31. joulukuuta 2016

Vuoden vaihtuessa

Jo kuohuu!

Vuodenvaihde on jälleen täällä. Vannon, että viimeksi se oli ihan just. Miten vuosi on voinut jo vierähtää?

Vuosi 2016 oli... monenlainen. Kevään työskentelin opona, kesän olin työttömänä ja syksyn erityisopettajana. Työn puolesta vuosi on ollut siinä mielessä silmiäavaava, että olen alkanut pohdiskella työelämälleni aivan uutta suuntaa. Saa nähdä kuinka käy. Raskastakin on ollut, ja etenkin nyt syksyllä oli monta hetkeä, jolloin uupumus oli lähellä. Riittämättömyyden tunne työssä on kalvavaa, ja sen kanssa täytyy opetella vielä paremmin selviytymään.

Enkä vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.


Istanbul ihastutti.

Ulkomaanmatkailu oli tänä vuonna vähänlaista. Kävimme toukokuussa Istanbulissa, mutta se jäikin ainoaksi ulkomaanmatkaksi. Sitäkin hienompi kohde osui kyllä kohdalle, ja vaikka itse olin hieman epäileväinen Istanbulin turvallisuustilanteen kanssa, matkalla ei ollut mitään syytä huoleen. Kevään jälkeen tilanne Turkissa on muuttunut hyvin huolestuttavaan suuntaan, enkä enää matkustaisi sinne. Valitettavasti.


Mummolan pihan kullero (Trollius europaeus)

Kesällä innostuin kuvailemaan ja tunnistamaan kasveja digitaaliseksi kesäkasvioksi. Projekti oli hauska, ja löysin 50 erilaista kasvia Suomen luonnosta. Tienpientareita ja puistikkoja tuli katsottua ihan uusin silmin, kun kiinnitti huomionsa kasveihin yksilöinä. 

Kävin kesällä pohjoisessa mummin luona ja kahdesti mökillä Pohjois-Karjalassa. Jokusen kerran olen matkustanut Tampereelle parantamaan maailmaa ja juhlimaan. Aika kotipainotteinen vuosi kuitenkin, tai ainakin olen pysynyt Helsingissä. Vallisaaressa kävimme muuten ystäväni kanssa loppukesästä, hieno kohde päiväretkelle!


Mustikkasatoa.

Perhe-elämän puolella on ollut ilon vuosi. Minusta tuli elokuun alussa täti, ja veljenpoika on syvine hymykuoppineen hurmannut minut täysin. Toki rakas on myös veljen ekaluokkalainen tytärpuoli, jonka kanssa menemme itse asiassa viikon kuluttua katsomaan Talvisirkus Muistia, jännittävää!

Miehen sisko meni syyskuussa naimisiin, ja pääsimme juhlimaan hienoja syyshäitä. Elokuussa taas tanssahtelimme merihenkisesti ystävien häissä. Ja ilman varsinaisia juhliakin on tullut tavattua ystäviä, kuunneltua ja avauduttua, käytyä museoissa ja myyjäisissä ja elokuvissa ja teatterissa ja ravintoloissa, poristua ja istuttua iltaa.




Niin, se lukeminen!

Goodreadsin mukaan luettuja kirjoja on kertynyt tälle vuodelle 129. Meno on siis ollut samanlainen kuin viime vuonnakin, vaikka jossain vaiheessa syksyä ajattelin, ettei lukemisesta tule mitään eikä mikään maistu.

Vuoden lopussa päättyviä lukuhaasteita (Läpi historian, Kurjen siivellä, Kirjaherbario) olenkin jo koonnut pari päivää sitten. Tänä vuonna osallistuin lisäksi haasteisiin Seitsemännen taiteen tarinat, Lukuharjoituksia, Leningrad–Ost-Berlin ja Helmet-kirjastojen 50 kohdan lukuhaasteeseen. Itse järjestin alkuperäiskansoja käsittelevää kirjallisuutta luotaavan lukuhaasteen Kansojen juurilla

Ikuisuusprojektini Maailmanvalloitus eteni 11 uuden maan verran (kävin muun muassa Maltalla, Syyriassa, Andorrassa ja Kiinassa) nyt olen vieraillut kirjallisesti 76 eri maassa. Pulitzer-lista ei edennyt yhtään, ehkä alkaa olla aika haudata sekin vähin äänin...

Parhaita lukukokemuksia tänä vuonna olivat seuraavat, satunnaisessa järjestyksessä olevat kirjat:

Kotimainen kaunokirjallisuus

Asko Sahlberg: Pimeys-trilogia (bloggaus tulossa, huh! HUH!)
Minna Rytisalo: Lempi
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Satu TaskinenKatedraali
Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ulkomainen kaunokirjallisuus

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
George Saunders: Sotapuiston perikato
Joyce Carol Oates: Blondi
Miranda July: Avokämmen
Laura Restrepo: Intohimon saari
Deborah Levy: Uiden kotiin

Tietokirjallisuus

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – ruoan tarina


Keskenluovuttaminen ei kuulu tapoihin!

On ollut monenkirjava vuosi siis. Jotkin hetket (ja luetut kirjat, heh) voisin vaihtaa pois, mutta nämä vuoden viimeisen päivän tunnelmat ovat odottavaiset. Vuosi 2017 tuo varmasti mukanaan paljon uutta, haasteita ja kolhujakin, mutta kuten yleensäkin, olen melkoisen hyvillä mielin ottamassa vastaan tulevaa.


Onnellista ja hyvää uutta vuotta kaikille blogini lukijoille! 

30. joulukuuta 2016

Muuttoliikkeessä – lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta

Haastekuvaa saa käyttää omassa blogissaan halutessaan.
Alkuperäinen kuva on Wikimedia Commonsista (Public Domain).

Muuttaminen paikasta toiseen, uuden kotiseudun etsintä ja ylipäänsä halu uusiin ympyröihin on ollut ihmislajille hyvin tyypillinen piirre vuosituhansien ajan. Syyt muuttoliikkeille ovat olleet ihmislajin historian aikana moninaiset.

Siirtolaisuus, pakolaisuus, maahan- ja maastamuutto ovat ilmiöitä, joilta kukaan mediaa seuraava ei voi nykypäivänä välttyä. Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on viime vuosien aikana lähtenyt liikkeelle etenkin Lähi-idän ja Afrikan kriisipesäkkeistä sodan ja väkivallan jaloista, mutta niin ikään esimerkiksi ilmastonmuutos ajaa ihmisiä pois kodeistaan. Myös "aivovuoto" lienee tuttu termi monelle: korkeastikoulutetut tai sellaista kaipaavat muuttavat pois kotimaastaan arvostetumpien opiskelu- ja työpaikkojen perässä – myös Suomesta.

Siirtolaisuus pohjautuu pitkälti haluun päästä kohti jotain parempaa, on se sitten turvaa tai menestystä. Onnekkaita ovat ne, jotka voivat puhtaasti omasta halustaan lähteä vieraaseen maahan koulutuksen, työn tai vaikkapa rakkauden perässä. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja: jos haluaa selvitä hengissä, on lähdettävä.

Julkistan vuodelle 2017 siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvän lukuhaasteen nimeltään Muuttoliikkeessä. Tarkoituksena on lukea mahdollisimman laajalti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Haaste alkaa 1.1.2017 ja päättyy vuoden viimeisenä päivänä. Sekä kaunokirjallisuus että tietokirjallisuus ovat yhtä toivottavia kirjallisuudenlajeja. Minimisuoritukseksi olen päättänyt kolme aiheeseen sopivaa kirjaa. Sitä suurempi määrä on suotavaa!

Olen miettinyt muutamia otsikoita, joiden alle lukemisiaan voi halutessaan luokitella. Otsikot ovat osin päällekkäisiä, toisiaan koskettavia, ja harvaa kirjaa voinee luokitella pelkästään yhden niistä alle. Luokittelu ei olekaan tässä haastessa olennaista, mutta olen huomannut, että jonkinlainen kategorioiden antaminen saattaa innostaa laajentamaan lukemisiaan.


Valtaa käyttämässä

Siirtomaa-aika on monilta osin melko synkkä vaihe usean maan historiassa. Siirtomaaisännät toimivat paikoin moraalittomasti ja maan kulttuuria tuhoten ja alistaen. Siirtomaa-ajalla on vaikutuksena nykypäiväänkin, ei vähiten esimerkiksi entisten siirtomaiden valtionrajoissa ja yhteiskuntien horjuvuudessa.


Suomalaisten siirtolaisuus

Suomesta on lähdetty sankoin joukoin leveämmän leivän perässä, pääosin länteen. Millaisia tarinoita Ameriikan raitilta tai Ruotsista löytyy? Miten suomalainen sopeutuu muille maille? Ei ole väliä, minne muutto on suuntautunut: olennaista on suomalainen näkökulma.


Maahanmuutto Suomeen

Maahanmuutto on aihepiiri, josta käydään kiivasta poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua Suomessa – on käyty jo pitkään. Kirjallisuudessakin aihetta käsitellään: on maahanmuuttajien tarinoita ja kokemuksia joko itsekerrottuna tai toisten kirjoittamana, on tutkimustietoa ja on oletuksia. Millaisia eri vivahteita Suomeen kohdistuvaan maahanmuuttoon liittyy?


Kriisin jaloista

Pakolaisuus johtuu kriisistä, on jokin syy, miksi omalla kotiseudulla ei voi enää asua. Tämän otsikon alle sopii kaikenlainen akuuttia pakolaisuutta käsittelevä kirjallisuus: sodat, väkivaltaisuudet, horjuva yhteiskuntajärjestys, ilmaston aiheuttamat kriisit.


Kohti parempaa

Työ, koulutus, rakkaus. Syitä lähteä (pääosin) vapaaehtoisesti toiseen maahan on monia. Miten onnistuu uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutuminen, vastaako todellisuus haaveita, onko mahdollista integroitua? Haluaako sitä edes välttämättä?


Toisessa polvessa

Maahanmuuttajat sopeutuvat tai ovat sopeutumatta uuteen kulttuuriin kukin tavallaan. Miltä tuntuu olla toisen polven maahanmuuttaja, syntynyt uudessa kotimaassa ja kuitenkin vanhempiensa kulttuurin kasvatti? Myös toista seuraavat sukupolvet sopivat tähän kohtaan. Maahanmuuttajuus on vahva identiteetin tekijä, hieman haipuneenakin.


Tiivistäen siis:

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste kestää 1.1.–31.12.2017 välisen ajan. Osallistu ilmoittautumalla tähän postaukseen, lue ja bloggaa vuoden aikana vähintään kolmesta teemaan sopivasta kirjasta ("kategorioilla" tai kirjallisuudenlajilla ei ole väliä) ja linkkaa koostepostauksesi minulle viimeistään 31.12.2017. Mukaan voi lähteä heti tai myöhemmin vuoden kuluessa. Ilahdun kaikista osallistujista (sekä lukuvinkeistä) suuresti.

Hyvää alkavaa vuotta ja lukuiloa!

Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki



Aloitin Nobel-palkitun Orhan Pamukin omaelämäkerrallisen teoksen Istanbul – muistot ja kaupunki lukemisen jo toukokuussa, jolloin matkustin itse Istanbuliin. Kaupunki hurmasi minut, kirja puolestaan ei, ja se jäi pitkäksi aikaa kesken odottelemaan lukemista eteenpäin.

Turkissa on pitkään ollut levotonta, ja vaikka omalla matkallamme ei ollut mitään pelättävää, kesän vallankaappausyritys ja sen jälkeen tapahtuneet terroriteot ja äärimmilleen tiukennettu politiikka toimivat tehokkaana esteenä halulleni matkustaa Istanbuliin uudelleen – ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Mutta ainakin olen kerran päässyt siellä käymään. Ja rakastumaan monimuotoiseen, monikasvoiseen, elävään ja houkuttelevaan kaupunkiin.

Orhan Pamukin teoksessa pääosassa ovat Istanbul ja Pamuk itse. Kirjan luvut kertovat jommankumman historiasta tarkkaan valituista näkökulmista. Istanbuliin matkustaneet ja siitä kirjoittaneet kirjailijat, Bosporinsalmen laivaliikenne, Kemal Ataturkin hallinto ja aika sen jälkeen, kaupunkikulttuuri, naisten ja miesten asema ja eri kaupunginosat nousevat vuorollaan esiin. Pamukin omasta historiasta puolestaan nostetaan esiin perhe-elämän tapahtumia, elämää lapsena ja nuorena, muuttoja ja koulunkäyntiä, haparoivia askelia taiteilijan uralla, ensirakkaus ja oman tien löytäminen.

Nautin varsin paljon Istanbuliin sellaisenaan keskittyvistä luvuista. Tutut nimet ja paikat piirtyivät mieleeni, vaikka matkasta on jo monta kuukautta. Istanbul on todella henkeäsalpaava kaupunki, sillä jokaisen nurkan takaa löytyy jotain uutta nähtävää ja koettavaa. Se välittyy myös Pamukin kirjasta, vaikka sen näkökulma toki on toisenlainen kuin turistin: kaupungin syntyperäisellä asukkaalla on ymmärrettävästi paljon sellaista sanottavaa, jota vieras ei voi tietää tai itse päätellä, eikä toki tarvitsekaan.

Pamukin omat henkilöhistorialliset vaiheet sen sijaan hieman tökkivät. En saanut itseäni kiinnostumaan kovin kummoisesti hänen perheensä elämänvaiheista, sukulaisista ja koulunkäynnistä. Loppupuolella Pamuk on jo hieman varttuneempi, lähellä aikuisuutta. Sekin vaihe on lopulta melko yksitoikkoista, onhan näitä nuoren miehen kasvukertomuksia tullut jokunen luettua.

Istanbul – muistot ja kaupunki sopii luettavaksi, jos Istanbul on tuttu tai siihen haluaa tutustua, lapsuus- ja nuoruusvuosien kasvukertomukset kiehtovat tai kaipaa yksityiskohtaisia kaupunkikulttuurin kuvauksia ja pohdintaa. Mikään kerta-ahmaisulla nautittava opus se ei ole, vaan lukeminen vie aikansa ja paikoin puuduttaakin. Pahimmillaan tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät tuntuneet etenevän saati loppuvan koskaan. Viimeiseen pisteeseen kuitenkin lopulta päästiin, ja aivan kunnialla. Istanbul jatkaa kiehtomistaan.


Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Tammi 2010 (1. painos 2004)
514 s., e-kirja
İstanbul - Hatıralar ve Şehir (2003)
Oma e-kirjaostos.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Booking it some more

12. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

29. joulukuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut



Viimeinen puuttuva kohta Helmet-haasteen tämän vuoden listalta on nyt saanut täytteensä, huraa huraa huraa! Marja-Liisa Vartion vuonna 1967 postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos (haasteen kohta 33). Kirjan löysin joskus kirjaston kierrätyshyllystä, ja sinne sen myös palautan.

Romaanilla on kaunis, houkutteleva nimi. Hänen olivat linnut. Mistä se voisi kertoa? Jostakusta, jolla on syvä yhteys luontoon? Ehkä jotain hieman lyyristä? Jotenkin naisellinen olo kirjan nimestä tulee, pakkohan tämän on käsitellä naiseutta jotenkin, eikö?

Arveluistani viimeinen osui sentään oikeaan. Hänen olivat linnut on vahvasti naisten tarina, miehet siinä ovat sivuosassa: outoja, kuolleita, juoppoja. Päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen taloudenhoitajansa Alma, ja suuri osa kirjasta on naisten välistä keskustelua, jossa muistellaan vanhaa, kerrotaan ja kerrataan tarinoita ja tehdään Adelen kuolleen pastorimiehen perheen välistä perinnönjakoa yhä uudelleen ja uudelleen. Olennainen rooli on Adelen kahdella kälyllä, jotka asuvat puolisoineen samalla kylällä. Seurapiirit ovat pienet, ja sen kyllä huomaa.

Adele on perinyt miehensä Birgerin valtavan täytettyjen lintujen kokoelman (siitä se nimi, hah), ja lintujen puhdistaminen ja niistä huolehtiminen on olennainen osa arkipäivää niin Almalle, joka tehtävästä on vastuussa kuin Adelelle, joka vahtii silmä kovana, että toimenpiteet tehdään oikein. Myös muiden asioiden kuten tapahtumien ja tarinoiden kertomisen täytyy aina mennä samoin kuin ennenkin – rutiinit ovat Adelelle kaikki kaikessa, kuten Almallekin, joka tosin tuskastuu emäntänsä puuttumisiin.

Hänen olivat linnut on kotimaisen postmodernismin klassikko, mutta minua sen lukeminen tuskastutti. Tylsistyin itseään ja toisiaan toistavien naisten seurassa, kyllästyin jankuttamiseen, enkä päässyt kirjan rytmiin mukaan ollenkaan. Jos kirja ei olisi ollut viimeinen Helmet-haasteeseen ajattelemani, olisin jättänyt sen tylysti kesken.

Arvostan Vartion ihmiskuvausta, sillä henkilöt ovat persoonallisia ja vaikuttavia, mutta jokin kerronnassa tökki ja harasi vastaan. Varmaankin kirja on liian hienovarainen makuuni: tässä vaiheessa vuotta, joulun välipäivinä, laiskanpulskeana ja rentoutusta etsivänä en jaksanut paneutua rivien väleihin, joissa tämän kirjan juju pitemmän päälle taitaa olla.


Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava 1967
256 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Opus eka, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Jyri Vartiaisen analyysi kirjasta Hybris-lehdessä

Viimeinen luettu kirja tämän vuoden Helmet-haasteeseen, jes!
15. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

28. joulukuuta 2016

Nelinkertainen haastekoonti

Vuosi lähenee loppuaan ja lukuhaasteita on taas aika panna pakettiin. Kuten monet hyvin tietävät, olen erittäin innokas lukuhaasteisiin osallistuja, vaikka aika ajoin muka vannon, etten enää kohta ahmi niitä itselleni ihan varppina en...

Lukuhaasteissa parasta on se, että arvostan ensinnäkin kekseliäitä haasteideoita ja toisekseen ne usein houkuttelevat lähes salakavalasti kokeilemaan jotain hieman vieraampia aihealueita. Olen itse järjestänyt myös muutaman lukuhaasteen blogiurani aikana, ja edelleen hyrisen tyytyväisyydestä muistellessani niitä (etenkin Ihmistä sodassa, voi se oli hyvä haaste vaikka itse sanonkin!). Odotan siis innolla, millaisia uusia jekkuja vielä kehitellään!

Nyt on kuitenkin se hetki, kun neljä vuonna 2016 lukemisiani ilahduttanutta haastetta on saateltava suoritettujen haasteiden arkistoon.





Tämä Sheferijm-blogin haaste kannusti keräilemään kirjannimiherbariota, siis kasviota. Vaatimukset olivat tiukat, ja pääsinkin vain hätinä välttävästi läpi löytämällä vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa:

Karin ErlandssonKuolonkielot (2016) – Convallaria majalis
Jukka ParkkinenSananjalkoja metsäpolulla (2004) – Pteridium aquilinum
Marko KittiOliivityttö (2012) – Olea europaea
Anna-Mari Kaskinen & Katja KuittinenLuumunkukka ja Lohikäärme (2007) – Prunus domestica
Chimamanda Ngozi AdichiePurppuranpunainen hibiskus (2003/2010) – Hibiscus

Kiitos Ainolle todellakin haastavasti haasteesta!

______________




Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato pyöräytti ilmoille Läpi historian -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli saavuttaa itselleen jokin hieno arvonimi käymällä läpi historian eri aikakausia kirjallisesti. Henkseleitä paukutellen ajattelin tähän lähteväni, mutta arvasihan sen, kuinka sitten käy. Luin vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa ja olen nyt arvoltani paroni/paronitar/vapaaherra. Sopiihan se!

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)
EuripidesMedeia (431 eaa.). Suom. Otto Manninen. WSOY 1998.

Keskiaika (400–1400-luku)
Beowulf (n. 700–1000). Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
Denis DiderotTämä ei ole tarina (1773/2015)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)
Aleksis KiviSeitsemän veljestä (1870)

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)

John SteinbeckRoutakuun aika (1942/2016)

Kiitos Lukumadolle haasteesta!

_________________




Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -haaste oli minulle tämänvuotisista kaikkein mieluisin. Syytän ja kiitän haastetta siitä, että ihastuin lopullisesti Japaniin. Joskus on ilman muuta päästävä sinne itsekin, etenkin Kiotoon! Aivan kaikkia haasteessa mukana olleita Itä-Aasian maita en kiertänyt, mutta into jatkuu ja ehkä vielä jossain vaiheessa törmään vaikkapa macaolaiseen tai mongolialaiseen kirjallisuuteen?

Luetuksi tuli 15 kirjaa:

Etelä-Korea
Sun-mi HwangKana joka tahtoi lentää (2000/2015)

Hong Kong
Jean KwokKäännöksiä (2010/2011)

Japani
Mia KankimäkiAsioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Minna EväsojaMelkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani (2016)
Haruki MurakamiKafka rannalla (2002/2009)
Haruki MurakamiMiehiä ilman naisia (2014/2016)
Sugawara Takasuen tytärKeisarinnan hovineidon päiväkirja (n. 1058/2005)
Zinaida LindénEnnen maanjäristystä (2004/2005)
Zinaida LindénKirjeitä Japanista (2007)

Kiina
Yiyun LiKultapoika, smaragdityttö (2010/2012)
Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.)Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa (2016)
Guy DelisleShenzhen (2000/2010)
Anna-Mari Kaskinen & Katja KuittinenLuumunkukka ja Lohikäärme (2007)

Taiwan
Yih-Fen Chou & Chih-Yuan ChenEi sanoo Mimi (2008) & Mimi matkii (2009)

Kiitos Sannabanana haasteesta!

_________________

Vuoden massiivisimpia lukuhaasteita oli luontevasti Helmet-haaste 2016, eli pääkaupunkiseudun kirjastojen koostama 50 kohdan lista, johon sopivia kirjoja luin vuoden aikana. Tällä kertaa sain haasteen loppuun asti, toisin kuin viime vuonna, eli kaikki 50 kohtaa on täynnä! Jihuu! Viimeiseksi jääneen kohdan kirja (Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut on vielä bloggaamatta, mutta sekin teksti tulee kyllä aikanaan.) En viitsi listata kirjoja tähän, mutta tältä erilliseltä sivulta niihin voi tutustua.

Odottelen myös innolla uuden Helmet-haasteen julkistusta 30.12., sillä aion osallistua siihen ilman muuta myös ensi vuonna.

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta



Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

27. joulukuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato



Luin suurimman osan George Saundersin esikoisnovellikokoelmasta taannoisella Novellimaratonillani. Saundersin vääräsääriset ja synkät tekstit sopivat luettavaksi vauhdilla, mutta yhtä lailla niistä riittää maisteltavaa pidemmäksi aikaa ja rauhallisempaan tahtiin.

Saundersin edellinen suomennos Joulukuun kymmenes säväytti. Se kietoutuu pitkälti hieman nyrjähtäneiden ja dystooppisten kuvitelmien ympärille, onnea ei juurikaan ole. Sotapuiston perikato on mikäli mahdollista vieläkin synkempi ja onnea saa etsiä. Siitäkään huolimatta lukeminen ei ole raskasta eikä sielu synkisty. Saunders taitaa nimittäin myös mustan huumorin.

Yllätin itseni nauramalla paikoin ääneen – niin kauhea kuin Saundersin maailma novelleissa pitkälti on. Kirjailijana hän on osuva ja taitava, niin esikoiskokoelmasta kuin onkin kyse. Monessa novellissa eletään jonkinlaisessa teemapuistossa tai keskuksessa, jossa tiede ja teknologia mahdollistavat kuluttajille aivan uudenlaisia kokemuksia. Katsoin vastikään läpi HBO:n uuden Westworld-sarjan, ja todettava on, että Saundersin luomat todellisuudet näkyivät mielessäni vahvasti Westworldin kautta. Saundersilla tosin teknologia ei aina toimi ihan niin kuin pitäisi, on vandalismia ja työntekijöiden hiljaista kapinaa, rahat eivät meinaa riittää eikä asiakkaitakaan ihan kaikki kiinnosta.

Nautintojen hakeminen tek(n)omaailmasta on saanut Saundersin novelleissa aikaan uudenlaisen työläistön: huonosti palkattuja, vaarallisia, uhrautuvia ja rutiininomaisia työtehtäviä suorittavan väestön, joka ei voi unelmoida juuri minkäänlaisesta tulevaisuudesta. Tällaiset henkilöt menettävät helposti perheen, uskon itseensä, mahdollisuuden ylenemiseen tai ylipäänsä halun kohdata seuraavaa päivää.

Saundersin henkilöhahmot eivät ole erityisen miellyttäviä. He ovat vaillinaisia, inhimillisiä, ahneita, vässyköitä, viallisia, herkkiä, omahyväisiä. Samastumispintaa on tiettyyn määrään asti, sen jälkeen tekee mieli ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiin – ja sitten kun niin käy, yrittää hammasta purren sietää väistämättä pieleen menevät muutosyritykset.

Sotapuiston perikadon seitsemän novellia ovat viiltäviä, kauheita ja viihdyttäviä. Ne ovat juuri sellaista kirjallisuutta, jota himoitsen. Pilvilinnat ja uskon huomiseen saa unohtaa. Saunders näyttää ihmisen juuri niin raadollisena kuin lajimme pohjimmiltaan on ja yhteiskunnan juuri niin herkkänä kaatumaan kaaokseen, kuin se väistämättä – halusimme tai emme – on tekevä.


George Saunders: Sotapuiston perikato
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
208 s.
CivilWarLand in Bad Decline (1996)

Omasta hyllystä.

_______

Toisalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka, Dysphoria, Mitä luimme kerran

7 novellia lisää #novellihaasteeseen (yhteismääräni on nyt 72 novellia).
11. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

26. joulukuuta 2016

Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________


Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

23. joulukuuta 2016

Asko Sahlberg: He (sekä joulutoivotukset)



Asko Sahlberg on kirjailija, josta ei liikoja puhuta – ainakin minusta tuntuu siltä. Siihen nähden, että hän kirjoittaa viiltävän hyvää proosaa, jossa lauseet ovat jo yksinään kokonaisuuksia, soisin hänen tuotantonsa näkyvän paljon laajemmalti kuin se näkyy.

Toisaalta Sahlbergin kirjoissa on niin paljon painoa, ettei niistä hutkita menemään mitään kepoisia mainoslauseita. Ei niitä tule itse asiassa lukeneeksikaan kovin nopeasti. Minulla on ollut keväästä saakka kesken Sahlbergin Pimeys-trilogia, joka on äärimmäisen hyvä, mutta oikeastaan se on jo liian hyvä – en halua lukea sitä vauhdilla, sillä haluan maistella jokaista lausetta. Hämmentävää.

Mutta. Ei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan pienoisromaanista He, jonka luin Novellimaratonin jälkilöylyissä. He on päätynyt hyllyyni joltain kirpputorikierrokselta ja mittaa sillä on vain 120 sivua. Noissa sivuissa on kuitenkin kaikki mitä tarvitaan melkoiseen perhetragediaan.

Ison talon esikoispoika Henrik on lähtenyt sotilaaksi Venäjälle ja palaa kotiin Suomen sodan jälkeen. Taloa isännöi pikkuveli Erik, jonka kanssa Henrikillä ei ole lainkaan selvät välit. Erik ja vaimonsa Anna eivät ole saaneet toiveestaan huolimatta lapsia, mutta se ei ole ainoa asia, joka hiertää seinähirsien välissä. Vanha emäntä juo mielummin paloviinaa kuin puuttuu jälkeläistensä asioihin, serkkupoika Maurilla on oma kanansa kynittävänä ja omassa tuvassaan elelevällä Muonamiehellä on tarkka katse. Tässä liemessä lilluu niin rahaa, velkaa, ihmissuhteita kuin kateuttakin. Ja siitäkös riemu repeää...

Sahlberg kirjoittaa kuin vimmattu, ja silti tunnelma on pahaenteisen rauhallinen ja vakaa. Tarina ei tempoile, mutta silti sen jännite on käsinkosketeltava. Tapahtumia kerrotaan vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta, ja sen solmut aukeavat vähitellen (vaiko sotkeentuvat entisestään?). Veljeys, katkeruus, kosto – niistä He rakennuspalikkansa löytää.

Romaani on täynnä tukahdutettuja tunteita ja salaisuuksia, ja silti siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei rönsyn rönsyä. Jos haluat lukea tyylikästä, taitavaa proosaa, lue Sahlbergia. Piste.


Asko Sahlberg: He
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2010
120 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Kymmenes kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, tämähän käy leikiten!


_______________


Joulu tulla jolkottaa, näinhän se on, väistämättä. Olen ollut lomalla (=työttömänä) muutaman päivän ja koettanut relata tai jotain, melko kankein tuloksin. Lukeminen sentään maistuu, vaikka muuten on hieman apea olo. Eskapismi toimii.

Kovin kummoisia joulusuunnitelmia minulla ei ole, lähinnä ajattelin, no, lukea. Toivon Joulupukin tuovan mukanaan Asko Sahlbergin uusimman romaanin, Pilatuksen, jotta pääsen sen kimppuun joulun iloksi. Olen ollut syksyn karkkilakossa, joka päättyy huomenna – arvannette, että toinen käsi pysyy suklaarasiassa varsin tiukasti. Se siitä balanssin löytämisestä, sano. Ehtii kai sitä.

Yhtä kaikki: nauttikaa joulusta sellaisena kuin sen haluatte viettää!


21. joulukuuta 2016

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua



Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!

Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!

Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.

Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.

Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.

Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.

Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.

En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!

Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!


Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.

Kirjastosta.

_______

Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

19. joulukuuta 2016

Kaksi kokoelmaa novelleja (naisista)



Kepeitä askelia, liian pieniä kenkiä, karvaisia sääriä, korkokenkiä, nuorallatanssin epävarmuutta...

Viikonlopun novellimaratonilla luin hyviä ja erinomaisia novelleja varsin erilaisista aihepiireistä. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit ja Zinaida Lindénin Nuorallatanssija solahtivat alusta loppuun viikonlopun aikana. Niitä yhdistää naisnäkökulma, monellakin tapaa.

Haurun novelleissa on vinksahtanut meininki. Kerronta on minämuotoista ja naisen elämä tulee tutuksi varsin monesta vinkkelistä. On fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, ylenpalttisuutta ja olemattomuutta, ihmissuhteita ja niiden puutetta. Novellien järjestykselläkin on väliä, sillä kokoelmassa kuljetaan pääosin kronologisesti nuoruudesta vanhuuteen, mutta mitenkään orjallinen tämä järjestys ei ole.

Pidin erityisen paljon novelleista Nainen liian varhain, Variseva naiseus, Ja ylpeä vartalostaan, Jumalalle kaikkensa antanut sekä Naisen loppu. Niissä Hauru kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, sairaudesta, toisen vartalon ihannoinnista, synnyttämisestä ja vanhuudesta. Pidän kokoelman novellien erityisenä vahvuutena tarkkaa rajausta. Ylimääräistä ei ole, lyhyimmillään novellit ovat vain parisivuisia. Näkökulma on kussakin novellissa selkeä: on asia tai teema, josta kerrotaan ja se siitä.

Haurun kieli on tiukkaa, ja vaikka ylenmääräinen kuvailu on hiottu pois, paljon saadaan silti sanottua. Huumoriakin on, vaikka paikoin mustaa, sopivalla tavalla ivallista. Hauru ei kuitenkaan kirjoita pilkatakseen, vaan nimenomaan, jotta lukija katsoisi aiheita hieman uudella tavalla, ehkä saisi niistä jotain tartuttavaa, mutta ainakin katseen, jota ei voi kääntää pois.

Zinaida Lindén on uusi kotimainen suosikkini. Hän on Venäjältä Suomeen muuttanut kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoittaa tuotantonsa ruotsiksi. Nuorallatanssijan kymmenen novellia käsittelevät juuri venäläisiä maahanmuuttajia pääosin Suomessa, pääosin naisia. Keskeinen teema ovat ihmissuhteet: parisuhteen syntyminen ja hiipuminen mutta myös ystävyyssuhteet ulottuvuuksineen.

Parhaita novelleja kokoelmassa ovat Ruusun suudelma, Esperal, Juice ja muita huolia sekä Romeo ja Julia. Niissä kulttuurierot kohtaavat ihmiselämän eri tilanteissa ja novellien henkilöt joutuvat tekemään valintoja ja päätöksiä sekä miettimään omaa suhtautumistaan. Lindénin kynä on myös terävä, joskaan ei aivan yhtä viiltävä kuin Haurun. Huumoria ei hänkään ole unohtanut, joskin se on lämpimämpää ja hienovaraisempaa kuin Liian pienissä sandaaleissa. Lähinnä se tulee vastaan arjen sattumuksissa, väärinkäsityksissä ja virhetulkinnoissa.

Jos novellien lukeminen arveluttaa, mutta esiin nostamani teemat kiinnostavat, suosittelen mielummin Nuorallatanssijaa. Lindén on lukijalle armollisempi, novellit ovat helpommin aukeavia ja selkeämmin tarinallisia kuin Haurun paikoin hyvinkin kapea-alaiset vilahdukset. Yhtä kaikki aion itse tutustua tarkemmin Haurun tuotantoon, johon Liian pienet sandaalit oli ensimmäinen, hyvin positiivinen katsaus.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2009
179 s.
Lindanserskan (2009)

Kirjastosta.

Toisaalla: Leena Lumi


Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Ulkoasu: ?
Like 2010
94 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: KirjanurkkausKirjapolkuniMorren maailmaJärjellä ja tunteella


#novellihaaste saa luonnollisesti näistä 27 novellia lisää, lukemieni yhteismäärä on nyt 65 novellia.
Lindénin kirjalla jatkan Suomi(ko) 100 -haasteen maahanmuuttajateemaa.
Nämä ovat 8. ja 9. kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

17. joulukuuta 2016

Novellimaraton, novellimaraton!

Tästä pinosta vai jostain muualta? Jää nähtäväksi!

Tuli selittämätön himo novellimaratoniin, ja onneksi kannattaa himoistaan (yleensä) julkisestikin huudella, koska Omppu suostui sellaisen vielä yhteisesti järjestämään. Ja se maraton on tänään.

Pointtina on siis lukea 24 tunnin aikana niin monta novellia kuin ehtii ja haluaa. Aloittelen tuossa yhdeksän jälkeen ja päivitän tänne väliaikatietoja siitä, kuinka touhu etenee. Twitterissä huutelen varmaan aktiivisemmin tai ainakin nopeammalla tahdilla.

Huom! Jos innostut vielä mukaan, ihan mahtavaa! Tässä maratonissa on joustavat rajat, eli jo yksikin novelli tämän päivänä aikana luettuna riittää! No ei ole paha, ei! Ilmoittaudu Ompulle!

Tämän päivän ohjelmaan tulee itselläni kuulumaan muutakin, sillä illalla menen ystäväni kanssa kuorokonserttiin jne., mutta himo mikä himo – nyt mennään!

***

Klo 9.30–10.30

Aloitin matkani George Saundersin Sotapuiston perikato -kokoelmalla (Siltala 2016), jonka ostin Helsingin kirjamessuilta. Rakastin Joulukuun kymmenettä, joten oli itsestäänselvää, että tutustuisin muuhunkin Saundersin tuotantoon.

Luin uuden suomennoksen kolme ensimmäistä novellia. Niminovelli Sotapuiston perikato (26 s.) on kuin rähjääntynyt Westworld (joka taas on sivumennen sanottuna parasta, mitä TV:ssä on tapahtunut sitten... en edes tiedä minkä! Katsokaa, katsokaa!). Se marssittaa esiin elämyspuiston, jossa asiakkaat pääsevät osaksi Yhdysvaltojen sisällissodan ilmapiiriä ja tapahtumia. Paha vain, että paikalliset nuorisojengit tekevät kaikkensa puiston sabotoimiseksi, ja puiston toistaitoiset pikkupomot ovatkin hätää kärsimässä. Karua, karua, mutta niin nautinnollista!

Toinen novelli on Isabelle (8 s.), joka esittelee niin rujon yhteisön ja elämän, että tekisi pahaa – ellei Saunders tarjoaisi edes pilkahdusta toivoa ja välittämistä. Hirveissäkin oloissa on ripaus inhimillisyyttä, lopulta, ehkä.

Kolmantena luin Aallontekijä alamäessä (12 s.), jossa pikkupojan kuoleman aiheuttanut vesipuiston työntekijä kärsii syyllisyydestä niin, että suunta on vain alaspäin. Tätä lukiessa nauroin ääneen, vaikka novelli onkin vakava: siinä on teräviä huomioita ja viiltävää sanottavaa ilmapiiristä, jonka keskellä elämme. Ja nämä novellit ovat sentään 20 vuotta sitten kirjoitettuja!

Nyt vaihdan kokoelmaa, ettei tule a) turtumusta ja b) yliannostusta viiltoja.

Luettuna: 3 novellia / 46 sivua

***

Klo 10.45–12.00

Nappasin pinosta Hanna Haurun novellikokoelman Liian pienet sandaalit (Like 2010), jonka teemana on naiseus ja naisen elämänkaari. Muutaman sivun mittaisia novelleja on kokoelmassa 17 ja aivan huomaamatta luin ne kaikki!

Novellit nostavat esiin erilaisia naisen elämälle tyypillisiä ja epätyypillisiä aiheita. Karvoja, kuukautisia, rintoja, rinnattomuutta, painon, seksiä, seksin puutetta, raskauden, synnytyksen, vanhenemisen. Novelleissa on minäkertoja, joka on kuitenkin aina eri. Haurulla on taito muuttaa näkökulmaa, tuoda persoonallisia ääniä esiin.

Pidin kaikista kokoelman novelleista, mutta erityisen paljon kolahti Nainen liian varhain (jossa äiti ei kykene juttelemaan tyttärensä kanssa naiseksi kasvamisesta, ja ympyrän kehä jatkuu aina vain), Variseva naiseus (jossa sairaus saa todellisuuden paljastamaan kasvonsa), Ja ylpeä vartalostaan (jossa tyttö haluaa tulla ylipainoisen ja tyytyväisen mumminsa kaltaiseksi), Jumalalle kaikkensa antanut (jossa lestadiolaisäiti pohtii vartalonsa merkitystä) sekä Naisen loppu (jossa elämä on valmis).

Haurulta on onneksi ilmestynyt muitakin novellikokoelmia, tätä lisää kiitos!

Sitten taas uuden tekijän kimppuun.

Luettuna: 20 novellia / 130 sivua

***

Klo 12.15–13.00

Jani Saxell on yksi kotimaisia kirjailijasuosikkejani, ja nyt olikin hyvä tilaisuus aloittaa kirjamessulöytöni, hänen novellikokoelmansa Huomispäivän vartijat (Avain 2007). Luin kokoelman avausnovellin Vapauden kaiho 2012 (68 s.), jossa ihmissuhteissaan ja elämässään tölväisyn saanut Joona matkustaa rentoutumaan Floridaan, mutta joutuu lentokentällä terrorismista epäiltynä yhdysvaltalaisen homeland securityn kynsiin – melkoisen moninaisin seurauksin. Novelli on taattua Saxell-laatua vimmaisen kielensä, villien tapahtumiensa ja tarkkasilmäisen ajan (tässä tapauksessa tulevaisuuden) kuvauksiensa puolesta. Kyytiä ja kritiikkiä saavat Yhdysvaltojen sisäpolitiikka, sotavoimat, terrorismin vastainen sota ja vankilabisnes. Hyrisyttää!

Väliin taas jotain muuta, hyvältä maistuu novellikimara!

Luettuna: 21 novellia / 198 sivua

***

Klo 13.30–15.00

Joyce Carol Oatesin tuotantoon olen tutustunut hänen upeiden romaaniensa myötä. Joskus löysin antikvariaatista novellikokoelman Tavallinen rakkaus (Otava 1982), jossa on sikermä Oatesin novelleja 1960–70-luvuilta. Luin nyt kolme ensimmäistä novellia ja olen jossain horkassa, värisen ja tärisen ja syke on koholla. Mikä tunnelma!

Avausnovellissa Mies joka muuttui patsaaksi (15 s.) tyttö ja mies kulkevat hieman rähjäisinä jalkapatikassa syrjäseudulla. Tyttö on karannut kotoa ja mies haluaa suojella häntä. Samalla tilanteessa on jotain aika pahasti pielessä, ja se konkretisoituu vastaan tulevassa talossa.

Toinen novelli Tulvan kohotessa (21 s.) vie hurrikaanin aiheuttaman myrskyn keskelle. Stuart on keski-ikäistyvä mies matkalla kotiin isänsä hautajaisista, kun hän ajaa sananmukaisesti myrskyn silmään ja kohtaa oman isänsä heitteille jättämät sisarukset. Kamppailu luonnonvoimia vastaan on hengästyttävästi kuvattu, mutta suurin vaara on lopulta ihmisyys.

Kolmas novelli Minne menet, missä olet ollut? (22 s.) on tarina, jonka luetuttaisin paraatiesimerkkinä siitä, kuinka kirjallisuudessa rakennetaan ja muutetaan tunnelma. Tämä novelli kestäisi ties kuinka monta lukukertaa, se alkaa harmittoman kuuloisena, mutta päätyy kauhunväristyksiin ja palaan kurkussa. HUH.

Nyt vedän vähän henkeä, että palaudun tästä osiosta jotenkin.

Luettuna: 24 novellia / 256 sivua

***

Klo 15.45–17.00

Ihastuin viime viikolla peruuttamattomasti Zinaida Lindénin kahteen romaaniin, joten hänen novellikokoelmansa Nuorallatanssija (Gummerus 2009) on varsin luontevaa jatkoluettavaa. Luin kokoelmasta viisi ensimmäistä novellia (yhteensä 66 sivua) ja voin todeta, etteivät ihastuksentunteeni olleet mitään jonninjoutavaa haihattelua.

Lindénin novelleissa puhuu jälleen maahanmuuttajan ääni. Niissä eletään Suomessa, tutussa mutta vieraassa kulttuurissa, jossa on jotain ihmeellistä ja ärsyttävääkin. Novellissa Vuorenkuninkaan salissa ollaan retkeilymajassa Lapissa ja joudutaan kenties revontulien vuoksi oudon maagisuuden tainnuttamiksi. Imperiumin sirpaleet kertoo sukututkimuksesta ja aateluuden velvoitteista tai velvoittamattomuudesta. Ruusun suudelmassa haaveillaan ja hapuillaan kohti parisuhdetta. Esperal on novelli, jossa ahvenanmaalainen taiteilija ja venäläistaustainen tulkki kohtaavat painavin seurauksin. Nuorallatanssijassa venäläinen ja suomalainen käsitys ihmissuhteen painoalueista kohtaavat.

Lindén hallitsee lyhytproosan tyylillä. Hänen novellinsa ovat kurkistuksia, viipaleita, häivähdyksiä. Hienoja kokonaisuuksia, joissa ovat elementit kohdallaan.

Varmaankin jonkin novellin vielä luen, ennen kuin lähden ystäväni kanssa kohti kuorokonserttia. Myöhään illalla maratoonaus jatkuu tavalla tai toisella.

Luettuna: 29 novellia / 322 sivua

***

Klo myöhään illalla ja aikaisin aamulla

Illalla konsertista ja lasilliselta palattuani luin vielä lisää Saundersia. 200-kiloinen toimitusjohtaja (22 s.) on yhden ylipainoisen miehen työpaikkahelvetin kuvaus, varsin mainio sellainen. Muistoja rouva Schwartzille (14 s.) kuvaa muistojen voimaa ja arvoa, ne ovat novellissa sananmukaisesti rahanarvoista kauppatavaraa. Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja (10 s.) on nimensä mukainen: iäkäs Mary painaa vielä pitkää päivää yleisölle avoimessa tiedekeskuksessa, muttei anna potkia itseään ikuisesti päähän.

Saundersin novelleissa on tiukkaa kritiikkiä teknologiaa kohtaan. Hän irvailee käsityksellemme siitä, kuinka monenlaiset kehityksen tuotteet tekevät elämästä helpompaa ja parempaa. Eivätkä tee! Ihminen on aivan yhtä surkea ja pikkumainen, vaikka olisi millaiset piuhat päässä.

Nyt aamulla luin vielä maratonajan puitteissa kaksi novelli Raymond Carverin Vielä yksi asia -kokoelmasta ja kolme novellia Zinaida Lindéniä. Ja nyt muistinkin, että ennen nukkumaanmenoa ahmaisin nopeasti Lindéniltä novellin Juice ja muita huolia (9 s.), jotten näkisi unia Saundersin pleksikylkisistä lehmistä. (En nähnyt.)

Carver on tarkka ja hillitty, kuten muistinkin. Kukaan ei sanonut mitään (20 s.) on novelli, jossa teinipoika jättäytyy koulupäiväksi kotiin ja lähtee kalastamaan – joko selvittääkseen omia ajatuksiaan ja vanhempiensa parisuhdetta. Saalis kalastusretkeltä on moninainen. Läski (7 s.) on lyhyt mutta tunnelmaltaan voimakas: tarjoilija kohtaa runsaasti ylipainoisen asiakkaan ravintolassa, ja saa uutta perspektiiviä kaikkeen.

Lindénin novelleista luin Romeon ja Julian (25 s.), jossa kuvataan monikulttuurisen avioliiton juonteita Suomessa ja Japanissa piikikkäästi mutta ivaamatta. Faunissa (19 s.) pohjoisen yliopistokaupungin amatööriorkesterissa herää rakkaus, ja minäkertojan on mietittävä, kuinka suhtautua siihen, kun tavat flirttailussa ovat kovin erilaiset kuin kotona Venäjällä. Kumarissa (15 s.) on haikeutta: miespuolinen minäkertoja kaipaa niin nuoruuttaan kuin selkeyttä elämäänsä. Tarjosiko Neuvostoliitto sitä? Tavallaan.

***

NO NIIN. Nyt on novellimaraton maalissa. Huh! Ei ollut tosiaan ensimmäinen lukumaratonini, mutta oli ensimmäinen, jolloin luin vain novelleja. Niiden ahmimisessa on tosissaan noudatettava kohtuutta, sillä muuten tarinat sekoittuvat helposti mielessä, etenkin jos niissä on samankaltaisuutta. Tällä kertaa minulla oli melko paljon muutakin ohjelmaa maratonajalle, joten ei ehtinyt kyllästyttää, mutta "lopputulos" jäi myös maltillisemmaksi.

Luin siis yhteensä 38 novellia kuudelta eri kirjailijalta. Oli miestä, naista, suomalaista, maahanmuuttajaa ja jenkkiä. Ehdoton suosikkini on George Saunders, jonka kokoelmasta viimeinen novelli on vielä lukematta. Muistakin pidin paljon, ei siis osunut yhtään pettymystä tälle maratonille!

Sivuja tuli laskujeni mukaan yhteensä 463, joka on roimasti vähemmän kuin lukumaratoneillani yleensä, mutta aivan ymmärrettävää, kun kyse on juuri novellien lukemisesta (+runsaasta muusta puuhailusta lukemisen lisäksi).

Olipahan mainio vuorokausi, otan uusiksi vielä!


15. joulukuuta 2016

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.




Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.




Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

10. joulukuuta 2016

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta



Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla




Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

9. joulukuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus



Purppuranpunainen hibiskus on kirja, jota olen vältellyt jo pitkään. Väkivalta, alistaminen ja kiihkeä uskonnollisuus ovat aiheita, jotka eivät aina toimi kirjallisuudessa, sillä niillä on helppo mässäillä ja toisaalta ne turruttavat lukijan helposti.

Chimamanda Ngozi Adichie ei kuitenkaan sorru helppoihin ratkaisuihin esikoisteoksessaan. Hän kyllä kertoo teini-ikäisen nigerialaistytön Kambilin tarinan perhehelvetistä, mutta tekee sen hienovireisesti ja taitavasti. Kambili elää isoveljensä Jajan kanssa perheessä, jota hallitsee despoottinen isä Eugene. Isä on yhteisönsä tunnustettu ja arvostettu jäsen: hyväntekijä, lahjoittaja, epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota vastaan taisteleva toisinajattelija.

Kotona isä on väkivaltainen hallitsija, jonka nyrkistä ja vyöstä maistavat vuorotellen lapset ja vaimo. Kambili ja Jaja elävät tiukasti rakennetun lukujärjestyksen mukaista elämää, ja koulussa heidän on oltava parhaita. Rukoukset on ajoitettava kuten kuuluu, eikä mistään velvollisuuksista voi laistaa.

Kun nuoret saavat mahdollisuuden vierailla liberaalin tätinsä Ifeoman ja serkkujensa luona Nsukkan yliopistokaupungissa, elämä saa uuden värin ja näkökulman. Aikuistuminen on edessä, väistämättä.

Purppuranpunainen hibiskus vetää mukaansa vastahakoisenkin lukijan, niin eläväksi Adchie on miljöönsä ja henkilönsä rakentanut. Ruoan tuoksu tulee nenään asti, paatoksellisen jumalanpalveluksen kuulee korvissaan, Kambilin äidin pienet posliiniesineet välkkyvät jossain katseen reunoilla. Kirjan kuvaama maailma on kaukana omastani: se on maantieteellisesti kaukana, mutta yhtä lailla sen henkinen ympäristö on aivan muuta kuin missä elän. Vahva uskonnollisuus, äärimmäisen kunnianhimoinen opiskelu, ylellinen ja etuoikeutettu elämä ja perheessä vallitseva kauhun tasapaino vievät sellaisille elämänalueille, joita en tunne. Adichie tekee ne näkyviksi ja koettaviksi.

Kristiina Savikurjen suomennos on toimiva ja uskon sen välittävän alkuperäisteoksen kielen sellaisena kuin on tarkoitus. Eksoottiset kasvit ja ruoat, nigerialaisen kansanuskon elementit, vaatteet ja tavarat muodostavat osan tarinaa, eivät toimi vain lavasteina. Muutos ja kohtalon uhmaaminen nousevat teemoina Purppuranpunaisen hibiskuksen keskiöön, ja tarinan rytmi ja jännite tukevat niitä.

Vaikuttava kirja, jonka oli jo aika tulla luetuksi ennakko-oletuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2010
328 s.
Purple Hibiscus (2003)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla muun muassa: Reader, why did I marry him?, Tarukirja, Kirja vieköön!, Hurja Hassu Lukija, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi  

Ruksaan tällä Helmet-haasteesta kolmanneksi viimeisen kohdan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjaherbario-haasteeseen saan viidennen suorituksen Hibiscuksella ja pääsen näin välttävällä arvosanalla läpi vuoden lopussa loppuvasta haasteesta, huh!

Tämä on toinen lukemani kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.