Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Vieraiden kulttuurien naisia ja Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus

Vuoden loppupuolelle osui luettavakseni kaksi kirjaa minulle vieraiden kulttuurien naisista. Ne myös solahtivat oivasti Hyönteisdokumentti-blogin maanmainioon Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, joka on päättymässä nyt vuoden lopussa. Haasteessa oli siis tarkoituksena lukea sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi. Viimeiseksi lukemani kirjat edustavat tässä kontekstissa harvinaisempia kieliryhmiä, hepreaa ja arabiaa.

Alona Kimhi (s. 1963) on ukrainalaissyntyinen, lapsena Israeliin muuttanut kirjailija ja näyttelijä, jonka ymmärtääkseni ainoa suomennettu romaani on vuonna 1999 ilmestynyt Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, suomentanut Kristiina Lampola). Kirjan päähenkilö on äitinsä nurkissa asuva kolmekymppinen Susanna, jolla on huomattavia mielenterveyden ja arkielämässä pärjäämisen haasteita, ahdistuneisuutta ja masennustaipumusta. Susanna ei pääsääntöisesti pidä muista ihmisistä muutamaa lähipiirin henkilöä lukuunottamatta, joten kun Yhdysvalloissa elänyt nuori sukulaismies muuttaa perheen kotiin asumaan työkomennuksensa vuoksi, paletti menee aivan sekaisin.

Sureva Susanna on kiehtovalla tavalla absurdin rajoilla tasapainoileva, tragikoominen ja töyssyinen tarina. Sen henkilöt eivät ole erityisen mukavia, mutta kiinnostavia he ovat. Ihmisten väliset siteet, tapahtumaketjujen syyt ja seuraukset, ihmismielen koukerot... Kimhi rakentaa romaaninsa kokonaisuuden huolella, ja vaikka se lukemisena onkin jotenkin nykivää ja paikoin vaivaannuttavaakin (Susannan ajatukset eivät totisesti ole aina ääneen lausumisen arvoisia tai teot "normaalin" määritelmän puitteissa), lukija pääsee sujahtamaan sekä vieraaseen kulttuuriin että erikoislaatuisen ihmisen päähän.

Emily Nasrallah (s. 1931) on puolestaan libanonilainen kirjailija, journalisti ja naisasianainen. Romaani Muistot (Tilka az-Zikrayat, suomentanut Satu Ruotsalainen) on ilmestynyt alunperin vuonna 1980 ja suomennettu vasta vuonna 2004 Liken erinomaisessa Kääntöpiiri-sarjassa, josta olen vuosien varrella lukenut paljon kiinnostavia kirjoja.

Muistot keskittyy kuvaamaan kahden naisen, Mahan ja Hananin, vuosikymmeniä jatkuvaa ystävyyttä ja naisten tekemiä elämänvalintoja. He tutustuvat yliopistossa ja päätyvät kumpikin tahoilleen tavaten myöhemmin enää harvoin. Maha jää Libanoniin tekemään uraa ja huolehtimaan perheestään, Hanan muuttaa puolisonsa kanssa Isoon-Britanniaan. Taustalla jyllää vahvana Libanonin kokema murros ja sittemmin sota, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kaikkien libanonilaisten elämään.

Muistot on vahvasti naisten näkökulmaa ja elämää korostava romaani, joka risteilee eri aikatasoilla, kerronnallisilla ratkaisuilla ja tunnelmissa. Se ei ohuesta mitastaan (191 sivua) huolimatta ole kovin nopeaa luettavaa, sillä Nasrallah vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta ja intensiivistä keskittymistä. Loppupuoliskon lyyrinen sotakuvaus on hieno ja ahdistava. Vaikka kyse on neljänkymmenen vuoden takaisesta sodasta, se tuntuu pelottavan hyvin kuvaavan myös tälläkin hetkellä riehuvia sotia eri puolilla maailmaa.


Alona Kimhi: Sureva Susanna
Suomentaja: Kristiina Lampola
Tammi 2003
394 s.
Shosanna ha-bokhiyya (1999)

Kirjastosta.


Emily Nasrallah: Muistot
Suomentaja: Satu Ruotsalainen
Into 2004
191 s.
Tilka az-Zikrayat (1980)

Omasta hyllystä.

________________________

Kuva: Pixabay (CC0)

Frau, Signora & Bibi -haaste on siis nyt päättymässä. Haaste oli minulle mieluisa, sillä se sai hyvin tietoisesti etsimään luettavaksi kirjoja, jotka muuten jäävät helposti sivuun tai huomaamatta. Kuten aina, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta onneksi valtakielien varjosta ponnistavat naiskirjailijoiden kirjat eivät minnekään katoa, vaan niitä voi nyt helpommin nostaa omille lukulistoilleen ja ylipäänsä luettavaksi etsittäväksi.

Luin yhteensä vuoden aikana yhdeksän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder, WSOY 2013, hollanti)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, italia)
Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, Gummerus 2017, korea)
Alona Kimhi: Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, Tammi 2003, heprea)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, saksa)
Emily Nasrallah: Muistot (Tilka az-Zikrayat, Like 2004, arabia)
Ane Riel: Pihka (Harpiks, Aula & Co 2017, tanska)
Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (Ministarstvo boli, Like 2007, kroatia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015, venäjä)

Hauskaa, että kaikki lukemani kirjat sattuivat vielä edustamaan eri kieliä arabiasta venäjään!

Parhaita lukukokemuksia näistä olivat Anilda Ibrahimin upea Punainen morsian, Han Kangin hämmentävä Vegetaristi ja Ane Rielin hyytävä Pihka.

Paljon jäi vielä lukematta sekä oman hyllyn että kirjaston kirjoja. Muutama herkullinen esimerkiksi islannin ja viron kieliä edustava romaani oli vielä vahvasti tyrkyllä, mutta nyt on aika siitä huolimatta paketoida haaste ja jatkaa luontevasti niiden parissa ensi vuonna.

Kiitän tärkeästä ja osuvasta haasteesta sen isäntää hdcanista ja toivotan monikielisiä ja -kulttuurisia lukukokemuksia jatkoon niin itselleni kuin kaikille muillekin!