30. joulukuuta 2012

Huikean hieno Vähenevän valon aikaan



Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.

7 kommenttia:

  1. Luin tämän juttusi harppoen, sillä kirja on juuri minulla lainassa kirjastosta enkä halua tietää liikaa kirjasta ennen sen lukemista. Mutta jo otsikosta päätellen kuulostaa erittäin lupaavalta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja jättää paljon aukkoja, joten suosittelen lukemaan rauhassa. Toivottavasti nautit yhtä paljon kuin minä! Hyviä lukuhetkiä!

      Poista
  2. Tämä on ollut lukulistallani koko syksyn, mutta jotenkin jäänyt silti lukematta. Ehkä ensi vuonna ;D

    VastaaPoista
  3. Kirjoitit tosi vetävästi! Luulin takakannen perusteella, ettei tämä olisi ehkä minua varten, mutta nyt tekee mieli ehdottomasti kyllä lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takakansi antaa tästä (minun mielestäni) turhan heppoisen ja jotenkin jopa hulppean vaikutelman. Mikään hupaisa sukusaaga tämä ei ole, vaan surumielinen ja haikea, muttei synkkä. Kokeile! :)

      Poista
  4. Laitoin tämän varaukseen kirjoituksesi luettuani ja sain sen vasta nyt. Todellakin, takakansi johtaa hieman harhaan. Myös minun mielestäni pääasiallinen tunne tästä oli jonkinlainen apeus ja haikeus kaiken yhdentekevyyden ja ohikiitävyyden edessä. Jostain syystä ajattelin usein lukiessani Westön Missä kuljimme kerran -romaania. Jotain samaa tunnelmassa: siinä, miten satunnaisia asioita meistä jää jälkeen.

    Heti alkuluku, jossa Kurtin muistisairaus tulee ilmi, naulitsi minut lukemaan. Henkilöhahmoista minua kiinnosti eniten Irina. Alkoholismin kehittyminen oli kuvattu taitavasti ruuanvalmistuksen kautta.

    Mietin muutama kuukausi sitten Berliinin DDR-museossa kaiken DDR-tilpehöörin keskellä, että onpa saatu koko aikakausi typistettyä typeräksi kikatteluksi ja hassuiksi yksityiskohdiksi. Tässä kirjassa sitä muutakin tuli kyllä kiitettävästi esiin.

    Kiitos siis taas kerran suosituksesta, tuskin olisin tätä teosta löytänyt ilman blogiasi! :)

    t.Iina

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!