Voi, Kjell

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä taiteiden yö, johon pääsin osallistumaan moooooonen vuoden tauon jälkeen. Oikeasti, viimeksi visiteerasin kyseisissä kekkereissä vuonna 2001, jolloin muistan ostaneeni Oopperan kirppikseltä kivan neuleen. Tänä vuonna, asuessani nyt lopultakin itse Helsingissä, päätin osallistua kovemmalla kädellä. Se tarkoitti Kjell Westön tapaamista, hyvien tyyppien kanssa hengailua ja lyhytelokuvia ulkoilmanäytöksessä (joista yhden oli tehnyt ystäväni). Ohjelmaa tarkastellessani tein huomion, että minun olisi varsin mahdollista ns. stalkata Kjelliä vaikka koko ilta - hänellä näytti olevan ohjelmassa useammassakin paikassa puhumista ja kirjojen signeeraausta. No, minä menin ystäväni Heidin kanssa Akateemiseen, kierroksen alkupisteeseen. (Ja jätin stalkkauksen väliin - tällä kertaa.)

No, Kjell oli ihana. Puhui puolisen tuntia uudesta Halkeamia -kokoelmastaan ja sen herättämistä ajatuksista, mainitsi ohimennen tekeillä olevan romaaninsa teemasta (sijoittuu Helsinkiin juuri ennen talvisodan puhkeamista) ja signeerasi kirjojaaan. Jonotin Eero Heinäluoman perässä ja uskaltauduin vuorollani jopa vaihtamaan muutaman kokonaisen lauseen Kirjailijan kanssa. (Kerrottakoon, että vuosi sitten samassa paikassa meinasin pyörtyä, kun tuli minun vuoroni saada nimmari itseltään Mr. John Irvingiltä Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanin etulehdelle - sain hädin tuskin kakistettua suustani jotakin englanninkielistä kiitosta muistuttavaa.)

Jätin kuvasta oman nimeni pois, koska olen niin kovin anonyymi ihminen. Mutta Kjell kirjoitti terveisensä kuitenkin ihan minulle itselleni. Uskokaa pois.

Ahmaisin kirjan muutamassa illassa ja tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa siitä mitään arvosteluksi laskettavaa. No okei, valehtelin, se tuntuu todella vaikealta. Tästä syystä en juuri koskaan suostu erityisemmin keskustelemaan esimerkiksi Irvingin teoksista, koska ne ovat liian hyviä ja rakkaita minulle. Westön Missä kuljimme kerran on Irvingin Oman elämänsä sankarin ohella minulle kaikkein tärkein kirja maailmassa. Luulen, että minussa on naksahtanut jotakin kohdalleen niitä lukiessani. Ja kuten kaikki  Lukijat tietävät, ne hetket ovat varsin henkilökohtaisia.

Kjell Westö: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011. Otava 2011.

Kokoelman 71 tekstiä Westö on valinnut "satojen muiden joukosta" siksi, että vaikka ne olisivatkin lukijan mielestä huonoja, "muut ovat vielä huonompia". Tekstit, jotka ovat lähinnä kolumneja ja esseitä, on jaoteltu löyhästi teemoittain kokonaisuuksiksi, jolloin Westön ajatuskuvioita ja mielipiteitä on ehkä helpompi seurata ja muodostaa niistä jonkinlainen kuva. Jos haluaa.

Tekstit ovat hyviä ja viihdyttäviä, ne saavat ajattelemaan. Muutama pitempi teksti tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta minua se ei haitannut - luinhan Kjelliä. Useampiin kohtiin lisätyt jälkisanat hymyilyttivät ja avasivat kuvioita selkeämmin. Erityisesti nautin nuoren Kjellin seurasta Helsingissä ja USA-roadtrip-reportaasista Ahnaita jumalia & Yön Enkeleitä. Kannanotot maahanmuuttokeskusteluun, vieraan pelkoon ja Itämeren tilaan olivat nekin arvokkaita luettavia. Jotkin uudemmista kolumneista olivat jo tuttuja Yhteishyvä-lehdestä parin viime vuoden ajalta, joskin kertaus on opintojen äiti tässäkin tapauksessa.

Kokoelma ei ole raskas. Se on yhtenäinen ja soljuva, muttei rönsyilevä. Sillä on tarkoitus, jonka se mielestäni täyttää. Se kuvastaa Westöä lehtimiehenä, jota hän on Kirjailijuuden ohella. Se on Westö-fanille aarrearkku ja syksyn pelastus. Uskon palaavani näihin teksteihin myöhemminkin - en varmastikaan enää kokonaisuutena, mutta palasina. Pieninä halkeamina tästä elämästä, jota on välillä vaikea ymmärtää.