Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Pieni Veini-poika on valtavan elämänmuutoksen keskellä. Hänen teini-ikäinen isosiskonsa Meri on kadonnut perheeltä, mennyt pois, hukassa, eikä kukaan tiedä missä tai miksi. Veini joutuu hämmennyksen edessä kasvamaan isommaksi kuin vielä olisi valmis. Isä tyytyy juopottelemaan sohvalla, äiti on oman mielensä ja sen heilahtelujen vanki.

Veinin mielikuvitus on vilkas, ja muistot sekoittuvat kuvitelmiin ja toiveisiin. Paljoa poika ei pyydä, mutta jää pitkälti vaille sitäkin vähää. Oikein kukaan ei tunnu huomaavaan häntä enää. Meri oli ainoa, joka osasi ottaa huomioon. Mutta nyt hän ei enää ole täällä.

Menetys ja suru ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta tarina ei hautaudu niiden painon alle. Lapsen maailmassa selviäminen on toista kuin aikuisilla, ja vaikka ikävä on suuri, jokaisesta päivästä löytää silti seikkailun ja keveämmän askeleen, jos niin tahtoo. Yleensä Veini tahtoo.

Meri jää eteerisen etäiseksi, osin kuin kuvitelmaksi tai kiiltokuvaksi. Ehkä isosiskolla on riittävän suuren ikäeron jälkeen kaikki mahdollisuudet olla juuri sitä: esikuva, joku jota katsoa ylöspäin. Ja miksi Veinin, pienen lapsen, edes pitäisi tietää Merin raaemmasta puolesta, teini-ikäisen elämästä ja teoista?

Kivenkerääjät on kaunis ja melankolinen kirja. Makuuni se on turhan tasainen: lukiessa valuu eteenpäin Veinin mukana, ihailee Mikkosen luomaa todellisuutta, kokee myötätuntoa, mutta jää silti hoputtamaan. Tapahtuisi jo jotakin. On tämä nyt tullut selväksi.

Kaltaiseni malttamaton ja hieman raaka lukija ei saa pelkästä tunnelmoinnista irti niin paljon, että lukukokemuksesta tulisi unohtumaton. Edes raskas aihepiiri ei riitä: jäin odottamaan säröä, virhettä, vinoumaa. Nyt kokonaisuus on kuin sileäksi hioutunut kivi. Vailla kulmia ja kohoumia, jotain jota kunnolla koskea.


Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2015
238 s.

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Leena Lumi, Yöpöydällä, Tuhansia sivuja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Marissa Mehr Kiiltomadossa