Hyvä vuosi, hyvä elämä

Oh, on taas vuoden viimeinen päivä. Todellakin: taas. Uudetvuodet ovat suosikkipäiviäni, sillä juhla on kaikin puolin mukavan pirskahteleva ja tulevaisuusorientoitunut. Lisäksi meillä on miehekkeen kanssa vuosipäivä uutenavuotena. Tällä kertaa se on jo kahdeksas.

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia, tuskin nytkään. Elämäntapamuutokset ja henkiset parannukset on parempi tehdä muulloin, joskin toivotan toki tsemppiä kaikille lupauksia tekeville. (Toivon kyllä, että kaikki naistenlehtien laihdutusekstroja jumalan sanana lukevat pysyisivät poissa minun kuntosaliltani, jotta sinne mahtuu tavallinen treenaaja sekaan. Nih.)

Tämä vuosi 2012 on ollut hieno ja jännittävä vuosi. On ihanaa sanoa näin, koska vielä kaksi vuotta sitten oikein mikään ei mennyt erityisen hienosti. Nyt menee.

Kevään puolella suoritin otsa hiessä viimeisiä sivuaineopintoja, muun muassa yleistä kirjallisuustiedettä ja erityispedagogiikkaa. Aika nopeasti kyllä ymmärsin, ettei tavoitteeni valmistumisen suhteen (kevät 2012) tule toteutumaan, joten sen mukaan mentiin. Hain kesätöitäkin muutamasta paikasta, mutta mikään ei napannut. Niinpä olla möllötin osa-aikaisessa työsuhteessani kesänkin yli ja kituutin pienellä rahalla.

Gradua tein koko vuoden. Välillä tuskaisena, välillä maanisesti. Viimeistään irtisanoutuminen työsuhteestani onnistui potkimaan persiille huolella: kirjoitin gradun loppuun noin puolessatoista kuukaudessa hyödyntäen Helsingin yliopiston uutta, upeaa Kaisa-taloa ja vähän myös omia viimeisiä opiskeluvoimianikin. Gradu meni painoon marraskuun puolivälissä, sain siitä arvosanaksi eximian ja valmistuin 6,5 vuoden opiskelun jälkeen filosofian maisteriksi marraskuun lopussa. Vieläkin on vaikeaa käsittää, että sain sen lopulta aikaiseksi, mutta niin nuo paperit (ja kuin taikaiskusta saamani palkankorotus) kovasti väittävät.

Sain myös vahingossa töitä koulumaailmasta – samana päivänä, jolloin jätin gradun painoon – ja nyt olen juhannuksen korville viransijaisuudessa. Työ on ollut raskasta, kiinnostavaa ja kaoottista, mutta olen nauttinut. Tuntuu aikuiselta, vaikka edelleen pidän itseäni jonkinlaisena huijarina ja pelkään paljastuvani oppilaille milloin tahansa...

Mökille Joensuuhun pääsin tänä vuonna kolmesti ja joka kerta se oli juuri niin mahtavaa kuin olin toivonut. Sitten joskus, kun minulla on opettajan kesäloma, muutan saareeni asumaan. Piste. Mökkeily tasoitti hieman harmiani siitä, että ulkomaanmatkat jäivät tältä vuodelta tasan yhteen Tallinnan päiväristeilyyn (joka tosin oli ihan kiva sekin). Ensi vuonna asia on toisin, sillä mies lähtee kevääksi vaihtoon Tsekkeihin, mikä tarkoittaa sitä, että meikäläinen pääsee ainakin muutamalle viikonloppulomalle Keski-Euroopan sykkeeseen. Jei!

Kultuurivuotena tämä oli hyvä. Kävin useaan kertaan teatterissa ja nautin jokaisesta. Nähtynä on HOMO!, Ihmisen osa ja Huolimattomat, Karkkipäivä, Peter Pan ja Eduskunta II. Lisäksi pääsin katsomaan Ultra Bran comeback-keikkaa.

Kirjoista. Olen lukenut tänä vuonna todella paljon. Paljon hyvää, melkoisen paljon tasalaatuista ja jonkin verran huonoa. En jaksa tähän hätään haalia erityisempiä tilastoja, mutta lukemani kirjojan määrä on siellä 165 paikkeilla. Olen yrittänyt listata niitä tuonne Luettua 2012-sivulle, mutta jokunen on saattanut unohtua.

Vuoden hienoja kirjallisia löytöjä ovat olleet Walt Whitman, Richard Powers, Jonathan Franzen, Jeffrey Eugenides, Raymond Carver, Ismail Kadare, Adam Langer, Jhumpa Lahiri, Mika Waltari ja Alice Munro.

Edellä mainittujen lisäksi nautinnollista ja/tai mieleenpainuvaa luettavaa olivat Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Téa Obrehtin Tiikerin vaimo, Kristina Carlsonin Maan ääreen, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Esko Valtaojan Kosmoksen siruja ja Kaiken käsikirja (joka on muuten blogini kaikkein aikojen räjähdysmäisesti suosituin teksti), James Francon Palo Alto, Alain Claude Sultzerin Väärään aikaan, Jennifer Eganin Aika suuri hämäys, Jyrki Heinon Kellari, John Irvingin Sirkuksen poika, Herman Kochin Illallinen ja Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan.

Vuoden parhaat kirjat ovat epäilyksettä:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

3. Jonathan Franzen: Vapaus 

Näiden vastapainona luin ehkä elämäni huonoimman kirjan. Ja pari muutakin pökälettä.

Osallistuin useaan lukuhaasteeseen, vaikka vielä vuosi sitten ajattelin, etteivät ne ole minun heiniäni. Eivätpä. Tein ensinnäkin TBR90+10-listani, jolta olen toistaiseksi lukenut 17 kirjaa. Aloitin maailmanvalloituksen (27 käytyä maata) ja Pulitzer-palkittujen teosten hitaan läpikäymisen. Kesäkuussa suoritin 24h-lukumaratonin, jonka aikana luin 9 kirjaa ja 1355 sivua. Uusi maraton houkuttelee jo...

Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ehdin lukea neljä kirjaa kuudesta, joten haaste jäi suorittamatta. Sen sijaan Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteessa meni oikein hyvin, sillä luin vuoden aikana 66 kotimaista kirjaa, joista 12 on selviä aarteita. Marjiksen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luin neljä kirjaa, joista kaksi (Piin elämä ja Hullu vapaana) kolahtivat kovaa. Nooran Rumat Kapinalliset -haaste sai tarttumaan mielenkiintoisiin kirjoihin ja laajentamaan kirjallista perspektiiviä. Linnean Hyppää lavalle! -haasteeseen luin yhden näytelmän, joka ei sytyttänyt. Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haaste innosti tarttumaan ikisuosikkini Louisa M. Alcottin kahteen tuntemattomampaan kirjaan.

Kirjavan kammarin haasteista So American saa vielä erikseen oman postauksensa, mutta tässä yhteydessä mainittakoon, että Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa valloitin 19 eri Euroopan maata 44 kirjalla. Underbara finlandssvenskor vid papper -haaste jäi hieman jalkoihin, mutta siihenkin luin lopulta kuusi kirjaa.

Vielä kesken olevia ja ensi vuodelle jatkuvia haasteita ovat hdcaniksen Lukudiplomi-haaste, oma Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeni (johon ehtii edelleen mukaan, vink vink!), Marian Kirjallisuuden äidit -haaste ja nooran Mieleni on rajaton -haaste. Selvästi ensi vuonna omalta osaltani alkavat haasteet listaan vielä myöhemmin, joskin ne ovat myös tuolla Lukuhaasteita-välilehdellä.

Lukeminen maistuu ja lukemisesta kirjoittaminen houkuttaa entiseen malliin, mutta voi olla, että uusi työ hieman rokottaa ajankäyttöä, kuten on jo näiden 1,5 kuukauden aikana tullut todistettua. En edelleenkään lupaa kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, sillä jokaisesta ei yksinkertaisesti löydy mitään järkevää sanottavaa. En myöskään aio muuttaa sillisalaattityyliäni mihinkään, vaan myös vuonna 2013 täällä on suloisessa sekamelskassa kirjajuttuja, mielipiteitä ja avautumisia.

Tammikuun alkupuolella, tarkemmin (juuri asian tarkistettuani) 10.1., tämä blogi on ollut pystyssä 7 vuotta. Aika hurjaa.

Kivaa, että olet siellä, arvoisa lukijani. On paljon kivempaa kirjoittaa, kun tietää, että joku lukee.

Riemukasta, lukurikasta ja onnellista uutta vuotta 2013! 
Illalla poksuu skumppa!

Huikean hieno Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä
Suomentaja: Pentti Saarikoski
WSOY 1996
423 s.
Tender Is the Night (1934)

Omasta hyllystä.


Hän oli nyt rakastunut jokaiseen viehättävään naiseen jonka näki, heidän muotoonsa matkan päästä, heidän varjoonsa seinällä. (s. 280)

Psykiatri Richard "Dick" Diver on Zürichiin saapuessaan 26-vuotias, elää vanhanpojan elämän parasta kautta. Vuosi on 1917 ja tohtori Diver on jo liian arvokas uhrattavaksi maailmansodan alttarille.  Hän päätyy töihin sveitsiläiselle psykiatrian klinikalle, jonka potilaskunta on vaikeaa ja varakasta. Siellä hän tapaa Nicole Warrenin, kauniin mutta epätasapainoisen nuoren naisen, jolla on rahaa kuin roskaa. Lääkärin ja potilaan välille muodostuu epäsovelias mutta kiihkeä suhde ja he menevät naimisiin.

Diverien perhe kasvaa kahdella lapsella ja Dick jättää kliinisen työnsä. Kesät kuluvat Ranskan Rivieralla, niin kuin vain rikkaiden mutta onnettomien ihmisten elämä voi kulua. Rivieralla Diverien elämään tulee näyttelijätär Rosemary Hoyt, joka rakastuu Dickiin päätä pahkaa ja pysyy mukana perheen elämänkäänteissä seuraavat kymmenkunta vuotta, jotka kirjan tarina kattaa.

Vaikka Nicolen sairaus ei ole koko ajan aktiivinen, pysyy se koko ajan taustalla. Myös Dickin elämä muuttuu paljon, ei vähiten silloin, kun hän lähtee (Nicolen rahoilla) osakkaaksi uuteen klinikkaan. Millainen on avioliitto epätasapainoisten ihmisten välillä? Mikä on avioliiton – ihmissuhteiden ylipäänsä – merkitys aikana, jolloin sotienvälinen amerikkalainen "kultainen nuoriso" elää elämäänsä kuin viimeistä päivää?

F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä on haikeansurullinen, kaunis ja masentava kuvaus ihmissuhteiden synnystä ja väistämättömästä tuhosta. Sen tarina kerrotaan vuorotellen Dickin, Rosemaryn ja Nicolen näkökulmista, ja se tarina on raskas.

Ei tuo raha onnea, kuten niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassakin lienee todettu. Diverit ja heidän seurapiirinsä suorastaan uivat rahassa, vietttävät ylellistä elämää ja voivat jopa ajoittain haudata kalliisti hankkimansa ammatilliset ambitionsa ilman, että se tuntuisi missään. Samalla, kun ylellisyys on päällekäyvää, se jättää tyhjän olon. Missään ei voi loppujen lopuksi olla kuin kotonaan, eikä missään itse asiassa edes ole kotia. Eikä lopulta ketään, jonka kanssa kotia jakaa.

Tunteet ovat yhtä ylenpalttisia kuin runsautta notkuvat illallispöydät. Yksi syy on diagnosoitu horjuva mieli, mutta esimerkiksi Dick on täysin libidonsa ja vaihtuvien tunnetilojensa vietävissä oleva häntäheikki ilman, että hän voisi tai haluaisi tarkastella itseään ja käytöstään millään tavoin analyyttisesti.

Yö on hellä on surumielinen kirja. Se kertoo ihmisten kyvyttömyydestä olla läsnä toisilleen, saada kiinni toisistaan ja löytää paikkaansa. Se on myös kiehtova rikkaassa ajankuvassaan, hitaasti aukikerityissä tasoissaan ja kauniissa kielessään. 1920-luvun käsitykset ja käytännöt psykiatrisessa hoidossa, hämyiset jazzklubit, rikkaiden toimeton elämä... kaikki ne tekevät kokonaisuudesta hienon, joskin paikoin raskaan.

Tämä ei ole mikään ahmintaromaani, mutta kaikessa epätasapainon kuvauksessaan se on täyteläinen kertomus ajasta ja elämäntyylistä, joka ei liene koskaan tulossa sellaisenaan takaisin.


So American: "The Lost Generation" + Depression-era (3/3)
TBR90+10  

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin koonti

Aitoa kotimaista talvimaisemaa.

Sonjan Lukuhetket -blogissa avattiin alkuvuodesta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -niminen lukuhaaste tälle vuodelle. Tarkoituksena oli tutustua laaja-alaisesti kotimaiseen kirjallisuuteen ja hyvässä lykyssä tehdä löytöjä. Haasteaika alkaa olla lopuillaan, ja koska vietän loppuvuoden lukuhetket muun kuin kotimaisen kirjallisuuden parissa, haastekoonti lienee paikallaan.

Luin laskujeni mukaan tänä vuonna yhteensä 66 kotimaista kirjaa. Se on aika hyvin. Aukottomia vertailuja edellisiin vuosiin en voi tehdä, sillä aiemmilta vuosilta ei ole tarkkoja tietoja. Sen kuitenkin tiedän, että olen lukenut tänä vuonna ylipäänsä enemmän kuin ennen. Pidän paljon kotimaisesta kirjallisuudesta, joten mitenkään erityisesti en joutunut itseäni tänäkään vuonna tsemppaamaan siihen tarttuakseni. Lukemistani kirjoista 28 on miesten ja 37 naisten kirjoittamia. Yksi on mies- ja naiskirjailijan yhdessä kirjoittama. 

Kategorioita haasteessa oli 19, joista sain "suoritettua" 17. Lastenkirjallisuus ja Eräkirjallisuus jäivät vaille täytettä. En lue kumpaakaan genreä noin yleisesti, ja vaikka olinkin ajatellut yrittää saada luettua edes jonkin kirjan jokaisen alaotsikon alle, niin ei nyt käynyt.

Lukemistani kirjoista 12 jäi bloggaamatta. Joko siksi, etten jaksanut/ehtinyt/ei huvittanut tai siksi, ettei kirja herättänyt riittävästi intoa kirjoitettavaksi saakka. Yksi kirja, Markus Nummen Karkkipäivä, oli niin vaikuttava, etten yksinkertaisesti osannut pukea sanoiksi lukukokemustani.

Ilman minun blogihuomiotani jäivät:

Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (perustasainen, ei erityisiä tuntemuksia herättänyt, mutta tärkeästä aiheesta – sijaisvanhemmuudesta – kertova romaani)

Marja Leena Virtasen Aida (kolmen sukupolven naisten kertomus, jossa päähuomio kiinnittyi naiseuden kokemuksiin iän karttuessa, ei herättänyt kummoisia tuntemuksia)

Marisha Rasi-Koskisen Katariina (salaperäinen ja identiteeteillä leikittelevä tarina, joka oli ennakko-odotuksiini nähden pettymys)

Joel Haahtelan Lumipäiväkirja (yksinäisen miehen haahuilua nuoruuden raunioilla – ei sytyttänyt)

Kari Hotakaisen Huolimattomat (film noir -henkinen, pohdituttava tutkielma yksinäisyydestä ja ihmisen kaipuusta toisen luo)

Jari Tervon Layla (kurdikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin törmäys, ihmiskauppaa, maahanmuuttoa – ensimmäinen lukemani Tervo!)

Kaari Utrion Karjalan kruunu (lukupiiriin valikoitunut teos, ensimmäinen Utrioni, josta päällimmäiseksi jäi inhorealistinen – vai -romanttinen? – näkemys keskiajan Suomesta, naisten alistaminen, hukassa oleva ihmisyys)

Kari Selénin Madame – Minna Craucherin levoton elämä (kiinnostavasta naisesta kirjoitettu mutta hieman töksähtelevä elämäkerta)

Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä (perushyvä, muttei mieltäräjäyttävä novellikokoelma ihmisistä, jotka eivät ehkä enää muista, miten olla ihminen)

Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki (lukupiirin valitsema kirja, novellikokoelma, jossa ihmiselon kurjuus ja rosoinen kauneus paljastuvat monella tasolla, hyökkäävästikin)

Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (kaoottinen, moniääninen ja polveileva tarina aikuistumisesta ja perhe-elämästä)

66 kirjaan mahtuu mitäänsanomattomia, pettymyksiä, tasalaatuisia ja tavanomaisia lukukokemuksia. Mutta mahtuu sinne myös todellisia aarteitakin. 

Erityisen mieleenpainuvia kirjoja olivat mainitun Markus Nummen Karkkipäivän ohella Jyrki Heinon Kellari, Joel Haahtelan Elena, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Esko Valtaojan Kosmoksen siruja ja Kaiken käsikirja, Vivi-Ann Sjögrenin Meksikon-päiväkirja, Monika Fagerholmin & Martin Johnsonin Meri – Neljä lyyristä esseetä, Kari Hotakaisen Ihmisen osa sekä Kristina Carlsonin Maan ääreen. 

Kaikkein suurin löytö, kirjavuoteni huippukohta (yhdessä parin ulkomaisen kirjan kanssa) ja kaiken saamansa suitsutuksen ansainnut teos on Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Upea, upea kirja, jonka soisin kaikkien lukevan.

Tätä haastetta oli mukavaa suorittaa, ja vaikkei oma lähtötilanteeni ollut samanlainen kuin haasteen emännällä (so. eräänlainen angsti kotimaista kirjallisuutta kohtaan), teki hyvää erikseen miettiä, millaista kotimaista kirjallisuutta sitä tuleekaan luettua. Lopputulema on, että laajemminkin voisin lukea, mutta toisaalta näinkin on hyvä. (Ihastuttavan ympäripyöreää, vai mitä?)

Kiitos haasteen emännälle Sonjalle! Uusi vuosi ja uudet kotimaiset kirjat odottavat!

Loppuun vielä listaus aarrejahdin kirjoista ja linkit kirjoittamiini teksteihin.

Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset

Peter Franzén: Tumman veden päällä. (Tammi 2010.)

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. (Gummerus 2012.)

Laura Gustafsson: Huorasatu. (Into 2011.)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. (Siltala 2012.)

Satu Grönroos: Lumen syli. (Atena 2012.)

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. (Tammi 2012.)

Jyrki Heino: Kellari. (Schildts & Söderströms 2012.)

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. (WSOY 2012.)

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. (Otava 2011.)

Marja Leena Virtanen: Aida. (Tammi 2010.)

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. (Avain 2011.)

Maritta Lintunen: Sydänraja. (WSOY 2012.)

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton. (Tammi 2012.)

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Joel Haahtela: Elena. (Otava 2003.)

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. (Otava 2008.)

Markus Nummi: Karkkipäivä. (Otava 2010.)

Kari Hotakainen: Huolimattomat. (WSOY 2006.)

Jari Tervo: Layla. (WSOY 2011.)

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen. (Se till mig som liten är, Teos & Söderströms 2009.)

Tuomas Kyrö: Miniä. (Kirjakauppaliitto 2012.)

Arne Nevanlinna: Marie. (WSOY 2008.)

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata. (Män kan inte våldtas, 1975/1989.)

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki – Tuokiokuvia vankilasta. (Tammi 1944.)

Kaari Utrio: Karjalan kruunu. (Tammi 1978.)

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

Kalle Päätalo: Koillismaa. (Gummerus 2009, 1. painos 1960.)

Jännityskirjallisuus

Risto Isomäki: Con rit. (Tammi 2011.)

Fantasia- ja scifikirjallisuus

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. (Teos 2012.)

Jan Salminen: Äidinmaa. (Tammi 2012.)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. (The Quantum Thief, Gummerus 2010/2011.)

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. (Teos 2011.)

Jenny Kangasvuo: Sudenveri. (Teos 2012.)

Klassikot

Juhani Aho: Yksin. (1. painos 1890.)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. (Det osynliga barnet, WSOY 1962/1987.)

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. (WSOY 1945.)

Lastenkirjallisuus

-

Nuortenkirjallisuus

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara? (Otava 2009.)

Sarjakuvakirjallisuus

Anni Nykänen: Mummo 2. (Sammakko 2012.)

Tietokirjallisuus

Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. (Atena 2011.)

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. (WSOY 2012.)

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki. (Gummerus 2012.)

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2010.)

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2012.)

Kotimaiset elämäkerrat

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina. (WSOY 2010.)

Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee. (Tammi 1986.)

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. (Tammi 1991.)

Kari Selén: Madame. Minna Craucherin levoton elämä. (Helsinki-kirjat 2010.)

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs. (Schildts 2011.)

Novellikokoelmat

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. (Avain 2011.)

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse. (Teos 2011.)

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. (WSOY 2011.)

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki. (WSOY 1985.)

Tuuve Aro: Himokone. (WSOY 2012.)

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja. (Camera Obscura, Teos & Söderströms 2009/2011.)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. (Gummerus 1999.)

Eräkirjallisuus

-

Runokokoelmat

Lassi Nummi: Linna vedessä. (Otava 1975.)

Suomi ja sodat

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. (Tammi 2012.)

Suomalaiset maailmalla

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja. (Mexikansk dagbok, Schildts 1998/2010.)

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. (Havet. Fyra lyriska essäer, Teos 2012.)

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille. (Teos 2012.)

Satu Waltari: Kahvila Mabillon. (WSOY 1952.)

Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. (Siltala 2009.) (Prix Courrier International, vuoden paras käännösteos, Ranska.)

Maria Peura: On rakkautes ääretön. (Tammi 2001.) (Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot.)

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi. (Gummerus 2011/1975.) (Air Inter -kirjallisuuspalkinto, Pro Finlandia -mitali, Giuseppe Acerbi -palkinto.)

Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. (Teos 2010.) (Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto 2010.)

Kristina Carlson: Maan ääreen. (Otava 1999.) (Finlandia-palkinto 1999.)

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet. (Otava 1998.) (Savonia-palkinto 1999.)

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa. (Karisto 2011.) (Finlandia Junior -palkinto 2011.) 

Erään Piin elämä (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Yann Martel: Piin elämä
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 2003
394 s.
Life of Pi (2001)

Kirjastosta.


Piscine "Pii" Patel on intialainen eläintarhanomistajan poika, eläimien kanssa ikänsä tekemisissä ollut nuori mies, joka jää ainoana ihmisenä henkiin rahtilaiva Tsimtsumin upotessa Tyynellämerellä matkalla kohti Kanadaa. Meri vie Piin koko perheen, laivan miehistön ja lähes kaikki matkalla mukana olleet eläimet. Pelastusveneeseen pelastautuvat Piin lisäksi jalkansa telonut seepra, oranki, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Kapea elintila ja lajityypilliset piirteet yhdessä kokonaisvaltaisen poikkeustilanteen kanssa johtavat siihen, että matkustajia on lopulta jäljellä vain kaksi: poika ja tiikeri. Alkaa eriskummallinen matka ja selviytymiskamppailu meren armoilla. Voiko ihminen selvitä sellaisesta? Entä eläin? Mikä on ihmisen ja eläimen suhde poikkeuksellisissa ääriolosuhteissa – vai onko sitä? Kuunteleeko taivas, Jumalan korva, Piitä laisinkaan? Minkä hinnan selviytymisestä joutuu maksamaan?

Maukka heitti taannoin minua vastahaasteella Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa ja määräsi luettavakseni Piin elämän. Tästä on jo puoli vuotta aikaa, joten lopultakin oli syytä tarttua toimeen. Kirja oli minulla lainassa jo valmiiksi, mutta viimeistään siihen tullut varaus pakotti avaamaan kirjan kannet. Tarinahan on käännetty vastikään elokuvaksi, joka pyörii näytännöissä pitkin maata parhaillaan. Varmaan siksi kirjakin on taas herättänyt kiinnostusta.

Olin kuullut Piin elämästä hyvää, ja etenkin Amman elokuinen teksti, jossa hän – rutikuivan realismin ystävä – oli avoimesti syvästi vaikuttunut, sysäsi ajatuksiani siihen suuntaan, että tämä saattaa olla aikamoinen kirja.

Ja onhan se.

Tarinan imuun pääseminen kesti hetken, samoin lempeään ja ehkä jopa hieman naiiviin kertojaääneen tottuminen. Mutta kun se tapahtuu, tarina vetää kuin häkä. Päivät, viikot ja kuukaudet pelastusveneessä ovat pitkiä, toimet näennäisen yksinkertaisia ja toisiaan toistavia ja silti niin monenlaisia ja haastavia, Piin elämänasenne ihmeellinen, Richard Parker niin uskottava ja todentuntuinen, että kirjaa lukee ahmien. Näin koko ajan edessäni pelastusveneen, Piin ja tiikerin reviirit, oranssin turkin ja upean ja hengenvaarallisen eläimen. Näin kilpikonnat, hait, lentokalat, levälautat, vesitislaimet, köydet ja pressut. Polttava aurinko porotti niskaani, meriveden marinoimat haavat tuntuivat minunkin selässäni, tyydyttämätön jano poltti kurkkuani.

Piin elämä on hieno kirja. Hieno. Se on näennäisesti helppoa luettavaa, mutta panee pohtimaan monia asioita. Minua se ei sentään saanut uskomaan Jumalaan, kuten kansiliepeessä "uhataan", mutta sen sijaan se vahvisti uskoani tarinankerronnan taitoon, kirjojen maailman ihmeisiin, eläimiin, ihmisiin ja luonnon monisäikeiseen kokonaisuuteen. Se rakentaa hienon ja ravisuttavan tarinan, joka kertoo paljon tästä maailmasta, jossa elämme, ja se muistuttaa ihmisen mielikuvituksen voimasta. Siitä, joka on meissä jokaisessa.

Laura piti kirjan raikkaudesta ja yllä pysyvästä jännityksestä, Taika ihailee kirjan monitasoisuutta ja jokaisella lukukerralla löytyviä uusia puolia, Tessa yllättyi yllätyksettömyydestä, Sanna koki mieleenpainuvan seikkailutarinan, Satuun Piin tarina iskee täysillä, Kaisa pohtii kiinnostavasti tarinan eri kerroksia ja vertauskuvia.

Tämän lukukokemuksen myötä kuittaan marjiksen aloittaman hauskan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen suoritetuksi. Aiemmat haasteeseen lukemani kirjat ovat Kvanttivaras, Hullu vapaana ja Marie.

Toivotus

On taas se aika vuodesta, kun meikäläinen kasaa itsensä henkisesti, käärii hihansa ja valmistautuu pakolliseen pahaan a.k.a. jouluun. En ole niitä kuuluisia jouluihmisiä sitten millään, joskaan en missään määrin väheksy niitä, jotka ovat. Minä en vain ole. Joskus poden siitä jotain kummallista huonoa omatuntoa, enkä edes tiedä, miksi. Syyllistyähän nykyihminen osaa, joten sinänsä se ei yllätä.

Tänä jouluna on kuitenkin ihan levollinen mieli. Minulla on loppiaiseen saakka "lomaa" (eli olen siis huomisesta alkaen työttömänä siihen saakka, että uusi viransijaisuus marraskuussa aloittamassani pestissä tammikuun toisella viikolla alkaa), ja tarpeeseen tulee, sen sanon. Tavoitteena olisi ainakin ensimmäinen viikko nollata täysin ja sitten ehkä vasta toisen aikana palata kevätlukukauden asioihin... Oli miten oli, pieni etäisyys työhön on paikallaan. Eipä näitäkään juttuja vielä opiskellessa tiennyt tai osannut arvata. Mitenpä olisikaan voinut.

Kunhan tässä saamme kimpsut kasaan, siirrymme miehekkeen kanssa ensimmäisen välietapin (eli reilun kolmenkymmenen kilometrin) verran pohjoiseen. Huomenna aamulla seurue äidilläni täydennettynä jatkaa matkaa Lappiin. Menemme siis mummini luokse, joka on jo muutaman kuukauden saanut (lopultakin!) asua palvelutalossa ja pärjäilee kohtalaisesti. Kunto ei ole huipussaan, mutta toivottavasti mummi jaksaisi aattona edes muutaman tunnin olla kanssamme kotona. Siinä taitaakin olla suurin joulutoiveeni tälle vuodelle.

Sen lisäksi, että vietän kaikin puolin rauhallista joulua, aion tietenkin lukea niin maan paljon. Mukaan lähtee ainakin F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä, Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan (joka onkin jo melkein lopussa) ja... Niin, itse asiassa pakkaamisen tärkein vaihe eli lukemisen tarkka valinta on vielä kesken! Se on prosessi, jossa mikä tahansa virheliike saattaa suistaa planeetat radoiltaan ja siksi siihen tulee suhtautua kaikella sen vaatimalla vakavuudella. Matkan kestosta riippumatta.

Niin ja tietysti luotan siihen, että olen ollut sen verran kiltti tyttö kuluvana vuonna, että joulupukkikin muistaa minua jollakin kirjalahjalla. Parhaimmassa tapauksessa jopa kahdella.

Toivottavasti jokainen saa juuri sellaisen joulun, jota kaipaa.

Rauhallista ja antoisaa joulua!  

Työelämän viemää ja lukuhaaveita

Reilu kuukausi työelämää takana. Siis tätä aikuisten työelämää. Ja sen huomaa! Ainakin olen solahtanut helposti osaksi kouluvuoden sykliä ja opehuoneen puhetapaa. Lomaahan tässä odotellaan. Joskin minun tapauksessani se tarkoittaa parin viikon työttömyysjaksoa, mutta loma kuin loma.

Syytä iloon siis on, sillä työt jatkuvat ensi kesään saakka! Kyllä maistuu makoisalta, kun ei tarvitse vieläkään mennä työkkärin ovenkahvaan roikkumaan ja virkailijoiden nöyryytettäväksi. (Kyllä, olen kuullut kammottavia tarinoita työkkärin kyykytyksestä. Ei, en ota tässä yleistyksessäni huomioon epäonnisia sattumia, huonoja päiviä ja poikkeustilanteita.) Ihan tässä tuntee itsensä täysikasvuiseksi ja kaikin tavoin kunnialliseksi veronmaksajaksi. Etenkin, kun tajusin veroprosenttini nousevan ensimmäistä kertaa elämässäni suorastaan keskiluokkaiseksi.

Työn suhteen olo on ristiriitainen. Toisaalta viihdyn ja olen innoissani, toisaalta kauhistuttaa ja väsyttää. Työpaikalla tapahtuu aika isoja juttuja minun kannaltani pyytämättä ja yllättäen, ja vuodenvaihteen jälkeen pakka on niin sanotusti aivan levällään. Minun työhöni se vaikuttaa niin, että joudun – sen lisäksi, että jo nyt työskentelen todellakin sen surullisenkuuluisan mukavuusalueen reunamilla – tosissaan omaa kengänkokoani huomattavasti suurempiin saappaisiin. Mutta olen päättänyt pärjätä. Tehdä parhaani ja pärjätä. Oppia ja olla itselleni armollinen. Vaativa tietysti, mutta pohjavireen osalta armollinen. Kyllähän tämä aikamoinen näytön paikka on ennen kaikkea minulle itselleni, ja jos kun näytän närhen munat ja pärjään, se voi poikia kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Siis jopa ensi kesän jälkeen.

Sen kyllä päätin, että mitään kesätöitä en erikseen ensi kesäksi hae. Kai sitä ihminen edes joskus lomaa ansaitsee, vai mitä. Palkatontakin.

Mutta ennen kesää on vielä monta kuukautta. Tavoitteenani niiden suhteen on oppia ajan- ja elämänhallintaa, säännöllisyyttä, itseni kuuntelemista, vuorovaikutustaitoja.

Ja lukea.

Selailin joskus taannoin kevään kirjakatalogeja, mutta ollakseni rehellinen lähinnä ahdistuin. Toki on kutkuttavan jännittävää katsella, mitä uutuuksia on tuloillaan ja hekumoida jo valmiiksi tulevia lukuelämyksiä, mutta tällä kertaa pääasiallinen tunnetila on ylivirittyneisyys ja ähky. Oikeastaan ainoa ehdoton saalis itselleni on John Irvingin uusi suomennos Minä olen monta. Alkukielellä (In One Person) se minulla on hyllyssä jo, ollut itse asiassa jo kuukausia, mutten ole saanut aikaiseksi lukea. Ehkä odottelen siis suomennosta. Noin muuten luulen pysytteleväni ensi vuonna vanhemmissa vuosikerroissa ja ehkä jopa jälleen kerran myös korostetun tiiviisti oman hyllyn kokoelmissa, joita olen taas laiminlyönyt, vaikka ties mitä herkkuja siellä odottaa.

Kohta päättyy monen mielenkiintoisen lukuhaasteen määräaika. On ollut todella avartavaa tietoisesti laajentaa reviiriä sekä maantieteellisesti että muutenkin. So Americaniin koetan vielä yhden kirjan lukea, mutta noin muuten hommat alkavat olla valmiita paketoitavaksi. Ihan vielä en sitä kuitenkaan tee, vuoden lopuksi sitten. Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haaste meni osaltani valitettavasti penkin alle, sillä taisin olla turhan kunnianhimoinen ja ajankäytöllisesti vajavainen. Näin se on vain myönnettävä omat rajoitteensa (vai ahneutensa?). Mutta muiden tämän vuoden lopussa päättyvien haasteiden suhteen homma on toiminut hyvin.

Ensi vuodellekin olen tietenkin jo tullut yllytetyksi. Uusimpana haasteena mieltä kutkuttaa Maukan erinomaisen hauska Kansankynttiläin kokoontumisajot, jonka tarkoituksena on tarttua tietokirjallisuuteen. Jes söör!

Ja tietenkin on syytä muistaa ikioma, äärimmäisen sofistikoitunut Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeni, jolle on suoritusaikaa helmikuun loppuun. Tämä on vihje.

Onpahan tosiaan ollut vuosi, monella tapaa. Pääasiassa hyvällä. Nyt kun vielä neljä päivää jaksaa sorvin ääressä, voi heittää vapaalle. Oma joulusuuntani on pohjoinen, sillä lähdemme pikkuporukalla mummin luokse Tornionjokilaaksoon. Tulee varmasti rauhallinen ja hiljainen joulu, mutta sehän meikäläiselle passaa. Mitään muuta en haluakaan.

Näin on hyvä.

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suomentaja: Maija Westerlund
Gummerus 1984
374 s.
To Kill a Mockingbird (1960)

Omasta hyllystä.


Scout Finch elää suhteellisen viatonta lapsuutta 1930-luvulla alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Hänen päivänsä kuluvat isoveli Jemin kanssa seikkaillen ja pian myös koulua käyden. Perheen isä Atticus on pitkää päivää tekevä lakimies, jolla kuitenkin on aina aikaa lapsilleen ja heidän kanssaan maailman ja asioiden pohtimiseen. Äitiä perheessä ei ole.

Ajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapsen maailmaan. Niinpä turvalliseen elämään ja varsin suuriin vapauksiin tottuneelle Scoutille tulee melko suurena järkytyksenä ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia kuin hänen isänsä on. Kaupungissa kuohuva rasismi, mustien ja valkoisten elämänpiirien erot ja patoutuneet kaunat työntyvät Finchin perheen elämään kovemmin kuin oli pelätty, kun Atticus päätyy puolustamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ja oikeudenkäynnistä tulee kaupungin väelle irvokasta leipää ja sirkushuvia.

Mikä on ihmisen arvo? Määrääkö ihonväri sen? Miten rajojen uhmaaminen vaikuttaa ihmiseen, joka elää yhteisön paineen alla? Saako paha palkkansa ja toteutuuko oikeus?

Kuin surmaisi satakielen on ollut lukulistallani pitkään. Nappasin kirjan mukaani monta vuotta sitten Tampereen kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja siitä saakka olen vilkuillut sitä silloin tällöin sillä silmällä. Nyt oli aika.

Kirja yllätti minut. Se oli hyvin erilainen kuin olin odottanut. Oikeastaan en ole varma, mitä olin odottanut, mutta joka tapauksessa lopputulos oli erilainen. Kuin surmaisi satakielen kertoo inhottavista asioista: väkivallasta, rasismista, ihmisen ilkeydestä, epätasa-arvosta. Se ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin jotenkin lämpimän naiivi – onhan kyse lapsikertojasta, joka on yhtäaikaa pikkuvanhan nokkela ja häiritsevyyteen saakka sinisilmäinen.

Olen ehkä joskus mutissut pysyvästä ja melko irrationaalisesta ärtymyksestäni lapsikertojiin. Välillä kyseinen kerrontatapa pääsee iloisesti yllättämään, mutta paikoin en missään vaiheessa kirjaa pääse ärsytyksestäni eroon. Tällä kertaa kävi valitettavasti jälkimmäisellä tavalla.

Tuntuu tyhmältä nurista klassikon asemassa olevasta kirjasta, jota yhä uudet koululais- (ja muutkin) sukupolvet lukevat ja jolla on tärkeä sanoma, mutta haluan olla rehellinen. Kuin surmaisi satakielen ei siis voittanut minua puolelleen. Paikoin tylsistyin ja turhauduin, sillä tarina tuntui junnaavan paikoillaan.  En kiintynyt tai kiinnostunut Scoutista, ja muutkin henkilöt pysyivät etäällä. Vain Atticus kiinnosti, mutta hänkään ei tullut liki, käväisi vain. Scoutin äkkipikaisuus, mustavalkoisuus ja paikoittainen typeryys ovat toki perusteltuja piirteitä, onhan kyse alle 10-vuotiaasta lapsesta, mutta ei se vähentänyt ärtymystäni ollenkaan. Mutta, kuten sanottua, en vain yksinkertaisesti ole lapsikerronnan ystävä.

Vaikka juoni ei vetänyt minua mukaansa, muuten pidin monista asioista tässä kirjassa. Miljöö, painostavan kuuma ja kostea Alabama ja kaupungin paikoin törkyiset kadut ja kujat, hieman ränsistyneet talot (joissa ei ole kellareita) – kaikki ne olivat herkullisen aitoja. Tematiikka, rakenteellinen, vahva ja pelottavan pysyvä rotusyrjintä, on tärkeä ja pysyy kirjassa mukana kautta linjan muuttumatta paasaukseksi.

Lopputulos siis on, että ikävä kyllä petyin. Kuin surmaisi satakielen ei vienyt mukanaan, ei tullut lähellekään ihoa eikä lukuprosessi ollut erityisen nautinnollinen. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän palkitun, kiitetyn ja rakastetun kirjan. Kaiken ei edelleenkään tarvitse olla minua varten, vaan on hyvä joutua nieleskelemään ja haastamaan itseään.

Tosin nyt kaipaan vetävämpää ja enemmän minua olevaa kirjaa. Onneksi sellainen on jo meneillään.


So American: Black America
Pulitzer
TBR90+10

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 13. luukku

Tänään on 13. joulukuuta, Lucian päivä, jolloin on tapana bongailla valkoiseen kolttuun pukeutuneita tyttöjä kynttilät kutreillaan. Se alkuperäinen Pyhä Lucia oli roomalainen kristinuskoon kääntynyt nainen, josta tuli julman marttyyrikuolemansa (onko niitä edes muunlaisia...) jälkeen yksi katolisen kirkon suosituimmista pyhimyksistä. Erään Pyhästä Luciasta säilyneen, vähemmän romanttisen legendan mukaan hän olisi kaivanut silmät päästään lahjaksi niihin rakastuneelle ihailijalleen, sillä Lucia itse halusi pysyä puhtaana Jumalan palvelijana. Pyhä Lucia on sokeiden ja näkövammaisten suojeluspyhimys.

Toisinaan mietin, miltä tuntuu, kun ei näe. Seurasin läheltä, kun kolme vuotta sitten kuollut mummini menetti näköään vähitellen. Loppuvaiheessa hänen näkökykynsä oli mennyt noin 90-prosenttisesti. Se oli kova paikka naiselle, joka piti lukemisesta (ja etenkin Laila Hietamiehestä/Hirvisaaresta) ja joka eli loppuun saakka yksin – näköä olisi totisesti tarvittu. Toisaalta mummi ei antanut periksi, vaan tilaili aktiivisesti Celian kautta äänikirjoja. Ja Kauniita ja rohkeita pystyi seuraamaan kuuntelemallakin, mummi kun oli eläkkeelle jäätyään käynyt työväenopiston englannin alkeiskursseilla ja kerran jopa kielikurssilla Briteissä.

Tämän päiväisestä kirjabloggaajien joulukalenterin luukusta avautuukin pieni infopaketti Celiasta. Uuden tiedon omaksuminen ja näkökulmien laajentaminen kun ei ole pahasta edes joulukiireiden keskellä!

Kyse on valtion erikoiskirjastosta, joka tuottaa ja välittää kauno-, tieto- ja oppikirjallisuutta saavutettavassa muodossa: ääni-, piste- ja elektronisina kirjoina. Kauno- ja tietokirjallisuuden lainaaminen ei maksa mitään, mutta oppikirjat ovat maksullisia. Kokoelma karttuu vuosittain noin kahdella tuhannella kirjalla.

Celian asiakkaaksi voi liittyä, jos painetun tekstin lukeminen tuottaa vamman tai sairauden vuoksi hankaluuksia. Tilatut kirjat toimitetaan postitse ja palautettaviksi tarkoitetut materiaaliset myös palautetaan postissa. Äänikirjalevyjä ei palauteta. Kirjastosta saa pyydettäessä opastusta lainaamiseen ja tiedonhankintaan liittyen.

Kuva: www.celia.fi

Celiassa voi liittyä kirjakerhoihin, joiden kautta saa tiettyjen teemojen ympärille sijoittuvia uutuuskirjoja muutaman kerran kuukaudessa. Tarjolla on jännitystä, viihdettä ja historiaa sekä Kirjahelmiä. Uusimpia kuukauden kirjoja ovat esimerkiksi Camilla Läckbergin Majakanvartija, Alex Capusin Léon ja Louise, Kristiina Vuoren Näkijän tytär ja Sirkka-Liisa Rannan Naisten työt – pitkiä päiviä, arkisia askareita. 

Kokoelmia voi selata esimerkiksi Celian e-kirjastossa, jonne päivittyy uusia kirjoja viikottain. Tällä hetkellä äänikirjoja on kokoelmissa jo yli 30 000, ja noin kolmannes Suomessa vuosittain julkaistavasta kauno- ja tietokirjallisuudesta päätyy Celian tuottamana saavutettavaan muotoon. Varsin kunnioitettava määrä!

Suosittelen tutustumaan Celian toimintaan ja kokoelmiin, sillä välillä tekee hyvää ravistella itseään vilkaisemaan omien, helppojen ratkaisujensa taakse.

Koskee muuten muitakin aihepiirejä.

Ja muulloinkin kuin jouluna.


Huomenna luukku aukeaa Sivukirjastossa. Eilinen luukku taas löytyy Kujerruksista.

Mukavaa ja valoisaa, avomielistä ja rauhallista joulunodotusta kaikille!

"minä suutelin häntä & täytin kynäni ja itkin"

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992
Valinnut ja suomentanut: Markku Into
Sammakko 1999
61 s.

Kirjastosta.


Liian helppoa onkin taas tosiaan ollut, joten oli aika suunnistaa kirjaston lyriikkaosastolle. So Americanin Beatniks-kategoria huuteli yhtä teosta vajaana, ja Allen Ginsberg (1926–1997) hahmona on kiinnostanut pitempään. Ei muuta kuin kimppuun. Otin varmuudeksi lainaan kaksi eri kokoelmaa, joista nyt olen selättänyt tämän mainitun.

Ei ollut niin vaikeaa kuin odotin!

Jotkut ehkä muistavat, etten ole erityisen lahjakas lyriikan lukija ja tulkitsija. Sanottaisiinko, että olen siinä suorastaan huono. Runot ovat aina olleet minulle haastavia tapauksia, mutta enää en sentään pelkää niitä. Yritän parhaani, aina silloin tällöin. (Harvoin.)

Allen Ginsberg oli beat-liikkeen keskeisiä henkilöitä, hippien esikuva, julkihomo ja paljon muuta. Kiinnostavan ristiriitainen kaveri, täytyy sanoa. Ainahan sellaiset kiinnostavat.

Tässä käsillä olevassa kokoelmassa ei, kuten nimestäkin voi jo päätellä, ole mukana sitä Ginsbergin kuuluisinta runoa. Sen sijaan siinä on kolmisenkymmentä muuta runoa, pienistä sirpaleista pitkiin proosarunoelmiin.

Tykästyin Ginsbergin ilmaisuun nopeasti, sillä se ei ole liian korkealentoista minulle – eikä pelkästään siksi, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, joita en halua tähän kirjoittaa, koska blogiini tulee muutenkin ihan tarpeeksi pervo-osumia – vaan myös siksi, että se on ymmärrettävää. Mukana on runoja kahdenkymmenen vuoden ajalta (jokainen runo on päivätty), mutta sinänsä se ei ainakaan huononna lukutunnelmaa. Pikemminkin lukijan on tyynesti ihailtava sitä vahvaa miljöötä ja ajankuvaa, joka tekstistä välittyy: se tuntuu aidolta, käsinkosketeltavalta, ymmärrettävältä. Samalla pysyvältä ja muuttuvalta.

Mukana on ihmissuhteita siinä missä yhteiskunnallisia kannanottoja. Ginsberg käsittelee muun muassa nimeltä mainiten äitisuhdettaan, joka ei tainnut olla ihan sieltä helpoimmasta päästä. Hän ei kuitenkaan runoissaan ime kaikkea suoraan itseensä, vaan antaa ilmaisunsa leijua vapaamminkin. Päästää runonsa itsensä ulkopuolelle.

Huudon jälkeen on kokoelma tarinoita ja välähdyksiä muuttuvasta maailmasta, joka ei aina osaa olla niin hellä kulkijoilleen. Märehdintään ei kuitenkaan sorruta, sen aika ja paikka on jossain muualla, sillä vaikka Ginsberg käsittelee osuvasti esimerkiksi vanhentumista (ja sen aiheuttamaa suoranaista v*tutusta), itsesääli on näille runoille vierasta. Jossain on aina, melankoliankin keskellä, välähdys ja kipinä silmäkulmassa, vino hymy ja katse seuraavan nurkan taakse.

Veikeää tavaraa tämä Ginsberg. Nipistelevää, muttei ärsyttävää. Erityismaininta &-merkin käytöstä – upposi meikäläiseen.

So American: Beatniks (3/3).

Kellumista

Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Pyydettynä ja yllättäen haastaviin töihin, kaiken maailman kekkereihin ja askartelemaan itse kutsukortteja omiin juhliinsa iltatolkulla, vaikka Facebook-eventin tekemiseen menisi korkeintaan kolme minuuttia. Mutta kun ei anna sisu periksi luopua siitä kivasta ideasta, niin ei anna. Joten tässä osoitteessa on tosiaan leikattu ja liimattu männäviikolla sarjatuotantona kuvanmukaisia tuotoksia. Tosin nyt ne ovat valmiita ja osa postitettukin. Kolme vierasta on jo ilmoittautunut! Bileet!

Naurattaa, kun mietin tämänhetkistä ajankäyttöäni. Työ on todellakin iskenyt niskaan aikamoisella voimalla, jollaista en osannut odottaa, kun pahaa-aavistamattomana löin kättä päälle diilin merkiksi apulaisrehtorin kanssa. Joka päivä oppii, ahdistuu ja mokaa, mutta tämä neljän päivän miniloma on lopultakin pakottanut irrottautumaan työajatuksista, ainakin melkein kokonaan. Yllättävän tiukasti ne asiat pysyvät niskassa hönkimässä virka-ajan ulkopuolellakin, vaikka olenkin vain sijainen. (Tai ehkä juuri siksi? Kuka näistä tietää!) Kevät on vielä auki, katsotaan, mitä tapahtuu.

Niin, se ajankäyttö. Vuorokauden tunnit eivät tosiaan meinaa ihan riittää kaikkeen, mihin haluaisin. Tuttu tilanne monille, tiedän. Akateemisessa vapaudessa kellumisen jälkeen tämä tuntuu lähinnä betoniseinältä vasten naamaa. Kappas, vuorokauteni on tarkkaan ajoitettu! Hahaa, on oltava suunnitelmallinen! Jaa, jos haluan salille rasvaa polttamaan, siihen pitääkin valmistautua ajoissa! Jne, jne, jne, kyllä te tiedätte.

Tästähän seuraa sitten se, että ihan niin paljon en ole lyhentänyt kirjojen lukujonoa kuin olin valmistumisen jälkeen ajatellut tehdä. (Miten se muka ikinä edes lyhenisi? Mikä vitsi!) Muutenkin tämä homma (a.k.a. valmistuminen) meni niin eri tavalla kuin olin "suunnitellut", että sekin pistää välillä hymyilemään (päivästä ja tunnetilasta riippuen joko aidosti tai hieman vinosti). En tietenkään valita, kunhan pohdiskelen. Ja koetan sopeutua uuteen identiteettiini. On muuten yllättävän hankalaa. Tosin ei kai sellainen koskaan nopeasti käy.

Kaiken kiireen (tai sen kuvittelun) keskellä elämä maistuu kuitenkin juuri nyt aika hyvältä. Joulu ei stressaa, koska en sitä mitenkään odota tai valmistele muutenkaan, ensi vuosi vaikuttaa jo etukäteen tarkasteltuna monin tavoin jännältä ja yllättävältä, tänään oli pitkästä aikaa aikaa käydä kirjastossa luuhaamassa, illalla on luvassa pikkujoulut ex-työkavereiden kanssa, olen alkanut harjoitella eräänlaista meditaatiota ruuhkissa ja opin valehtelematta joka ikinen päivä uutta – eikä se tunnu pakkopullalta laisinkaan. Kuten ei mikään muukaan. Annetaan kellua vaan.

Kun bloggaaja kohtaa kirjallisen ymmärryksensä rajat

Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)

Kirjastosta.


Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.

Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.

No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.

Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.

En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.

Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.

Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.

No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.

So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi
Suomentaja: Alex Matson
Tammi 2008
118 s.
The Pearl (1947)

Kirjastosta.


"No?" kysyi lääkäri.
"Siellä on pieni intiaani, jolla on mukanaan lapsi. Hän sanoo skorpionin pistäneen sitä."
Lääkäri asetti varovasti kupin tarjottimelle ennen kuin salli vihansa nousta.
"Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin parannella pienten intiaanilasten hyönteispuremia? Olen lääkäri, en eläinlääkäri."
"Aivan niin, isäntä", sanoi palvelija. (s. 20)

John Steinbeckin Helmi on kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri klassikko. Se kertoo maailmasta, joka on totta joka päivä. Edelleen, 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen, tuntui kuin lukisi päivän lehteä.

Kino on Tyynenmeren rannalla elävä helmenkalastaja, jolla on vaimo Juana ja pieni poika Coyotito. Elämä on päivästä toiseen selviämistä pienillä tuloilla, mutta ympärillä on vahva yhteisö, joka suojaa elämää, vaikka valtaapitävät koettavatkin parhaansa mukaan vaikeuttaa alkuperäiskansojen elämää.

Kun myrkyllinen skorpioni pistää Coyotitoa, Kino joutuu kohtaamaan jälleen kerran ylittämättömän muurin. Hän tajuaa, ettei hänen poikansa – eikä hänen kansansa – ole saman huolenpidon arvoinen kuin valtaväestö.

Kino tekee niin kuin on oppinut tekemään: jatkaa ahkeraa työtään ja sukeltaa simpukoita helmiä etsien. Ja kuin ihmeen kaupalla hän löytää jotain, mitä ei ole uskonut todeksi. Hän löytää Maailman Helmen, valtavan aarteen, jollaisesta ei aiemmin ole tunnettu kuin taruja. Kino uskoo kaiken muuttuvan: hän ja Juana saavat uudet vaatteet ja Coyotito pääsee kouluun ja oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jonka jälkeen heidän kansaansa ei enää voida alistaa.

Herkkä Juana kuitenkin aistii pahaa. Hän uskoo helmen olevan kiroukseksi. Ja käykin niin, että helmestä koituu lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupungin helmenostajat liittoutuvat Kinoa vastaan, helmi koetetaan ryöstää ja lopulta Kinon on perheineen paettava vuoristoon, pois elämänpiiristä, josta tuli heille liian vaarallinen elää.

Upea kirja. En voi muuta sanoa. Alle 120 sivuun on tiivistetty ja hiottu niin kaunis tarina, että sen lukeminen oli puhdasta iloa. Samalla se toi palan kurkkuun ja värisytti, niin terävin pistoin Steinbeck osoittaa epätasa-arvon räikeyden ja pyrkimykset osoittaa sen oikeutus. Eihän tilanne ole nykyisin mitenkään erilainen, sillä yhä edelleen ihmiset jaotellaan muun muassa syntyperän perusteella eri arvoluokkiin. Vai voiko joku väittää muuta?

Toisaalta Helmi on tarina kohtalosta ja perinteestä. Pitääkö ihmisen välttämättä uhmata sitä, mikä hänen edessään on? Voiko mahdotonta vastaan taistella? Kannattaako se? Mitä alistumalla hyötyy suhteessa toivottomaan uhmaan?

Helmi herätti paljon ajatuksia. Ihmiskuvaus ei pienoisromaanin mitassa yllä erityisen monivivahteiseksi, vaan hahmot jäävät hieman ohuiksi. Tämä tehokeino tuntuu hallitulta, sillä syvän ihmiskuvauksen sijaan tarinan keskipiste on muualla, yksittäisten ihmisten sijaan laajemmin ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa, toisten ihmisten kohtaamisessa ja heidän kohtelussaan.

Kuka minä muka olen sanomaan, mikä on kenenkin arvo? En yhtikäs kukaan.


So American: Post WW2 Classics (3/3).