Sivistyksen turha painolasti

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Kansi: Camilla Pentti
Teos 2011
341 s.

Kirjastosta.


Resignaatio


Resignaatio on meille humanisteille tyypillistä. Tyydymme kohtaloomme, ikään kuin jo Naistenklinikalla vauvat jaettaisiin humanisteihin ja muihin ihmisiin, jotka eroavat toisistaan siten, että humanistit eivät hallitse elämää ja syyttävät siitä akateemista tutkintoaan toisin kuin esimerkiksi juristit, jotka ottavat asioista selvää ja sotkevat ne vasta sitten. (s. 326)


Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen akateeminen nainen aloittaa matkan sivistykseen ja samalla omaan elämäänsä? 

Minna Lindgren päättää lukea kokonaan Väinö Hämeen-Anttilan yksinään 1920-luvun lopulla kirjoittaman ja Kariston kustantaman Uuden tietosanakirjan (kaksi osaa, A–Hiawatha ja Hibbing–Öölanti). Se on vaikeasti löydettävä harvinaisuus, jonka lukemisesta tulee Lindgrenille lopulta suoranainen yhden naisen taistelu. Luovuttaa ei voi, eikä haluakaan siihen ole, vaikka tiiliskiven kokoiset hakuteokset eivät pienene, eikä niiden tarjoama hajanainen tieto tunnu aivan tavoittavan lukijaansa.

Syvän joskin hivenen harhailevan sivistyksen hankkimisen ohessa Minna Lindgren pohtii omaa asemaansa (työ)elämän markkinoilla, suvun ketjussa ja helsinkiläisen sivistysperheen vesana. Hämeen-Anttilan koostamien sanakirjasanojen kautta lukija pääsee kurkistamaan sekä toisen lukijan mielenliikkeisiin että hersyviin ja ronskisti liioiteltuihin käänteisiin, joita sanakirjan lukeminen alusta loppuun saattaa ihmisen arkielämään tuoda.

Aivan mainio kirja, tämä Sivistyksen turha painolasti! Muistan sen herättäneen kiinnostukseni ilmestymisensä aikoihin, mutta lukeminen unohtui muun jalkoihin kuin huomaamatta. Tähän väliin kirja solahti erinomaisesti, lueskelin sitä pääasiassa työmatkoilla ja jonkin verran muutenkin. 

Ja kikattelin, hörähtelin ja nyökyttelin minkä kerkisin. Lindgren on aivan mainio kirjoittaja, ja hänen huumorinsa osuu yksiin omani kanssa jetsulleen. Kirjan sivuilla päästään seuraamaan hänen fiktiolla kuorrutettua, itseironista kamppailuaan Konttoriksi nimetyn työpaikkansa (Yleisradio) käytävillä ja organisaatiouudistuksissa, hämmennystä, kun 20-vuotisen konttoriuran kunniaksi myönnetty loma muuttuukin pian palkattomaksi virkavapaaksi ja sen jälkeen konsulttien suorittamaksi ulossaneeraukseksi sekä itsetutkiskelua keski-iän syvissä vesissä. 

Toinen sanakirjan lukemisen synnyttämä erinomainen tarinalinja kertoo Lindgrenin perheestä ja suvusta, elämästä ruotsinkielisen porvarisperheen kielipuolena kuopuksena Puujalka-Mummon ja muiden persoonallisten sukulaisten ympäröimänä maailmassa, jossa syntymässä määrättyjen sivistyssukujen asema muuttuu. On hersyvän hauskaa lukea, millaista hämmennystä maailman muuttuminen pyytämättä ja yllättäen voi Munkkiniemen perintöhuonekaluilla sisustetuissa koko kerroksen kokoisissa perintöasunnoissa aiheuttaa. Minusta Lindgren kuvaa sukunsa paikoin sietämätöntä snobismia yhtä aikaa lämpimän ymmärtävästi ja piikikkään ironisesti. Upposi ainakin tähän rahvaan edustajaan kuin hopeaveitsi voihin.

Sivistyksen turha painolasti on lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja lempeällä tavalla kantaaottava – ja pirullisen tarkka! – ajankuva ja samalla itseään ja muita kriittisesti tarkasteleva kokonaisuus. Miten paljon sivistystä ihminen tosiaan tarvitsee? Ja kuka sen sivistyksen määrittelee? Millainen on nykyihminen, kaikkine puolineen, millainen hänen paikkansa yhteiskunnassa ja historian ketjussa?

Parasta on, ettei kirja tuputa vastauksia, vaikka sivistyssanastoa kasvattaakin. Se on yksinkertaisesti vain oma itsensä: yhden naisen seikkailukertomus matkasta määrittelemättömän ja jatkuvasti itsensä kumoavan sivistyksen maailmaan.

___

Norkku kehuu veijarimaista sanankäyttöä,  Booksy piti tätä fantastisen hauskana ja ajatteluttavana aakkosmatkana, Arjasta vähempikin olisi riittänyt, mutta hauskaa oli kuitenkin.