Q-teatterin Jälkeenjäävät

© Pate Pesonius / Q-teatteri

"Jos kaikki tekevät niin, se on normaalia."

Olen hämmentyneen mykistynyt, yön yli nukuttuani edelleen vaikuttunut ja tyytyväinen. Kävin eilen pitkästä aikaa teatterissa, ja mitä sainkaan: jysäyttävän näytelmäelämyksen, joka nauratti ja kauhistutti, vähän surettikin.

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vastikään ensi-iltansa saanyt jytäpaukku. Se on kuin paikoin kuvaamansa taistelukenttä Alepa, kaupungin vilinä ja kasvottomuus, vieressä istuvan junamatkustajan liike, käännekohtien absurdius.

Lähdin teatteriin puhtaalta pöydältä, vain hieman karmivan trailerin nähtyäni. En tiennyt mitä odottaa – ja kaikki tuntemattomat odotukseni palkittiin. Jälkeenjäävät on episodien juhlaa, visuaalisten efektien tykitystä, tiukkaa näyttelijäntyötä, nautittavaa katsottavaa.

Lavalla nähdään Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä, Eero Ritala ja Lotta Kaihua sekä muutamassa repliikittömässä roolissa Ola Blick. Ohjaaja on Jani Volanen ja käsikirjoituksen on tehnyt työryhmä yhdessä.

Jälkeenjäävät tuntuu kysyvän, elätkö sitä elämää, jota haluat elää. Videolla aika ajoin esiintyvä sumeakasvoinen mies (Korpela) pohtii lähikapakan pöydässa olutkolpakkonsa äärellä, mitä hänestä jää, kun aika jättää. Kuinka joku, jonka hän jo tuntee, saattaa hänet aikanaan arkkuun. Kuinka tulee hetki, ettei tämä tuttu keho enää koskaan nouse istumaan ja hypähdä pystyyn. Kuinka iho ei enää aikanaan tunne mitään.

Näytelmän tunnetilat vaihtelevat hysteriasta melankoliaan, jopa synkkyyteen asti. Episodien hahmot ovat karikatyyrejä ja olemuksessaan silti hyvin uskottavia, kuin ketä tahansa meistä, hieman yli voimien ja merkitysten viritettyinä. Mitä itse tekisit, jos illanistujaisissa saisit kuulla, ettei puolisosi ja ystäväsi olekaan Jarmo, jonka olet oppinut tuntemaan?

Näyttelijät ovat aivan erinomaisia. Jos näkee Tommi Korpelan räppäävän, Jussi Nikkilän yksinäisenä trubaduurina, jonka on mahdotonta päättää, mistä laulaa ja Pirjo Longan onnettomuudessa radikaalisti muuttuneen miehen kärsivällisenä puolisona, voi todeta saaneensa seurata hyvää työtä.

Ainoa jatkuva osuus – videoefektien ohella – on Lotta Kaihuan luotsaama nerokkaan neuroottinen paikallisjunakertomus. Absurdeihin mittoihin yltävä eepos naurattaa, mutta samalla katsoja saa pohtia kauhuissaan, kuinka suurilta osin se toteutuu omalla kohdalla. (Melkoisen.) Onko kasvojen menettämisen pelko todella niin suuri, että sen vuoksi on valmis lähes mihin tahansa? Emmekö tosiaan kykene kohtaamaan toisiamme? Miksi luulemme kiinnostavamme muita niin paljon – tai oikeastaan yhtään? Eihän meistä lopulta jää jälkeäkään, kaikkein vähiten satunnaisten ohikulkijoiden mieleen.

Jälkeenjäävät on jollain tapaa hyvin kaupunkilainen näytelmä. Sen hetket sijoittaa huomaamattaan urbaaniin ympäristöön, kivikujien sokkeloihin, lähimarketin käytävälle. Ehkä siksi siihen on kaupunkilaisena myös helppoa samaistua: sen kuvaamat hetket ovat tuskallisen tuttuja, pelottavasti totta, vaikka ne viedäänkin äärimmilleen. Kukapa ei olisi halunnut istua paikallisjunassa ilman vierustoveria? Kukapa ei kokisi Alepaa – edes aika ajoin – taistelukenttänä, viimeisten voimien mittelönä, paikkana, jossa aika ja säännöt venyvät ja muuttavat muotoaan?

Näytelmän tunnelma rakentuu voimakkaana, ja jännite vain paranee toisella puoliajalla. Viimeinen vartti nostattaa sykkeen ja tunteetkin pintaan. Kun käärinliinat ovat valmiit ja valot sammuvat, sali hengähtää syvään. Tästä selvittiin, tästäkin. Vielä ollaan täällä, kokemassa, näkemässä, tuntemassa. Vielä ei ole meidän vuoromme. Me jäämme vielä jäljelle.

______

Muualla kirjoitettua: Teatterikärpäsen puraisuja, Tuula Viitaniemi/Yle, Suna Vuori/Helsingin Sanomat, Peripeteia, Huminaa