain Leenalta mahdollisuuden pohtia, mitä valitsisin, jos saisin. Tänään on ollut sen verran typerä päivä, että valitsen nyt vain kaikenlaista kivaa itselleni.

Jos minä saisin valita...

...saisin valmistumisen jälkeen vakituisen työpaikan historian ja yhteiskuntaopin lehtorina jostakin lukiosta säällisen, julkisilla liikennevälineillä kivuttomasti onnistuvan työmatkan päästä. Tällä hetkellä yläkouluikäiset teinit suoraan sanoen ottavat sen verran päähän, että ei kiinnosta. Plus eilen kuulin kauhutarinan viime vuoden auskukaverini sijaiskeikalta: kakkosluokkalainen poika sai niin kovat raivarit kesken tunnin, että rauhoitteluun tarvittiin kolme kollegaa viereisistä luokista ja jälkinä jäi purema- ja raavintajäljet käsivarsiin. Mihin kaikkeen yläkouluikäiset pystyvät? (Ja minä en ole vielä edes aloittanut sijaistamista...)

...edellisestä valinnasta seuraisi, että minulla olisi ihana, pitkä, palkallinen kesäloma. Viime kesänä pisin "lomani" oli juhannuksena viisi päivää (koska vaadin) ja elokuussa kolme päivää (vahingossa).

...viettäisin pitkiä, keskeytymättömiä aikoja mökilläni Itä-Suomessa ja opettelisin lopultakin pitämään siitä riittävän hyvää huolta. Olen toivoton kaupunkilainen, vaikka luonnossa osaan liikkua ja siellä erinomaisesti pärjään. Mökin vaatimat työt eivät kuitenkaan ole selkärangassa, eikä enää ole mummia, joka ne osasi neuvoa. Eikä minulla ole lomaa, jonka voisin saaressa viettää ja tehdä muutakin kuin hakata halkoja, haravoida polkuja ja tilata nuohoojan. Joten, jos saisin valita, tilanne olisi aivan toinen.

...Suomen ilmasto olisi inhimillisempi kaikkina vuodenaikoina, eikä tarvitsisi kulkea puolta vuodesta paskassa.

...saisin lukea paljon enemmän kuin nyt. Mikään ei estäisi. Ja minulla olisi uusi kirjahylly, johon mahtuisi lisää kirjoja. Ja se olisi käsityönä minulle tilauksesta tehty.

...käyttämälläni kuntosalilla olisi vielä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin nyt, ja niiden ajat sopisivat aikatauluihini paremmin.

...voisin syödä aivan saakelin paljon juustoa ilman, että lihoisin ja että se olisi ympäristörikos.

...en provosoituisi halvoista yrityksistä niin paljon kuin nyt. Olen päässyt tässä jo pitemmälle kuin ennen, ja varsinkin nettimaailmassa vaihdan sivustoa tai suljen läppärin kannen entistä useammin ennen kuin alan hyppiä seinille. Pidän tätä edistyksenä ja jonkinlaisena henkisenä kasvuna. Mitä se minulle oikeastaan kuuluu, jos joku on täysi idiootti ja väärässä.

...saisin uusia astioita, eikä niiden valinnassa tarvitsisi kuunnella avopuolisoa.

...voisin minä uusia vaatteitakin huolia, kun ei tuolla kaapissa ole koskaan mitään päällepantavaa.

...pääsisin matkustamaan joka paikkaan, jonne haikailen. Juuri nyt haluaisin jonnekin lämpimään, missä saisi maata kolme viikkoa riippumatossa turkoosin meren rannalla ja juoda kirpeitä drinksuja suoraan kookospähkinän kuoresta (tehdäänkö niin muualla kuin sarjakuvissa ja matkatoimistojen mainoksissa?).

...kaikki ajattelemattomuudesta, naiviudesta, huonosta tuurista ja toisten ihmisten ahneudesta ja pahansisuisuudesta johtuvat ongelmani ratkeaisivat ja tehdyt teot, menetetyt eurot ja allekirjoitetut paperit pyyhkiytyisivät pois.

...Fazerille tulisi joku uusi suklaamaku, jollaista en ole osannut kaivata, mutta joka olisi juuri se, mitä olen aina halunnut.


Näitä valitsen tänään. Fyysiset objektit voi lähettää postitse tai tuoda suoraan ovelle. Työ- ja matkatarjoukset voi jättää sähköpostiin.

"Puhukaa minun sanoillani ja verelläni"

No niin, sitä on sitten ensimmäinen erä oteltu, ja kaksi viikkoa uutta jännitystä ilmassa. Sain vaalihuuman tuoksinassa jonkinmoisen flunssan, joten tämä päivä on kulunut teetä lipittäen ja kahden peiton alla hytisten. Vastahan olin sairaana, tämä ei ole lainkaan tapaistani! Siitä huolimatta, että aivot tuntuvat valuvan nenän kautta ulos, jatkoin urheasti klassikkolyriikan ja -draaman selättämistä, sillä tentti on torstaina ja aion kammeta sinne itseni kunnosta riippumatta. Tänään oli sitten vuorossa Pablo Neruda.

Pablo Neruda: Andien mainingit
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Tammi 2005 (ensimmäinen suomenkielinen painos 1972)
Alkuteos: Kokoelman runot ovat vuosilta 1921–1969, eri kokoelmista.
Kirjastosta.

Pablo Neruda (1904–1973) oli chileläinen Nobel-palkittu runoilija, diplomaatti ja vasemmistopoliitikko, joka kuoli pian Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen. Nimenä hän on ollut minulle etäisesti tuttu, tuotantoon en ollut aiemmin tutustunut.

Halusin odottaa paljon, ja siksi alku oli ehkä vaikea. Kokoelma on kronologinen, ja siitä huomaa selvästi, kuinka Nerudan kynää kuljettavat ajatukset ja tunteet muuttuvat. Alkupuolen runot, jotka on kirjoitettu vuosina 1921–1937, ovat kieleltään leikittelevämpiä kuin myöhemmät. Luontokuvasto on voimakas, rakkautta on ilmassa, pettymystäkin. Chilen luonto tuntuu vahvana ja karuna, mutta myös hellänä taustana ja sanastona runoissa. Rakastan Henkien taloa, ja olen jo vuosia haaveillut matkasta Etelä-Amerikkaan ja nimenomaan Chileen. Tämän runokokoelman lukeminen ei ainakaan vähentänyt intoani. En kuitenkaan vielä oikein päässyt jyvälle Nerudasta näiden alkupään runojen avulla, mutta sinnikkäästi jatkoin matkaani. Tosin...

...Haluan tehdä kanssasi saman
minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.

Voih.

Kun Andien mainingeissa siirrytään toiseen osaan, joka muodostuu kokoelmasta Canto General (1950), aloin sykkiä samaa vauhtia Nerudan kielen kanssa. Tässä vaiheessa aletaan siirtyä yhteiskuntakriittisempiin ja poliittisempiin aiheisiin, jotka ehkä ajankohtaisuutensa vuoksi purivat minuun nyt rakkautta paremmin. Nerudan kynä on terävä ja anteeksipyytelemätön: tämä maailma ei ole valmis, paljon on vielä tehtävää, korjattavaa, muutettavaa.

Kuolema

Monet kerrat olen syntynyt uudelleen, sortuneiden
tähtien syvyyksistä, punonut uudelleen
omin käsin asuttamieni ikuisuuksien langat,
ja nyt tulen kuolemaan ilman mitään, multa
peittää ruumiini joka on mullaksi muuttuva.

En ostanut pappien kauppaamaa taivaspalstaa,
ei minulle kelvannut pimeys
jonka metafyysikot ovat näperrelleet
toimettomille mahtimiehille.

Haluan kohdata kuolemani köyhien kanssa
joilla ei ollut aikaa tutkailla mokomaa
samalla kun heitä pieksivät ne
joille taivas on jaettu ja järjestyksessä.

Minun kuolemani on valmis, kuin puku
joka odottaa minua, rakastamani värisenä,
avarampana kuin kaikki turhaan etsimäni,
niin syvänä kuin minulle on tarpeen.

Kun rakkaus on kuluttanut loppuun selvän aineensa
ja taistelu jakanut vasaransa
toisiin väkevämpiin käsiin
tulee kuolema ja pyyhkii pois ne viivat
joista sinun rajasi rakentuivat.

Yhteiskuntakriittisyys on piirre, josta pidän kirjallisuudessa, muodossa jos toisessakin. Kiihkoilusta sen sijaan en pidä, sillä siinä usein sisältöä tärkeämmäksi tulee se, kuka huutaa kovimpaan ääneen ja kaikkein provokatiivisimmin keinoin. Neruda on taitava: hänen ajatuksensa ja aatteensa välittyvät pikemminkin sivulauseista kuin mistään suorasta paatoksesta. Vasemmistolaiset ihanteet loistavat kyllä esillä, mutta niitä ei isketä lukijan päähän kuin tämä olisi vain valistettavaa ja kosiskeltavaa massaa, vaan päätökset ja tulkinnat jäävät hänen omikseen. Eivätkä nämä kokoelman myöhäisemmät runot ole pelkkää yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista sanomaa, eivät toki, mutta selvästi Neruda on niitä kirjoittaessaan kokenut syvää tarvetta tuoda yhteiskunnalliset ajatuksensa esiin nimenomaan lyriikkansa kautta.

- - Ne tietävät
että maailma on muuttunut,
ja tiedetään
että jo nyt jossakin
intiaani istuu pöytään
siinä kuin kaikki muutkin,
ja menee ja tulee ja hymyilee, 
ja hänellä on koulu ja nauru, 
hänellä on leipä ja oma hahmo,
ja tämä, ystävä, tämä ei tapahdu taivaassa
koska taivaassa ei tapahdu mitään.

Kyllä se jo tiedetään, 
tiedetään, 
että tämä tapahtuu maan päällä.

Ehkä siksi koen Nerudan ymmärrettävänä, ajatuksia herättävänä ja kunnioitettavana runoilijana, että hänen runoissaan pääosassa on kuitenkin aina ihminen itse. Ei kasvoton koneisto, ei puolue, ei yhteiskunta sellaisenaan, vaan ihminen, joka tekee ne kaikki mahdollisiksi ja eläviksi, jota ilman ei ole mitään. Neruda ei kadota ihmistä, vaikka siirtyykin voimakkaasti poliittisiin runoihin, vaan pitää hänestä oikeastaan yhä tiukemmin kiinni. Jopa muutamissa hyvinkin raaoissa sotakokemuksissa inhimillisyys säilyy elossa, kidutuksesta, valuvasta verestä ja väkivallasta huolimatta.

Andien mainingit oli onnistunut lukukokemus, alun tahmeudesta viis. Eikä osittaista nihkeyttäni pidä ottaa vakavasti, sillä uskon, että toisenlaisessa olotilassa myös varhaisempi ja osaltaan romanttisempi Neruda olisi iskenyt kovempaa. Nyt juuri en vain kokenut tarvetta rakkausrunoille, kohdistuivat ne sitten ihmiseen tai jylhään Chilen luontoon. Eivätkä ainakaan tämän kokoelman runot olleet edes mitenkään "perinteisiä" rakkausrunoja (miten sen haluaakaan käsittää), vaan itse asiassa melko vaikeita ja mutkikkaita, mutta jotka minä tulin tulkinneeksi jollain tasolla rakkaudesta kertoviksi.

Kaikenlaisen kiihkoilun vastustajana ja kaikenlaisen kirjallisen ilmaisun voiman rakastajana erityisen hyvin mieleeni jäi vielä viimeiseksi jättämäni runo, jonka voisin ottaa itselleni vaikka huoneentauluksi.

Muuan piispa

Piispa kohotti kätensä,
torilla paloivat kirjat
hänen pienen Jumalansa nimeen,
savuksi muuttuivat vanhat
hämärän ajan koettelemat lehdet.

Eikä palaa taivaasta savu.

--

Paula luki vastikään Nerudan Kysymysten kirjan, ja kuten minäkin, aikoo vielä jatkaa herran seurassa.

Söndag i sängen eller hur?

Paljon viikonlopputöitä tekevänä sitä osaa todella arvostaa vapaata viikonloppua, jolle ei ole mitään aikataulutettua ohjelmaa.

Eilen kävin Kulttuurien museossa katsastamassa Akselin Afrikka -näyttelyn, joka oli oikein oivallinen suupala. Ei laajuudella pilattu, mutta näpäkkä katsaus rajattuun teemaan. Näyttely on esillä huhtikuuhun saakka, suosittelen, jos Akseli Gallen-Kallela ja/tai Afrikka kiinnostavat. Sisäänpääsyhän on ilmainen, ainakin toistaiseksi. (Saas nähdä kuinka käy, kun Museoviraston yt-neuvottelut etenevät...)

Museokokemuksen perään päätin ruokahifistellä. Kummisetäni on kova kalamies, ja meillä oli pakkasessa vielä pari pussia ahvenfileitä odottamassa syömistään. Valmistinkin sitten kaikella hartaudella ahvenfileitä dijonkermakastikkeessa sekä hunajaisia uunijuureksia (porkkanaa, bataattia ja palsternakkaa kuutioiksi, sekaan puoli desiä oliiviöljyä ja ruokalusikallinen hunajaa sekä pippuria ja timjamia, 200 astetta uunissa noin 35-40 minuuttia). Oli muuten hyvää. Tämän lisäksi iski leipomisvimma, ja väänsin kasaan jonkinmoisia suklaa-vadelma-muffinsseja. Makean leipomisessa voisi olla vielä harjoiteltavaa, osa nimittäin tursusi tyylikkäästi yli uunissa... Ihan hyviä niistä kuitenkin tuli, ehkä suurin syy oli Ikean höttöisissä paperivuoissa...?

Sain myös luettua kaksi kirjaa, Ihmisen osan ja Oman huoneen. Ja söin vähän suklaata, mutta ihan vähän vain.

Nyt olen nautiskellut sunnuntai-Hesarista ja styrkasta aamukahvista (Grumpy Mule nimeltään, löysin jostain töölöläisestä luomukaupasta). Kohta maalaan naaman, suihkautan dödöä kainaloon, kiskon miehekkeen ylös sängystä ja lähdemme äänestämään Suomelle uutta presidenttiä. Numeron piirtämistä on jo harjoiteltu, joten suurin jännitys odottaa illalla vaalilähetystä katsoessa.

Muistakaa äänestää!

Kutkuttavaa Suopeutta

Richard Powers: Suopeus
Suomentaja: Raimo Salminen
Gummerus 2011
Alkuteos: Generosity (2009)
Kirjastosta


Tässä kirja, joka ei päästä kovin helpolla, mutta joka palkitsee. Ehdottomasti.

Russell Stone on alakuloista kirjoittajanuraa hiljaisuudessa tuhertava, hivenen turhautunut chicagolaismies, joka päätyy opettamaan yliopistoon luovan kirjoittamisen kurssia, jonka aiheena on "päiväkirja matkana". Kurssin osanottajat ovat taideopiskelijoita, joilla kirjoittaminen ei taida olla ykkösenä tärkeysjärjestyksessä, mikä taas turhauttaa Russellia. Ryhmään kuuluu Algeriasta paennut nuori nainen Thassa, joka tekee valoisuudellaan ja positiivisuudellaan lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin. Aivan kuin hän olisi syntynyt onnelliseksi, aivan kuin hänen perimässään ei olisi mitään negatiivisia tuntemuksia. Kun geeniteknologiaimperiumin perustanut tutkija Thomas Kurton saa tietää Thassasta, sekä tiedemies hänen sisällään että kassakone silmissään alkaa pitää meteliä: jos todella on olemassa onnellisuuden geeni, se on ilman muuta löydettävä ja patentoitava. Heti. Kasvavan mediamyllyn pyöritystä seurataan niin Thassan ja Russellin kuin tiedetoimittaja Tonia Schiffin kautta, joka tekee geeneihin liittyvää tv-ohjelmaa. Russellin kasvava huoli Thassan selviämisestä kaiken hypen keskellä johtaa tapaamiseen yliopiston mielenterveyspalveluissa työskentelevän Candacen kanssa, josta taas itää pieni romanssin siemen ihmisiin pettyneiden yksinäisten sielujen välille. Voiko joku todella olla geneettisesti onnellinen? Voisivatko ihmiset päästä eroon melankoliasta, surusta ja vihasta? Paljonko maksavat suotuisat geenit?

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon ja Powers singahti saman tien uudeksi kiinnostavaksi kirjailijaksi mielessäni olevalla uusia tuulia haistelevalla listalla. Tarinankuljetus on ainakin alkuun tarkkaavaisuutta vaativa, eikä kertojaratkaisu ole mikään helpoin mahdollinen. Samalla, kun pohditaan geeniteknologian etiikkaa, pohditaan myös kirjallisuutta, kirjoittamista ja tarinankulkua. Mielenkiintoinen yhdistelmä, kieltämättä.

Henkilöhahmot ovat uskottavia, olemassaolevan tuntuisia. Jokaisessa keskeisessä hahmossa on tarttumapintaa todellisuuteen ja olennainen rooli kokonaisuudessa, vaikka aivan sietämättömän syvällisiä persoona-analyyseja ei lopulta tehtykään. Paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan, mikä on hyvä asia.

Harmittaa, että luin Suopeuden ensimmäiset satakunta sivua jotenkin ohimennen ja tarkkaamattomasti, sillä kirjan loputtua tajusin, että ne olisivat olleet suuremman huomion arvoisia. Melkein teki mieli palata alkuun ja lukea uudelleen siihen saakka, kun aloin saada kunnolla tarinasta kiinni ja ajankäytöllisestikin oli mahdollista lukea pidempiä pätkiä putkeen. Kirja kannattaa siis aloittaa ihan kunnon asenteella, eikä antaa alkupuolen sekavuuden häiritä, sillä se helpottaa kyllä, lupaan.

Suuria teemoja yhden kirjan käsiteltäväksi kyllä piisasi. Ihmisyys, onnellisuus – mitä ne oikeastaan ovat ja miten niitä mitataan, jos mitataan? Voiko onnellisuus kääntyä itseään vastaan, olla uhka? Miten tarinat syntyvät, entä ihmiset niiden mukana? Tuleeko mielikuvitukselle joskus raja vastaan? Entä etiikalle: miten käy, jos ja kun ihmiset voivat valita lastensa geenit kuin marketin hyllyltä?

Paljon jätetään avoimeksi, mutta ei liikaa. Yhdeksi kirjan ydinsanomaksi tulkitsin sen, että loppujen lopuksi melankolia ja muuttuva mieli kuuluvat ihmisluontoon, kyky suruun ja ahdistukseen tekee ihmisestä ihmisen. (Eri asia on se, kuinka tunteita voi hallita niin, etteivät ne hallitse ihmistä, mutta se on ehkä enemmän jonkin toisen kirjan tarina.) Olen tästä ajatuksesta helpottunut. Ehkä ikuisen onnen tavoitteleminen ei edes ole minkään väärti? Ehkä sen mahdottomuus johtuu juuri siitä, ettei ihmisluonto – vaikka sopeutuvainen onkin – suostu taipumaan siihen, vaan oikeastaan tarvitsee myös negatiivisia tunteita?

Ehkä voisi taas opetella olemaan suopeampi itselleen. Kasvoille kivettynyt ikuinen hymy kun ei koskaan voita rikasta, kiehtovaa ja aina muutokselle altista mieltä, jossa on särmää tasaisen harmonian sijaan, vaikkei aina jaksaisikaan hymyillä.

Suopeutta on pohtinut myös Linnea.

Saituri iski!

Molière 1622-1673. Kuva: Wikipedia.

Hyppäsin hetkeksi runoista draamaan. Minusta on aina tuntunut todella oudolta ajatukselta lukea näytelmiä: eikö niiden pointti ole nimenomaan katsoa, miten näyttelijät tulkitsevat tekstin merkityksineen lavalla? No, en ole teatterin(kaan) asiantuntija, ja Molièren klassikkonäytelmä Saituri tuntui sopivan helpolta selätettävältä niistä ennen 1800-lukua julkaistuista teoksista, joita tenttiin on kolme luettava.

Molière, alun perin Jean Baptiste Poquelin, oli pariisilainen teatterille sydämensä menettänyt mies, joka päätyi näyttelijäksi, ohjaajaksi, teatterinjohtajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Molière esitti seurueineen tuotoksiaan itse kuningas Ludvig XIV:lle, jonka armoitetussa suosiossa herra sai kuolemaansa saakka paistatella.

Saituri kertoo rahasta, rakkaudesta ja ahneudesta. Päähenkilö on sairaalloisen saita ylhäisömies Harpagon, jonka lapset, poika Cléante ja tytär Élise, aiheuttavat leski-isälleen harmaita hiuksia tuhlaavaisuudellaan (=ylipäänsä käyttävät rahaa sellaisiin turhuuksiin kuin ruoan ostamiseen) sekä rakkaussotkuillaan. Isä haluaisi naittaa lapsensa mahdollisimman edullisesti, Élisen vanhalle kurpalle, joka ei vaadi myötäjäisiä ja Cléanten kypsälle leskelle. Itse hän on iskenyt silmänsä kauniiseen Marianeen, joka taas onkin Cléanten mielitietty. Élisen sydän pamppailee talon hovimestarille Valèrelle, jolla on (tietenkin) romanttinen, salattu menneisyys. Lisänä sopassa on muutama palvelija ja viranomainen sekä kadonnut raha-arkku. Lopuksi langat solmitaan ovelasti yhteen, ja komediaa kun eletään, loppu on onnellinen ja siinä on mukana myös vähän opetusta.

Saituria ei ole pituudella pilattu, mutta sitäkin terävämmin se sanoo asiansa: kuinka helposti ihmiset sotkeutuvat elämässään pikkuseikkoihin, kuinka herkästi väärinymmärrykset syntyvät ja kuinka suuri vaikutus on epäsuotuisilla luonteenpiirteillä, jotka jyräävät alleen kaiken muun - myös terveen järjen. Harpagonin hahmossa on jotain sydäntäsärkevää, vaikka hän on kaikin puolin epämiellyttävä ja typerä. Jos hänen hallitsevan luonteenpiirteensä vaihtaisi miksi tahansa muuksi vähemmän mairittelevaksi, sama tunne voisi säilyä: tässä on mies, joka pelkää maailmaa liikaa nauttiakseen elämästään koskaan. Samoin voi käydä kelle tahansa.

Jotenkin huikaisevaa kokea jotain sellaista, jota on jo vuosisatoja sitten koettu, ja naureskella asioille, joille jo 1600-luvun ranskalaiset ovat naureskelleet.

Aikamoisen terävää piikkiä Molière kyllä osaa lähettää suuntaan jos toiseenkin. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa hänen uransa Aurinkokuninkaan hovissa, sillä voiko tosiaan olla niin, että näin sivaltava mies on saanut nauttia hallitsijan suosiota vailla ongelmia? Vai onko jälleen kyse siitä, että vain narrilla on oikeus pilkata kuningasta? No, Saiturissa ei sinänsä hyökätä hallintoa, vaan pikemminkin ihmisluontoa vastaan, joten ymmärrän kyllä, ettei sitä ainakaan minään valtiopetoksena ole voitu pitää. Ehkä aiheesta löytyy vielä jotain kiinnostavaa lisätietoa jossain vaiheessa, jos jaksan etsiä.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Viimeksi kun luin ranskalaista klassikkoa, teki mieli heittää kirja seinään. Nyt ahmaisin opuksen muutamassa tunnissa ja aloin kaivata mahdollisuutta nähdä teos teatterin lavalla. Kaiketi se on vielä joskus mahdollista, nämä klassikot kun eivät vanhene. Tässä tapauksessa sanon täydestä sydämestäni: onneksi.

Saituri pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta: alueena on Länsi-Eurooppa ja Ranska.

Nirhaumia ja turhaumia

Gradu on käytännössä melkein valmis, jos sen tekeminen jatkuu tämänpäiväistä tahtia.

Sain itseni liikkeelle joskus yhdentoista pintaan, jolloin kurvasin kahteen eri kirjastoon ja apteekkiin. Kotiin päästyäni söin lounasta ja tuijottelin kutsuvana huutavaa tietokonettani. Sen sijaan, että olisin jatkanut eilen aloittamaani aineiston läpikäyntiä analyysimielessä, heittäydyin selälleni sänkyyn ja aloin kissa kainalossa lukea Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä -teosta, jossa on vähintäänkin pirteänoranssi kansi (joskin epäilemättä muitakin ansioita). Seuraava havainto tästä maailmasta tuli noin viiden maissa, kun uutenavuotena tavaroita peräänsä jättänyt kaverini soitti ja ilmoitti tulevansa hakemaan niitä just kohta. Oranssikantinen kirja makasi naamallani ja minä autuaana torkkupeiton alla. Siitä seurasi sitten kahvittelua, Guggenheimin haukkumista sekä vaalijauhantaa. Mikä on melkein sama asia kuin gradua tekisi. Kuten on kirja naaman päällä nukkuminenkin. Onneksi huomenna pääsee töihin. Onpa ainakin joku kunnollinen syy olla tekemättä asioita, joiden tekemistä ei oikein enää pitäisi vältellä.

Sunnuntaina onnistuin telomaan itseni, kun leikkasin saksilla sormeen salaattia tehdessäni. Verenvuoto meni sen verran voimakkaaksi, että jopa kahden (ex-)partiolaisen taloudessa loppuivat niin ensiaputaidot kuin -välineetkin kesken. (Note to self: Ei olisi mitenkään huono idea pitää kotona riittävää määrää sideharsoa ja steriilejä sidetaitoksia.) Ei muuta kuin lääkäriin. Jossa asialle ei edes tehty mitään, vuoto nääs tyrehtyi juuri sillä hetkellä, kun pääsin ammattilaisen käsiin, eikä tikkaustarvetta silminnähden ollut. (Ymmärrettävästi vuoto jatkui sittemmin kotona pelkällä katseen voimalla.) Sormea koristi tähän päivään saakka jumalaton tuppo (ja jatkuva tykyttävä särky), jonka tuijottelu vei myös osaltaan intoa naputella tietokonetta. No, onneksi sotavammani ei ollut sen vakavampaa laatua, joskin osasin kyllä iloita siitä, että satutin itseni asuinkumppanin läsnäollessa – sen verran alkoi kuitenkin heikottaa jopa meikäläisen tapaista kovaa mimmiä. Muistelin vähemmän kaihoten viimetalvista kompurointiani, jolloin venäytin nilkkani ja vielä silloin yksin asuessani jouduin ihan omin voimin tarpomaan (=klenkkaamaan särkylääkepäissäni) sekä ruokakauppaan että lääkäriin, kun ei ollut ketään samojen seinien sisällä pitämässä huolta. Nyt on. Se tuntuu kivalta. Joskus saa heittäytyä muiden huollettavaksi, eikö?

Aiemmin purnaamani auraus alkoi eilen puoli viideltä. Huomenna, tämänpäiväisen pyrytyksen jäljiltä ja loogisena ajallisena jatkumona kolina lähtenee liikkeelle puoli neljä. (Nyyh, prinsessalla on niin vaikeeta!)

Voisiko joku tehdä sen gradun puolestani? Millään ei huvittaisi.

HOMO! & Shame

Onpa ollut (kulttuuri)tohinainen loppuviikko.

Perjantaina sain arkistoseikkailuni päätökseen ja hieman haikein mielin hyvästelin niin tutuiksi tulleet pahvilaatikot ja Kansanrunousarkiston kovat penkit. Seuraava vaihe on kaiken kasaamani aineiston analysointi. Ups. Siihen mennee tovi jos toinenkin, ohjelmassa on varmaan jonkin verran hiustenrepimistä ja kiroilua, mutta ei se auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa. Sen minkä tältä runojenlukemiselta ehdin... Täytyy todeta, että yllättävän paljon on vielä koottavia opintoja, vaikka olen ollut ahkera koko opiskeluaikani. Sen siitä saa, kun on tukuittain sivuaineita ja niin pirun hyvä ihminen, että haluaa joskus aloittamansa tehdä loppuun.

Mutta siitä kulttuurista. Perjantaina olimme ystävien kanssa katsomassa (aitiossa!) Kansallisteatterin HOMO!a, tuota Pirkko Saision ohjaamaa anarkistista musiikkifarssia ja outojen oopperaa. Tarina kertoo ajasta, "jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä". Lavalla nähdään niin seitsemän pientä kääpiötä (jääkiekkovarusteissaan), eräänlainen Lumikki kuin Hitler, Stalin ja Churchill. Keskeisenä näkökulmahenkilönä on Veijo Teräs (Juha Muje), kiihkeän kristillisen kansanedustajan Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) kotimies, jonka tehtävänä on pohdiskella niin elämää kuin lavan tapahtumiakin sekä terapeutilleen että yleisölle. Hellevi keskittyy poliittiseen uraansa, tuomitsemaan homojen teot, ei heidän rakkauttaan (...) ja kiistelemään omintakaisen omatuntonsa (Kristiina Halttu) kanssa. Sopassa koettavat selvitä Veijon ja Hellevin tytär Rebekka (Anna Paavilainen), perheen au pair Moritz (Johannes Holopainen) sekä melkoinen kavalkadi muita sivuhenkilöitä.

Huh. Olihan melkoista tykitystä sen reilut kolme tuntia. Armoa ei paljon katsojalle anneta, vaan lavalla tapahtuu koko ajan. On laulua, puhetta, tanssia, piiskaamista ja tapahtumia. Niin ja mitä sitä kieltämään: upeita miesvartaloita melko imartelevasti esiteltyinä. Lähdin katsomaan HOMO!a uteliaana, ja kyllä kannatti. Väliajan jälkeen, loppunostatuksen aikana alkoi kieltämättä hieman tympäistä - Paavalin asteltua lavalle aloin miettiä, mitä ihmettä sieltä vielä voi tulla. Tilanne kyllä korjaantui, hurjana pauhunut esitys sai arvoisensa päätöksen ja teatterista poistui innoissaan pulisevaa väkeä.

Vaikka HOMO!ssa kaikki on vedetty överiksi ja vielä vähän yli, esitys pysyy mielestäni kuitenkin kasassa. Sillä on visio, teema ja tarkoitus, ja ne kaikki näkyvät kyllä. Näyttelijät ja lavalla olevan muusikot tekevät ison työn, heittäytyvät ja antavat palaa. Kyllä tästä ajattelemisen aihetta saa, pitkäksikin aikaa. Saision terävä piikki osoittaa suoraan ihan jokaisen omaan napaan: esityksen aikana tuli kyllä mietittyä omia asenteita ja ajatuksia moneen kertaan ja uudelleen. Etenkin kohtaus, jossa Moritz tiedonhakumatkoillaan törmää Pisuaarin ritarikuntaan ja sen surullisiin tarinoihin, herätti miettimään, miten pienikin poikkeama "normaalista" voi tehdä elämästä puhdasta helvettiä, jos ympäristö niin päättää.

Tämä esitys on kannattanut tehdä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta miksi pitäisi? Suosittelen, mutta hengästymistä ei voi välttää. Linnea on myös nähnyt HOMO!n.

***

Eilen sitten kävimme V:n kanssa elokuvissa. Saimme V:n siskolta ja hänen poikaystävältään joululahjaksi leffalippuja, joten edes lauantai-illan lippuhinnat eivät olleet esteenä. Kohteena oli Steve McQueenin ohjaama Shame (2011).

Shame on kuvaus seksiriippuvaisen Brandonin (Michael Fassbender) kiihkeän elämän taitekohdasta. Hän työskentelee kasvottomassa toimistossa New Yorkissa, ja hänen maailmansa kietoutuu seksin ja pornon ympärille niin töissä kuin vapaa-ajalla. Maksetut, isketyt, virtuaaliset, ohimennen metrossa tavatut - kaikenlaiset naiset (ja miehetkin) kelpaavat himon hetkelliseen tyydyttämiseen. Brandonin pakkomielteinen joskin ulospäin siisti elämä muuttuu, kun hänen epävakaa siskonsa Sissy (Carey Mulligan) majoittuu hänen poikamiesboksiinsa ja ravistelee Brandonin todellisuutta.

Jännä elokuva. Surumielinen, harmaa, jotenkin anonyymi. Henkilöistä ei anneta juuri mitään tietoa, heidän eleensä ja tekonsa puhuvat enemmän. Vain hetkeksi Brandonkin heittäytyy jonkin muun kuin libidonsa vietäväksi työkaverinsa kanssa treffeillä ollessaan. Tosin hän joutuu myöhemmin kohtaamaan estonsa tajutessaan vavahduttavasti, että on ehkä kadottanut kykynsä tunteisiin.

Juu, ja seksiä on varsin paljon, mutta erotiikka on jossain aivan muualla.

Raflaavasta aiheesta huolimatta Shame ei mässäile. Koko elokuvan ajan vallitsee synkkä tunnelma, joka ei kuitenkaan osoittele. Tärkein tekijä on vaikuttava Michel Fassbender, joka pelkällä läsnäolollaan kertoo enemmän kuin millään dialogilla koskaan voisi. Tämä ei ole mikään puhe-elokuva, eikä sen tarvitsekaan olla. Kuvat kertovat tällä kertaa enemmän ja terävämmin siitä yksinäisyydestä, jossa kaiken haluamisen, himon ja saamisen keskellä voi olla. Kuinka ihminen voi muuttua ei keneksikään, joutua eroon itsestään silloin, kun jokin pakkomielle muuttuu tärkeämmäksi kuin oma itse.

Myös Carey Mulligan on upea särkymäisillään olevana, sameasilmäisenä siskona. Hänen baarissa esittämänsä versio New York, New York -kappaleesta on upean vähäeleinen, mutta paljonpuhuva. Hieno kohtaus.

Voin suositella tätäkin, mutta minua kyllä ahdisti. Shame ei päästänyt helpolla, vaikkei se ollut varsinaisesti päällekäyvä. Ehkä se johtui elokuvan intensiivisyydestä, joka iskee kuin varkain, kaikesta kasvottomuudesta ja maailmasta irti olemisesta huolimatta.  

Kaksi vahvaa kokemusta tälle viikonlopulle. Näistä toipumiseen menee varmaankin tovi, mutta tajusinpa jälleen, kuinka paljon nähtävää ja koettavaa onkaan tarjolla. Saan syyttää vain omaa ryhtymisrajoitteisuuttani, jos en ota iloa irti tarjonnasta.

W.B.Yeats ja väistämätön tuskanhiki

William Butler Yeats. Kuva: Wikipedia.

Jos muutama päivä sitten pääsin innostumaan runoudesta Walt Whitmanin ansiosta, se into sai pienen kolauksen nyt. Tenttiprojektini eteni irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865-1939) Runoja-kokoelman parissa. Suomentaja on Aale Tynni, ja ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1966.

Kirjassa on alkusanat, parinkymmenen sivun mittainen johdanto-elämäkerta Yeatsista, valitut runot ilmestymisjärjestyksessä sekä lopussa selityksiä osaan niistä. Etenkin johdanto-osio on mielenkiintoinen, sillä itse en tunne tätä herra Yeatsia laisinkaan (no, nimen olin aiemmin kuullut).

Mutta ne runot. Ei kolisseet sitten millään. Jos Whitmania lukiessa tuntui, että pääsin himppasen jyvälle lyriikan kiemuroista, nyt ne kiemurat kiertelivät sinne tänne vailla mitään järkeä ja muodostivat lopulta umpisolmun päähäni tuoden mukanaan kivistystä ja irvistelyä.

Yeatsilla on varsin ylväs tyyli. Runoissa seikkailevat niin antiikin taruston hahmot ja filosofit kuin Yeatsin oman ajan sankarit. Yeats on ilmeisesti loppujen lopuksi varsin omaelämäkerrallinen runoilija, sillä ainakin selitysten mukaan runoihin ovat päätyneet hyvin monet hänen oman elämänsä ihmiset, lapset, ystävät ja rakastetut. Ja hän itse, tottakai. Siinä missä Whitman toi mieleeni eläviä kuvia, Yeatsin runot olivat vain sanoja riveillä. En päässyt ollenkaan sisään siihen maailmaan, josta hän kirjoittaa.

Osin syynä voi olla se, että Tynni on alkusanojensa mukaan jättänyt suomentamatta Yeatsin runsaasti viljelemän loppusoinnutuksen ja sen sijaan halunnut painottaa runon sanontaa ja sisällystä sekä rytmillistä ilmaisua. Tynnin mukaan "suomen kielen kulunut loppusointuaineisto yhä uudelleen käytettynä latistaisi runoa" ja "riimin viljely etäännyttäisi runon sanontaa ja sisällystäkin alkutekstin sanonnasta ja sisällyksestä". No, minä en ole suomentaja, joten en osaa tätä ratkaisua sen kummemmin järkevästi arvostella, mutta sanotaanko nyt niin, että itse innostuin tämän kokoelman kuluessa oikeastaan vain niistä muutamista harvoista runoista, joihin Tynni oli jättänyt jonkinlaisen loppusoinnutuksen. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut Yeatsin kielestä huomattavasti enemmän riimien kanssa, sillä kauniita kuvia hän kyllä luo, sitä en kiistä. (Vaikken niitä oikein tajunnutkaan.)

Nyt tuntui, että olisi pitänyt tietää ja tuntea runoutta huomattavan paljon paremmin ymmärtääkseni, mihin kulloisellakin, vaikkapa nyt antiikin kuvaston sanalla viitattiin. Minulle ne olivat vain Homeroksia ja Pythagoraita sellaisinaan, eivät merkkejä (Yeatsin) nykyajasta ja sen tilasta. Tunsin itseni todella tyhmäksi vilkuillessani runojen selityksiä. Sen siitä saa, kun tarttuu "Irlannin suureen symbolistiin, jonka runoudessa puhuvat mennyt romantiikan aikakausi ja vanhojen tarujen mystiikka mutta myös runoilijan omat ylpeän yksinäiset näyt" (takakansiteksti).

Ehkä Yeats ei herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin Whitman juuri siksi, etten oikein tuntenut hänen kuvaamansa todellisuuden läsnäoloa. Yeats, vaikka vie runojen lukijan ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, ei silti ole yhtä intiimi kuin Whitman kaikessa paljaudessaan. Ilmeisesti minä pidän iholle tulevasta runoudesta, sellaisesta, jonka voi ymmärtää melkein omalla kehollaan (ilman sen suurempaa symbolismia).

Rupeanpas itsekin näemmä yleväksi - tätäkö runous tekee ihmiselle?

Yeats ei saanut minua kirjoittamaan ylös sitaatteja, kuten Whitman teki. Muutaman kohdan kuitenkin koin tarkemman muistamisen arvoiseksi.


Hän soimaa isokuovia


Isokuovi, ei, älä huutele noin,
tai huutele vesiin läntisiin;
kun huutelet, muistan silmät, joita
hämärsi kiihko, ja raskaat hiukset,
rintani ylitse valahtaneet:
jo tuulenkin itku on vaikea kestää.

Tässä oli sellaista ikävää ja tunnetta, että hetkeksi aloin jo uskoa Yeatsin antavan minulle vielä paljon. Hän soimaa isokuvia on kirjan alkupuolella ja se on kokoelmasta The Wind Among the Reeds (1899). Vastaavanlaiseen samaistumiseen en enää myöhemmin päässyt.

Runoja-teoksesta huomaa, vaikkei sisällysluetteloa etukäteen katsoisikaan, että se on koottu aikajärjestykseen. Runoilijan elämänkokemus kasvaa, ja se näkyy runoissa asenteen muuttumisena, ehkä hieman kyynistymisenäkin. Kovin tyytyväisiä tunnelmia näissä runoissa ei esiinny: useimmiten kaivataan jonnekin muualle joko ajassa tai paikassa, etsitään saavuttamattomia ihmisiä ja tekoja, petytään. Mistään massiivisesta pessimismistä ei kuitenkaan ole kyse, mutta harvemmin ilokaan - ainakaan kovin puhtaana - pilkahtelee.

Viimeisimmät runot on kirjoittanut jo aivan elämänsä ehtoopuolella kulkeva Yeats, joka tuntee ajan vähenevän.

- - Kiusaus vaikenee.
Elämän loppupäässä
ei löyhä haaveksunta,
ei mielen myllykään,
joka jauhaa joutavaa,
totuutta esiin saa.


Yeats on Nobel-palkittu kirjailija, jonka arvoa en lähde kiistämään. Minun haparoiville runokokeiluilleni hän ei kuitenkaan antanut kovin kannustavaa potkua.

Vaikken tämän kirjan suhteen innosta pompikaan, avaan sillä silti tilini Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Kategoria on Länsi-Eurooppa ja maa Irlanti.

"Seiskää rauha sielussanne vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä."

- - kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden,
ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän,
ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.

Walt Whitman vuonna 1887. Kuva: Wikipedia.

Käyn viimeisen kirjallisuustieteen tentin (länsimainen lyriikka, draama ja muu kirjallisuus, 2 op) kimppuun varsin kunnianhimoisena. Walt Whitman (1819–1892), suuri yhdysvaltalainen runoilija, päätyi tenttilistalle, koska hän jäi vaivaamaan minua esiinnyttyään Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät -teoksessa (josta muuten pidin todella paljon. Pitäisi varmaan lukea uudestaan.) Ja hänestä tämän pari seuraavaa viikkoa vievän runous- & draamakimarani tänään aloitin.

Luettavanani oli Walt Whitmanin Valitut runot, kokoelma, jonka on suomentanut Markus Jääskeläinen ja kustantanut Sammakko vuonna 2007. Sivuja on yhteensä 185.

Voinen sanoa heti suoraan, että en ole runojen lukija, tunnen lyriikkaa erittäin huonosti. Syy on jossain vuosien takaisessa traumassa tai muussa vastaavassa: kaiketi koin jollakin peruskoulun äidinkielentunnilla jonkinlaista ylitsepääsemätöntä epäonnisuutta, tyhmyyttä tai asennevaikeuksia, jotka sitten jäivät elämään takaraivossani paukuttavassa "et ymmärrä runoja, peelo" -äänessä. On tyhmää vierittää syytä sellaiseen, joten myönnänkin auliisti, etten ole kovin paljon edes yrittänyt opetella ymmärtämään runoja myöhemminkään. Proosa on minun lajini, ehdottomasti.

(Näistä sepustuksista voinee päätellä, miksi tämä lyriikkaan painottuva kurssi on jäänyt viimeiseksi suoritettavaksi...)

Mutta. Sitten kun ottaa kirjan käteen ja rohkeasti kääntää ensimmäisen sivun esiin, voi huomata jotain ihan uutta. Voi tajuta, että kieli vie mennessään, huomaamatta. Voi tajuta, että onkin paukuttanut tuosta noin vaan menemään melkein satasivuisen (!) runon Laulu itsestäni, ja jäänyt kiinni niin moneen koukkuun, ettei irti enää pääse.


- - Älä luovuta vaikka et heti löydä minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyn johonkin odottamaan sinua.


Whitmanin runot ovat jänniä. Niissä kuvastuu yhdistelmä raivokasta egoisimia ja toisaalta yhteiskunnan kerrosten tarkkaavaista ja lempeääkin tutkiskelua. Ihminen on sekä yksin että yhdessä, väistämättä. Ja luonto ei ole irti maasta, vaan luonto on maa, jota ihminenkin voi olla.

Välillä sukelletaan kaupunkien sumuisille kujille, kasvaviin asumiskeskuksiin, jotka pullistelevat maahanmuuttajia, työläisiä ja vapautettuja orjia. Välillä on vain erämaan hiljaisuus ja ruohonkorret. Yhtä kaikki, vaikuttavinta on humaani yhteys kaiken olevaisen kanssa.


- - Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa.


Tämä on ruohoa joka kasvaa siellä missä on maata
ja vettä,
tämä on yhteistä ilmaa jossa maa kylpee.


Walt Whitman on ilmeisesti jonkinlainen homoikoni, eikä miesten välistä erotiikkaa ohiteta Valituissa runoissa olankohautuksella. Seksuaalisuus nousee kuitenkin rankoistakin ilmaisuista huolimatta jotenkin tasoaan ylemmäs, hieman irti lihasta, osaksi jotain suurempaa. Hämmentäviä sanakäänteitä ja tunnelman keikautuksia Whitman kyllä tarjoilee. Välillä en ollut ihan varma, mitä pitäisi ajatella.

Ihmisten välisiin yhteyksiin, humaaniin kanssakäymiseen ja himojen vietäväksi heittäytymisen vastapainona on hyvin yksilökeskeistä puhetta, varsin ylpeää sellaista, melkein kaikkivoipaisuutta.


- - Te raskassydämiset, epäilysten riivaamat,
toivonne menettäneet, syrjäytyneet ihmiset,
pinnalliset, pahantuuliset, murjottavat, vihaiset, kärsivät, pettyneet,
jumalattomat,
minä tunnen teistä jokaisen, tunnen kärsimyksenne meren, epäilyksen,
epätoivon, epäuskon.


- - Ja mitä sinuun tulee Kuolema ja lopullisuuden katkera syleily, minua
on turha pelotella.


Whitman on lähempänä ihmistä, vaikka maailmankaikkeutta syleileekin. Hieman suoraa yhteiskunnallista kantaaottavuutta kuitenkin on livahtanut mukaan.

Ajatus


Tasa-arvosta: niin kuin olisi minulta pois jos muut saavat 
samat mahdollisuudet ja oikeudet kuin minäkin – niin kuin
omat oikeuteni eivät riippuisi olennaisesti
muiden oikeudesta samaan.


En tiedä, osaanko sillä tavalla lukea runoutta, olen varmaankin liian suoraviivainen ihminen pohjimmiltani. Mutta eikö se riitä, että ne tulkinnat, joihin itse pystyy, antavat paljon? Melkein liikaakin, sillä tämä Whitman tuli kyllä iholle kiinni kaikessa karuudessaan, mutta silitti myös ajoittain, pehmensi.

Ehken enää niin paljon pelkää edes näitä klassikkorunoilijoita. Seuraava odottaa jo pinossa.

Olen aika helpottunut. Ja hieman lohtua suo myös Whitman:


- - Mitä luulet tapahtuneen  näille nuorille ja vanhoille miehille?
Ja mitä luulet tapahtuneen naisille ja
lapsille?


He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.


Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja
onnellisempaa.

Auraus ja presidentti, enough said

Kaikenlaista sitä on. Ensinnäkin lunta Helsingissä, jota aura-autot alkavat hinkuttaa kasaan puoli kuudelta aamulla. Pohjakerroksessa asuva kiittää, varsinkin kun kaikkien ikkunoiden suunnassa on aurattavaa pintaa. Joo, on melkoisen hieno juttu, että auraus toimii ja joku sitä tekee, ja kyllä, inisisin kahta kauheammin, jos auraus jätettäisiin tekemättä, enkä pääsisi liikkumaan tukkoisilla kaduilla kirjastoon/arkistoon/töihin/kauppaan, mutta oikeesti. Puoli kuusi. Äänen lisäksi saamme makuuhuoneessamme nauttia myös diskopallon väreissä heiluvista aura-autojen valoista. Ei ihme, että aamupalalla soi päässä Risto.

Graduviikko ei ollut ehkä suoranainen menestys, mutta melko hyvä potku hanuriin joka tapauksessa. Arkiston tyypit moikkaavat jo ihan sujuvasti, ja minulla on oma vakkaripaikka, johon itseni asetan. Eilen pääsin jo melkein aineiston loppuun, mutta en sitten ihan kuitenkaan. Ne pari Facebookissa käyntiä kuuden tunnin aikana kostautuivat selvästi. Onneksi materiaali ei karkaa minnekään, ja ensi perjantaina saan kaiken valmiiksi. Lopultakin. Sitten pitäisikin enää aloittaa syvempi analyysi ja kirjoittaminen. Piece of cake. Vai mitenköhän se nyt meni.

Olen myös lukenut elämäni ensimmäisen Kaari Utrion kirjan. Se oli melkoinen kokemus, voin sanoa. Siitä lisää joskus toiste, kunhan Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme on pitänyt virtuaalikokouksensa. Nyt on kesken muun muassa yksi mielenkiintoinen gradukirja ja Richard Powersin Suopeus, josta ihana Linnea on kirjoittanut viime vuoden puolella. Kansi on tosin ehkä himpun verran liian viihdemäinen makuuni (varsinkin metallinhohtoiset kirjaimet!), mutta enhän minä sitä kantta lue. Linnean innoittamana (huomasin linkin) liityin myös Goodreads-palveluun, jossa voi rankata kirjoja ja pitää yllä omaa lukuhaastettaan. Minun tämän vuoden haasteeni on lukea 100 kirjaa. Saa liittyä ja ruveta kaveriksi, hauskan oloinen sivusto. Minulla on hämäriä muistikuvia jostain hieman vastaavasta sivustosta, johon olen ehkä joskus liittynyt, mutta niitähän nyt tässä internetissä riittää muutenkin.  

Vähän turhan vähän olen ehtinyt nähdä aurinkoa, mutta onneksi on ollut muuta puuhasteltavaa, kuten illanistujaisia. Ja anopin synttäritkin oli, sai vähän kakkua. Kohta alkavat vähän toisenlaiset täpinät, kun vaalit lähestyvät entisestään. En ole ehtinyt/jaksanut/muistanut seurata mitään tv-väittelyitä, mutta sähköisen ja printtimedian tuotoksia sen sijaan kyllä. Kärryillä ollaan, ei hätää. Odotan, milloin Paavo ja Vuokko -mukit ilmestyvät kasoina kirppispöytiin. Siinäpä oiva kaveri työpaikan kuivauskaappiin, jossa komeilee jo William ja Catherine -muki, silloin harvoin kun se ei ole jollakulla käytössä. Vähän suositumpi kuin ne iänikuisen tylsät Teemat. Jostain syystä. Torstaina koetimme katsoa läpi kaikki siihen mennessä tulleet tv-vaalimainokset, mutta eihän sitä Väyrysen kuusiminuuttista voinut selvinpäin katsella. Saulin repertoaari lähinnä tylsistytti (ja kummastutti - luulisi nyt sentään sillä jätkällä olevan melko muikean mainostoimiston taustallaan ja himppasen päheämpiä ideoita), Lipponen nauratti, Soini... no niin. Löysimme muuten aika paljon symboliikkaa niistäkin sekunneista. Ehkä liikaakin. Ja joku joskus väitti, että presidentinvaalit ovat tylsät? Höpsis. Parasta viihdettä tänä vuonna, sanokaa mun sanoneen!

Tähän presidenttiteemaan sopii paljastaa, että käppäilimme vuodenvaihteessa samaa matkaa Senaatintorille Tarjan kanssa. No okei, eri puolia Mariankatua, mutta silti. Tarja näytti iloiselta ja adjutantilla oli ruma pipo. Pentti oli kaiketi jätetty kissavahdiksi kotiin.

Vieläkin harmittaa, ettemme karaisseet ansiokkaasti viinabuffetin antimilla ja skumpalla kuorrutettuja kurkkujamme ja särmästi karjaisseet Hyvää uuttavuotta, rouva presidentti.

Tumman veden päällä

Onkohan blogistani tullut kirjablogi? Näemmä muista aiheista kirjoittaminen on hyytynyt. Ei kai se väärinkään ole, mutta ehkä asiaan voisi tulla jonkinlainen korjausliike. Ihan muista syistähän tämä kirjoittaminen on aikanaan alkanut. Muusta elämästä voin mainita tässä välissä sen verran, että viimeisten neljän päivän aikana olen nähnyt tolkuttoman määrän ystäviä, nauranut maha kipeänä, tavannut ihanan vauvan ja sairastunut matkakuumeeseen. Huomenna arkistoseikkailut jatkuvat (ja jos hyvin käy, urakkani on sen jälkeen tältä osin valmis) ja tiistaina menen töihin melkein kolmen viikon tauon jälkeen. Noin. Sitten kirjalliseen maailmaan.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010. 320 s.

Meillä on muutaman ihastuttavan naisihmisen kanssa säännöllisen epäsäännöllinen lukupiiri, jonka viimeisin luettava oli Peter Franzénin Tumman veden päällä. Olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti moni muukin kirjan lukenut on ollut. En ole ihan varma, mitä mieltä olen Franzénista näyttelijänäkään (huonot kylmät väreet menevät selkää pitkin kun muistelen hänen hönkäilyjään muuten oivallisessa Kuutamolla-elokuvassa... mikä valitettavasti palaa aina mieleeni, kun katson jotain hänen tähdittämäänsä leffaa), mutta (esikois)kirjailijana hän kieltämättä menettelee.

Googlettaessani huomasin, että tätä teosta on luettu kirjablogeissa laajalti, mutta koska kirja on ilmestynyt vuonna 2010, suurin kohina on ollut aikana ennen kuin itse olen kirjablogeja seurannut. Juoni on siis peruspiirteissään seuraava: pikku-Pete elää lapsuuttaan Keminmaalla 1970-luvulla, leikkii naapurin poikien kanssa, pitää huolta pikkusiskostaan, kokee arjen ihmeitä – ja kärsii perheväkivallan ja alkoholismin tummasta varjosta. Kirja pohjautuu osin Franzénin omiin kokemuksiin, muttei ole muistelmateos.

Tämä seikka oli minulle lukiessa kaikkein ongelmallisin. Minusta Franzén ei ole kirjoittajana niin taitava, että faktan, fiktion, muistojen ja kuvitelmien sekoitus toimisi niin kuin sen kai on ollut tarkoitus toimia. Lukiessa pohdiskelin koko ajan, mitkä osiot mahtoivat olla "totta" ja mitkä eivät. Se häiritsi. Olisin toivonut, että kirja on kokonaan fiktiivinen tai sitten rehellinen muistelmateos, mutta tällainen soppa herätti lähinnä ärsytystä. Voinko uskoa kirjaan ollenkaan?

Tumman veden päällä on helppolukuinen ja rakenteeltaan varsin onnistunut teos. Luvut ovat lyhyitä ja lapsuusmaisemat esitetään niissä aidosti. Jonkinlaista kunnollista kliimaksia jäin kuitenkin kaipaamaan, ja kirja loppuu sen kummempia selittelemättä. Kieli on yksinkertaista ja korostaa lapsen näkökulmaa, jossa eletään nyt ja tässä, kaikkea ymmärtämättä mutta paljon huomaten. Väkivallalla ei mässäillä, ja lapsen kokemus siitä tuntuu aidolta: pelottaa, kummastuttaa, hämmentää, suututtaakin.

Aikuiset jäävät kirjassa loppujen lopuksi varsin yksipuolisesti kuvatuiksi. Etenkin Peten isovanhemmat, joiden luokse äiti ja lapset useaan otteeseen isän viinahöyryjä ja nyrkkejä pakenevat, olisivat voineet olla isommassakin roolissa. Pappa on Petelle tärkeä, ja se näkyy tarinassakin, mutta mummi on ikään kuin lisälavaste, ei kovinkaan syvällinen hahmo. Samoin Peten oikea isä, joka asuu Helsingissä ja jonka Pete pari kertaa tapaa, jää kaukaiseksi. Mutta ehkä niin on tarkoituskin, sillä vieras hän on Petellekin.

Kirjasta jäi ristiriitaiset tunnelmat. Se oli ihan menettelevä luettava, mutta en päässyt siihen siltikään oikein kiinni. Jokin piti etäällä, ja vaikka Franzén mielestäni kuvaa lapsen maailmaa hyvin ja aidosti, minun oli siitä huolimatta vaikea uskoa siihen. Tästä seurasi se, etten ollut moksiskaan siitä, että luin kuvauksia raa'asta ja järjettömästä väkivallasta. Pysyin etäällä, enkä edes jaksanut välittää. Pelottavaa?

Tumman veden päällä on kyllä ihan hyvä kirja, en sitä kiistä. Se ei vain ollut minulle sopiva kirja. Liian moni asia tökki tavalla tai toisella. Näitähän sattuu. Jollakulla muulla voi olla parempi onni.


Osallistun tällä kirjalla Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteeseen, alakategoriaan Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset.

Täytettä kirjahyllyyn, jossa ei toki ennestäänkään mitään ole

Akateemisen Kirjakaupan ale! Näppärästi hiirtä napsauttelemalla kivasti ostoskoriin ja valmis lähetys muutaman päivän päästä noudettavissa paikan päältä. Liian helppoa. (Ja viime vuoden lomakorvaukset tilillä.)

Tavallaan olen ajatellut, ettei pitäisi ihan kauheasti ostella niitä kirjoja. Tilaa on rajallisesti ja tälläkin hetkellä kirjahyllyssä on kirjoja jo kahdessa rivissä. Mutta minkä sille mahtaa, kysyn vaan! Ei niin minkään, minä sanon!

Pokkaripuolelta vastalöytämääni Hemingwayta (Nuoruuteni Pariisi) sekä Virginia Woolfin Orlando. Kutkuttelee jo valmiiksi!

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, josta olen kuullut vain hyvää. En ole koskaan lukenut Boynea, mutta olen ymmärtänyt, että kannattaisi. Korjataan tilanne nyt. Tai joskus lähitulevaisuudessa. Mojova kovakantinen löytö oli Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, jonka lukemista odotan innolla. Luin alkukesästä Kosto: Rakkaustarinan ja se jätti pitkäksi aikaa voimakkaan jälkimaun. Tämä Haudankaivajan tytär lienee hyvin erilainen kirja, mutta se ei ole ongelma. En ehkä toista Kostoa liian lyhyen ajan sisällä haluaisikaan. 

Yritän aina alennusmyynneistä bongailla historiantutkimukseen liittyviä kirjoja, sillä ne ovat alkuperäishintaisina useimmiten sikakalliita, joten harvoin tulee hankittua, ellei ole kyseessä jokin superkiinnostava aihe. Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria herätti ilmestyessään 2009 jonkin verran kohinoita, ja vaikka Suomen sisällissota ei tutkimuksellisesti ole minun aiheeni, se jaksaa herättää kiinnostusta ja tuntemuksia. Tämä Psykohistoria on kuulemma sairaan vaikea kirja, sanoi äärimmäisen fiksu tyyppi sen läpi kahlattuaan, joten saas nähdä kestääkö kantti.

Katariina Mustakallio on hyvä tyyppi ja töissä laitoksellamme, joskin tällä hetkellä Villa Lanten johtajana Roomassa. Vähän kotiin päin vetämistä siis ilmoilla tämän Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa -opuksen suhteen. Lisäksi olen antiikin historiasta pihalla kuin lumiukko, joten ehkä joku suhteellisen yleissivistävä teos omassa hyllyssä ei ole hukkahankinta. Historianopintojeni aikana olen opiskellut antiikkiin liittyviä asioita tasan perusopintojen yhden kurssin verran, ja siitä on jo, hm, hetki aikaa. Havahduin tähän aukkokohtaan viime vuonna auskultoidessani, mutta en sitten koskaan päätynyt pitämään mitään aihetta liippaava tuntia harjoittelun aikana, joten selvisin häpeätahrastani – sillä kertaa. Ensi syksynä (toivottavasti) oikeiden töiden odottaessa ei kuitenkaan ole mahdollista skipata vieraita aiheita, joten yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Joskus.

Tämä oli niin söpö, että pakkohan se oli klikata korin pohjalle: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painoksista säilyneistä katkelmista. Selvää oppituntimateriaalia, huusi opettajatarääni päässäni, kun tätä katselin. Se ääni huutelee aika usein muulloinkin, joten totisesti toivon, että joskus vielä päädyn niitä oppitunteja oikeasti pitämään, muuten kohtalonani lienee olla naapuruston hullu kissanainen, joka kulkee hiukset tiukalla nutturalla karttakeppi kädessään pitkin pihoja kaivaten ikuisesti luokkahuoneeseen.

Jaa, mitähän niiden muiden firmojen alennusmyynneissä on tarjolla?

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina. WSOY 2007. (Анна Каренина, 1875–77.)


Zephyrin organisoimassa Anna Karenina -kimppaluvussa tuli lopulta selätettyä tämäkin tiiliskivi. Venäläisten klassikoiden tuntemukseni on säälittävän huono, joten siitäkin syystä kimpassa lukeminen kuulosti erinomaiselta, nyt ehkä saisin sen luettua. Toisekseen Anna Karenina kelpasi joulukuun puolivälissä suorittamaani yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, joten ilo oli tuplakokoinen. (Erityisen suuri iloni oli tentissä, jossa yhtenä kysymyksenä käskettiin vertailemaan Anna Kareninan kuvaamia avioliittoja Ylpeyden ja ennakkoluulon liittoihin.) 


Tässä tekstissä kerron surutta juonipaljastuksia, joten jos sellaiset pelottavat, ei kannata lukea enempää.


Kyse on Tolstoin alunperin jatkokertomukseksi kirjoittamasta traagisesta rakkaustarinasta ja paljosta muusta. Mukana sopassa on sekä onnetonta että onnellista rakkautta, monia muitakin tunteita laidasta laitaan, venäläisen 1800-luvun ylhäisön elämän kuvausta, avioliittoja, juonitteluja, pettämistä, maatalouspolitiikkaa, yhteiskunnallisia epäkohtia. Aikamoinen keitos siis.


Päähenkilönä on Anna Karenina, onnettomassa avioliitossa korkean virkamiehen Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa elävä ylhäisönainen, joka rakastuu tulisesti kreivi Vronskiin, jonka kanssa hän karkaa ja alkaa elää säädytöntä, avioliiton ulkopuolista elämää. Annan elämä ei ole ollut surutonta ennen skandaaliakaan, mutta sen jälkeen se on lähes pelkkää alamäkeä: säädylliset seurapiirit eivät voi hyväksyä moista ratkaisua, vaan Anna ja osin myös Vronski suljetaan niiden ulkopuolelle ja pakotetaan elämään niin maan- kuin kaupungin paossa, lähinnä vain toisensa seuranaan. Annan ja Vronskin tulisesta suhteesta syntyy lapsi, tytär, jota Anna ei kuitenkaan koskaan opi rakastamaan samalla lailla kuin avioliitossa syntynyttä poikaansa, joka hänen on pitänyt jätä Kareninin huostaan. Anna pelkää jatkuvasti menettävänsä Vronskin, ja hänen elämänsä tiivistyy traagiseen loppuunsa ahdistavalla masennuksella kuorrutettuna. 


Toinen pariskunta, jonka aluksi hieman haparoivaa mutta sittemmin kukkaansa puhkeavaa suhdetta Anna Karenina kuvaa, on Konstantin Levinin ja Kittyn muodostama, sulaa rakkautta ja monia muita tuntemuksia valuva kahden hengen maailma, jossa todella käydään läpi tunteet laidasta laitaan. Levin on kunnioitettu maanomistaja, kartanonherra, joka kokee suurta kiinnostusta maatyöläisiä kohtaan ja haluaa muuttaa maailmaa. Kitty on Annan veljen käly (ne Pietarin pienet piirit!), joka tarinan alkupuolella on rakastunut Vronskiin, mutta särkee tämän takia nuoren sydämensä ja suostuu lopulta asioita punnittuaan häntä palvovan Levinin kosintaan. Levinin ja Kittyn suhde on lähestulkoon kaikin tavoin Annan ja Vronskin suhteen vastakohta: Konstantin ja Kitty ovat suhteellisen tasapainoisia ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän mitä haluavat – ja jos eivät sitä tiedä, ottavat selvää. Heidän kauttaan Tolstoi kuvaa suhteen syntyä, kasvua ja vahvistumista aina ensimmäisen lapsen syntymään saakka. 


Annan ja Vronskin suhde tuntuu tuhoon tuomitulta alkuhetkistään saakka, sillä Annassa tapahtuva muutos on suorastaan silmillekäyvä. Hänet tuodaan näyttämölle vahvana, kauniina, hyväntahtoisena ja järkevänä naisena, mutta hän poistuu sieltä kunniansa ja elämänhalunsa menettäneenä epätoivoissaan junan alle hypäten. Tiesin kyllä ennen lukemista, että hänelle käy huonosti, mutta ihailen Tolstoin kykyä kuvata naisen sielunelämän muuttumista: vaikka huonot enteet ovat ilmassa pitkään, muutos on perusteltu. Se mies on pahaksi sinulle, pakene! (Enkä tosiaan missään vaiheessa tarinaa ymmärtänyt, mikä Vronskista teki niin valloittavan alfauroksen.)


Tiiliskiven kuluessa luuhataan niin eurooppalaisissa kylpylöissä, Moskovan ja Pietarin kaduilla, kirkoissa ja kodeissa, kilparatsastusradoilla, Venäjän vehreällä maaseudulla kuin synkissä keuhkotaudin täyttämissä hotellihuoneissa. Kuvasto on rikas ja Tolstoin maailma mielenkiintoinen, se kutsuu tutustumaan itseensä, haukkaamaan hieman ylellistä illallista ja harjoittamaan protokollan mukaista seurustelua vielä hetken aikaa. Ihailen, en voi muuta sanoa. Ensimmäiset parisataa sivua luin suorastaan ahmien, sillä olin aivan hämmennyksissä siitä loksahduksesta, joka aivoissani kuului, kun luin ensimmäiset rivit. Sen jälkeen tarinan viehätys hieman taantui, mutta lähti kyllä uuteen nousuun myöhemmin. Tolstoin tarkka silmä ihmisten, heidän sisäisen maailmansa ja ulosantinsa, tunteidensa, epäröintinsä ja keskinäisten suhteidensa kuvaamisessa hän on yliveto.

Minusta tuntuu, että Anna Kareninassa on vähän liikaakin pureksittavaa. Mieltäni jäi painamaan se, kuinka onnettomasti Annan käy, ja kuinka kukaan ei tunnu voivan (tai haluavan!) auttaa häntä. Viaton hän ei ole itsekään, vaan peittää paljon asioita ulkokuorensa alle, mutta eivät hänen läheisensäkään kummoisia urotöitä tee piristääkseen tai auttaakseen seurapiirien hylkäämää naista. Tosin sepä se juuri onkin – maine ja julkisivu ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden mureneminen ja menettäminen vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Olemmehan me nykyihmiset armeliaampia toisillemme? Autamme niitäkin, joiden julkisuuskuva (oli se pienissä tai suurissa piireissä) syystä tai toisesta kärsii, mutta jotka eivät ole sen vähemmän arvokkaita silloinkaan, kun makaavat loassa? Osaamme nähdä maskin taakse ja tuemme, kun tukea tarvitaan?

Leo Tolstoi iski minulle luun kurkkuun, hyvällä tavalla. Hän osaa. En ihmettele, miksi hänen teoksiaan luetaan edelleen, ja luetaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Niin sitä pitää, Leo-setä!

Anna Kareninan on lukenut myös Morre ja toki muut kimppaluvun kanssa taistelleet, Riina, Maija ja Satu – muilta en huomannut arvioita tulleen.

Suomalainen kansannainen ei hätäile

...hänelle synnytys on luonnollinen asia. Niinpä tämäkään emäntä ei halunnut siitä isompaa numeroa tehdä.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. 
Tammi 1991. 
353 s.


Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.

Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.

Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.

Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)

Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.

Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.

Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)

Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)

Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.

Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)

Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:

Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan. 
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.

Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren. 
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)