When in Rome...

Lähdimme matkaan maanantaina 20.10. kello kuuden tietämillä. Olimme lentokentällä tasan tuntia ennen lentokoneen lähtöä, ehdimme siis hyvin ja e-liput toimivat moitteettomasti, vaikkakin matkan ensimmäinen riita meinasi puhjeta jo tässä vaiheessa. Saatan kuulostaa toisinaan ns. rennon kivalta, mutta en todellisuudessa ole sitä, vaan hämään ja koetan peittää hermoilua, pingottamista ja stressaamista.

Lento oli Finnairin. Minua jännitti, edellisestä lentomatkasta oli jo yli kaksi vuotta, ja puristinkin käsinojia hikisin kämmenin. Jännitys ehkä auttoi, koska hiljalleen totuin ajatukseen leijua pilvien päällä ja sain luettua jopa Hufvudstadsbladetia ja ratkottua ristikkoa kaikessa hengen harmoniassa. Kolmessa tunnissa tavoitimme Italian maaperän.

Laukkuja tovin odoteltuamme ja matkaoppaita selailtuamme suunnistimme jotakuinkin hyvin kohti lentokentän junaterminaalia, jossa hyppäsimme Leonardo Expressiin, junaan, joka kuljetti meidät (ja muutaman muunkin) puolessa tunnissa 11 eurolla Terminille. Matkan aikana koetin vilkuilla radanvartista Roomaa, mutta eihän siinä pimeydessä mitään nähnyt, lentokentän lähihotellit, autoja, mainoksia ja muutamia taloja vain. Hämmennyimme hostellista tulleesta puhelusta – halusivat tietää, koska tulemme. Pian, pian.

Terminillä kävi kuhina, vaikka kello oli jo lähemmäs puoltayötä. Kylttien opastamana löysimme oikeasta ovesta ulos ja saman tien kadulle, jolla hostellimme sijaitsi. Ongelma tosin ilmeni siinä vaiheessa, kun numero 13 puuttui maagisesti numeroiden 9 ja 43 välistä. Hm? Talsimme katua edes takaisin, mutta ei sitä kolmeatoista vaan näkynyt. Lopulta rimpautus hostellin numeroon auttoi, löysimme nuoren ystävällisen miehen kadulta huitomasta (ja myös sen numeron 13…). Hostelli ylitti kaikki odotukset. Suosittelen RetRomea kaikille teille tuleville Rooman matkaajille – erinomainen sijainti, siisti, suhteellisen edullinen ja toimiva systeemi. Sinne! Nälkä ja jano ajoivat meidät vielä kadulle etsimään jotakin suuhunpantavaa, mutta vuorokausi oli jo vaihtunut, emmekä löytäneet lähikorttelista muuta aukinaista kuin kadulla olleen myyntikärryn, jonka epäystävälliseltä myyjältä ostimme kolajuomaa pahimpaan hätään. Ensimmäisen yön nukuimme kuin pienet porsaat, eikä pulujen pulputuskaan haitannut vielä.

Tiistaiaamu oli aurinkoinen ja kaunis. Koska matka-ajatus ja intohimo olivat olleet minun, sain lähes diktaattorimaiset oikeudet suunnitella ohjelmistomme. Minä halusin Colosseumille, joten lähdimme hostellin pitäjältä saamamme turistikartan kanssa suunnistamaan kohti vanhan mallin hurvittelukeskusta. Matkalla näimme nunnia, pari kirkkoa ja paljon, paljon skoottereita.

Mondon matkaopas ei valehdellut. Muinaishirviön pilkistäessä kadunkulman takaa olo oli suorastaan mykistynyt. Miten jotain niin vanhaa, jykevää ja – sanotaanko – rumaa voi seistä jököttää keskellä kaupunkia autokaistojen halkoessa sen vierustaa? Colosseum oli hieno, en kiistä sitä. Kävimme sekä siellä että viereisellä Palatino-kukkulalla, jossa oli paljon kivikasoja ja hienot maisemat kaupungin muille kukkuloille. Antiikkisen ilman hengittäminen on sanoinkuvaamatonta. Se on aistittava itse. En kuvitellut itseäni kävelemässä toogassa pitkin polkuja, jonkun toisen niinkin.

Lounastimme kahden opiskelutoverini kanssa, joista toinen on parhaillaan vaihdossa Roomassa ja toinen Ruotsissa, mutta sattui samaan aikaan kaupunkiin heilaansa hellustamaan. Talon valkoinen viini maistui, ja olisimme mielellämme istuneet ravintolassa pitempäänkin, mutta henkilökunta osoitti varsin varauksettomasti halunsa viettää siestaa. Lähdimme tutustumaan Musei Capitoliniin. Museot eivät varsinaisesti kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta kun seurue oli asiantunteva ja museoon pääsi opiskelijahinnalla, ei ollut helppoa kieltäytyä. Capitolinissa oli pyttyjä, patsaita, maalauksia ynnä muuta varsin tuttua rompetta, mutta onneksi olen tähän ikään mennessä muutamat massiiviset kokoelmat läpi puskettuani jo antanut itselleni luvan olla ihastelematta jokaista barokkimaalausta. Ähky, se niistä tulee, jos liiaksi yrittää. Musei Capitolinissa on muun muassa se kuuluisa susi-patsas.

Erottuamme mukavasta seurasta lähdimme viettämään siestaa. Rooman ilmanala oli luvattua lämpimämpi, joten omat varusteeni olivat himppasen tukalat. Kengätkin hiostivat, mutta onneksi oli edes vaihtosukkia riittävästi mukana. Olisi muutenkin ollut ihan hävitty peli lähteä matkaan pelkällä repulla, hikoilin antiikin pölyssä kuin porsas ja oli ihan kiva, kun oli puhdasta vaatetta päälle. Tiedoksi siis: Roomassa on ihan riittävä kesä vielä lokakuussakin.

Siesta venähti, ja kun lopulta raahasimme itsemme ihmisen näköisinä ulos hostellista, menikin hetki ennen kuin löysimme sopivan oloisen apetta tarjoavan yrityksen. Terminin seutu ei liene gastronomian luvattua aluetta, ja päädyimmekin kiivaan katujen halkomisen jälkeen hostellinpitäjän suosittelemaan pikkuiseen ravintolaan – jossa sittemmin söin elämäni parhaan pasta-annoksen! Ravintolan nimi on Dell’omo ja se sijaitsee Via Vicenzalla. Käykää tekin.

Keskiviikkona hyppäsimme metroon ja huristimme kohti toista maata (ja maailmaa, joka elää ihmeellisessä menneisyydessä) – siis Vatikaaniin. Ennen sen hehkuttamista todettakoon, että Rooman metro on hyvin helppokäyttöinen, siihen sisältyy vain kaksi linjaa, jotka risteävät Terminillä. Kertaliput ovat halpoja, jonkinmoisia turistilippujakin varmaan on saatavilla. Metro auttaa siinä vaiheessa, kun jalat ovat hionneet Converseissa irti kehosta.

Vatikaanista pidin, todella. Pöllähdimme keskelle täyteen ahdettua Pyhän Pietarin aukiota, ihmettelimme hetken torikokousta ja kirkon rappusilta kuuluvaa jorinaa, kunnes V hoksasi, että kyseessä oli todellakin paavin keskiviikkomessu – häiskällähän on tapana kaupungissa ollessaan pitää jonkinmoinen siunausrituaali sitä kaipaaville nimenomaan keskiviikkoisin, ja ilmeisesti tämä tilaisuus oli osa settiä. Itse siunaukseen olisi kai pitänyt varata lippu etukäteen.

Kirkkoon ei siis vielä päässyt, joten otimme pari valokuvaa ja lähdimme kiertämään muuria Musei Vaticania kohti. Hintaa oli 14 euroa ja olo kuin teurasnaudalla kuljetushihnalla. Museo oli suuri ja luulen, että teimme varsinaisen kardinaalivirheen seuraamalla vain kylttejä kohti Sikstiiniläiskappelia (niin, ja sitä valuvaa ihmismassaa, jonka virrassa oli henkensä kaupalla pysyttävä). Taisimme ohittaa aika monet aarteet sillä matkalla. Itse päänähtävyys oli ristiriitainen kokemus. Täyteen ahdettu huone, jossa epätoivoiset museovahdit yrittivät saada ihmisiä pysymään hiljaa (turhaan) ja olemaan valokuvaamatta (turhaan). Itse pyrin kumpaankin pyytämättä ja onnistuin välttämään päälle puskevan ahdistuskohtauksen katselemalla kattoon. Valuessani massan paineessa ehdin muutaman minuutin ihailla Michelangelon kätten jälkiä, sitten karjaa jo vietiinkin eteenpäin. Kokemus oli mykistävä aivan väärällä tavalla, mikä sääli! Katson jatkossakin ne maalaukset kirjoista.

Kävimme tankkaamassa turistipizzaa, joka ei olosuhteisiin nähden ollut lainkaan hullumpaa. Täytettyämme vatsamme pääsimme lopultakin Pietarinkirkkoon asti. Eteisessä vastassa ollut Pietà kosketti sydäntäni syystä, jota en itsekään tiedä. Se vain on ihana. Saisikohan siitä pienoismallin jostakin?

Vaikka vannoutunut agnostikko olenkin, olen aina (kuulemma ihan pikkutytöstä lähtien) viehtynyt kirkoista. Niitä ramppasin edes takaisin myös reilatessani kesällä 2005. Pietarinkirkko ei tuottanut pettymystä, se on valtava, upea, mykistävä, kaunis ja surullinen. Pyhiinvaeltajat koskettelivat Pietarin patsaan varvasta, kamerat räpsyivät ja niska meni jumiin taivaisiin kurkottelevan kupolin tuijottamisesta. Se oli sen arvoista. Menkää itse katsomaan, en osaa sitä paremmin selittää.

Pietarinkirkon kupoliin on mahdollista kiivetä, ja mehän kiipesimme hintaan 5 euroa (hissillä puoleen väliin maksaa muutaman euron enemmän). Jo kiipeäminen oli kokemus sinänsä, ahtaimmissa kohdissa liiankin intensiivinen. Näkymä Rooman ylle riitti kuitenkin palkinnoksi, vaikka kupolissa oli olosuhteisiin nähden liikaa ihmisiä kerralla (ahdistunut teuraslehmä puhuu jälleen). Puolimatkan tasanteella oli nunnien (tai sellaiseksi pukeutuneiden) matkamuistomyymälä, josta ostin Neitsyt Maria -avaimenperän ja paavikortin. Pakolliset (minulle tosin ihan mieleiset) postikortit olimme jo lähettäneet Vatikaanimuseosta.

Päivällinen tarjoiltiin Hard Rock Caféssa. Älkää naurako, vaan käykääpä joskus kokeilemassa – jouduimme lähestulkoon kierimään sieltä ulos. Drinkit olivat herkullisia nelivärikuvissa, mutta hinta niin suolainen, ettemme taipuneet. Sen sijaan kuljimme Fontana di Trevin kautta Via Nazionalelle, josta löysimme oivallisen kadunvarsibaarin pahimpaan oluen- ja siiderinkaipuuseen.

Tähän väliin voisi todeta, että Terminin seudusta kuullut huhupuheet eivät ainakaan meidän matkamme aikana osoittaneet minkäänlaista paikkansapitävyyttä. Totta kai suurkaupungin rautatieasemat asettavat omat haasteensa selviytymiselle, mutta toisaalta ihmisvilinä tuo myös suojaa. Mitään uhkaavaa, ahdistavaa tai muulla tavoin negatiivista ei tiellemme osunut – mitä nyt torstaina joku mies lähenteli linja-autossa matkalla sinne, mutta se on kuulemma tavallista (hm). Huoli siis pois! Tosin järkeä voi toki käyttää valintansa mukaan, mikäs minä olen siitä aiheesta saarnaamaan.

Viimeisenä kokonaisena päivänä suunnistimme Espanjalaisille portaille (voi turhuus!) ja Pantheonille (matkan kohokohta Vatikaanin ja taivaallisen sienipastan ohella), joista voisi toki sanasen sanoa, mutten taida jaksaa. Ne typerät rappuset vain jököttivät siinä, ja samaan aikaan alkoi sataakin. Kirkko portaiden päässä on kyllä ihan siisti. Pantheon sen sijaan oli salaperäinen, tumma, aavemainen ja syvän rauhallinen. On se onni, että tajusivat tehdä moisesta pakanatemppelistä kristityn oikeaan aikaan!

Torstai-iltana haikeus valtasi mielen: joko täältä on huomenna lähdettävä? Rooma ihastutti minua suuresti, olisin viihtynyt siellä pitempäänkin. Viimeisen illan kunniaksi taivalsimme Trastevereen, josta löysimme (Mondo-raamattumme avulla) varsinaisen helmen ravintolaksi, Taverna Medicin. Etsikää itse, pizza sulaa suuhun! Löimme vetoa, josko eräs lähipöydän pariskunta olisi suomalainen (olin siitä varma), mutta edes kaksi taktista ohitusta eivät sitä paljastaneet. (No, Helsinki-Vantaalla ne odottivat laukkuja sittemmin saman hihnan varrella, olisi pitänyt lyödä uhkapelillä rahaksi.) Istuskelimme ruoan päälle satunnaisella terassilla savukkeilla ja olusilla, mutta varsinaiseksi yöelämän kehdoksi ei Roomaa tosiaan voi sanoa. Jotkut muut tämän ehkä tietävät jo ennen kuin matkustavat sinne, mutta ei se mitään. Juhlaeläimet sisällämme pysyttelivät hiljaa. Matkasimme yöbussilla hostelliin, jossa kovaääniset espanjalaispojat olivat tyhjentäneet viininsä ja kadonneet yöhön.

Viimeinen päivämme ikuisessa kaupungissa oli pitkä ja hidas, kiertelimme mahdollisia ostosparatiiseja, mutta tulos oli kehno. Ostin kuitenkin hienon huopahatun, söimme jäätelöä ja istuimme puistossa katselemassa jalkapalloa pelaavia poikia (sielläkin oli nunnia). Ilta alkoi hämärtää, kun suuntasimme jälleen Leonardo Expressiin (koetimme taitojamme myös paikallisella junamaatilla) ja kohti lentokenttää ja Suomea. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään ihmeellistä, mitä nyt jätin Hufvudstadsbladetin tällä kertaa väliin. Suomessa oli kylmää ja pimeää, jotain kuonaakin taivaalta tuli.

Rooma jätti jälkensä, aion palata sinne vielä. Sään jumala oli suosiollinen ja saimme nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja lämmöstä, siitä pisteet Juppiterille tai kelle vaan. Kadunkulmissa virtaava vesi on juomakelpoista ja hyvää, antaa palaa vaan. Kerjäläisiin ja kaupustelijoihin ei neljässä päivässä tottunut, pitemmässä varmaankin helposti. Talon viini toimi ainakin meillä, emme ole mitään viiniasiantuntijoita, ja karahvit tyhjenivät silti ongelmitta. Ravintoloiden suhteen kannattaa olla ehkä vaativa, eikä astua ensimmäiseen eteen osuvaan, vaikka joskus nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä houkutusta voi olla vaikea vastustaa. Ruoka on joka tapauksessa taivaallista.

Kylläpä tässä kesti. Pahoittelen, toisaalta en. Varsinaista matkapäiväkirjaa en ehtinyt pitää, toivottavasti muistan tuntemukset siitä huolimatta. Rooma oli kaunis, ja se kosketti minua. Minä sain Roomalta jotakin. Suosittelen kokeilemaan, ehkä se jakelee muillekin.