Juhlahumua ei voi estää

Lumen tulo piristi etenkin kämppistäni, eikä siinä nyt niin suurta vikaa ole minunkaan mielestäni, mitä nyt eilen leikin akrobaattia korkokengilläni jäisillä kaduilla. En kuitenkaan kaatunut, mikä lienee jonkin sortin ihme.

Olin siis ainejärjestön vuosijuhlassa, joka oli ihan kiva kylmästä salaattipöydästä huolimatta. 70-luvun historianopiskelijoista napsitut kuvat - ja yksi sellainen puhetta pitämässä - toivat näkökulmaa nykyopiskeluun. Meitä ei enää saa kaduille marssimaan minkään puolesta tai mitään vastaan, istumme lämpimissä koloissamme tietokoneillamme ja suurin mielenosoitus on kiistely kreationismista jollain nettifoorumilla. Yliopistolakiuudistus ei hetkauta ketään, emme vaadi mitään, raahaamme itseämme ja eksistentialistisia kriisejämme mukanamme kohti putkitutkinnon päässä odottavaa epävarmuutta ja lamaa. Kukaan ei ota kantaa, ja jos ottaisikin, se nauretaan pihalle häiritsemästä breezereiden juomista. "Mitä näistäkään tulee?", huomaan miettiväni kaljapäissäni yo-talon nurkkapöydässä. Juhlapuheet vakuuttavat asiaankuuluvasti menestystä. Siihen on vaikea uskoa, kun monen elämän sisältö näyttää olevan piilolinssien päässäpysyminen ja uuden pikkumustan hankkiminen. "Pysyköön koloissaan", tuumaan, ja haen uuden oluen.

Jatkoilla juon kallista punaviiniä proseminaariohjaajani kotona, seurana muutama opiskelutoveri ja laitoksen henkilökuntaa (myös ylintä johtoa). Vaadin laitokselle teknologian historian tutkielmaryhmää, kerron osaavani sitoa kirjan ja keskustelen Sivistyneesti humanistien palkkatilanteesta vilkuillessani villieläinkuosista tapettia.

Paskemmissakin bileissä olen joskus ollut.