Linnunaivot

Kuva: www.teos.fi

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008.

Heidi ja Jyrki tapaavat Levillä Hullussa Porossa ja päätyvät enemmän ja vähemmän kimppaan. Jyrki on luonteeltaan maankiertäjä, eikä aio nytkään jäädä paikalleen: hän haluaa vaeltamaan Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, eikä todellakaan mille tahansa sunnuntaikävelyreitille, vaan maailman haastavimmille vaellusreiteille. Heidi päättää lähteä mukaan, muun muassa siksi, että on ihastunut, mutta myös muista, painavammista syistä. Varusteet hankitaan tarkasti, grammaakaan ylimääräistä painoa ei saa olla. Vaellus voi alkaa, mutta mitä sanoo siihen koskematon luonto? Entä mitä Heidin veli haluaa kiusanteoillaan saavuttaa - miksi hän naarmuttaa autoja, sytyttää roskiksia ja aiheuttaa hämmennystä pienillä, ilkeillä puuhillaan?

Tarina etenee kolmessa ajassa, kolmessa (ehkä neljässäkin) näkökulmassa. Tämä lukija osasi arvostaa etukannen karttaa, josta seurasin Heidin ja Jyrkin Tasmanian vaellusta innolla. Ja kauhullakin. Omat vaelluskokemukseni ovat partiosta, eikä niitä ehkä voi ihan verrata Linnunaivojen kuvaamiin, mutta siinä mielessä se tunne, jonka vaeltajat kokivat näköalojensa äärellä, on tuttu: on minunkin henkeni salpautunut Norjassa valtavan vesiputouksen äärellä ja tunturin (pienen) huipulla.

Mutta ei Linnunaivot kuitenkaan oikeastaan kerro vaeltamisesta. Se kertoo enemmänkin siitä, kuinka ihminen on parasiitti maaemon iholla, niin luonnossa kuin kaupungissakin, kuinka länkkäreille ei mikään tunnu riittävän, kuinka extreme-vaatimusten alle voi aika helposti murentua, vaikka nuoren ihmisen tapaan uskoisi olevansa kuolematon. Kuinka luontoa ei ehkä kuitenkaan voi kesyttää, vaikka kuinka haluaisi.

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon, ja luin sen yhdessä päivässä. Sinisalon kieli soi korvaani miellyttävästi, eri aikatasot ja näkökulmat vaihtelivat sopivasti ja antoivat ajateltavaa, Tasmanian ja Uuden-Seelannin jylhä luonto tuntui olevan omien silmien edessä. Jyrkin ekoinnostus (jota voisi jo ehkä kuvailla ekohulluudeksi) kuvattiin upeasti ristiriidassa hänen suuruudenhullujen kokemusvaatimustensa kanssa: miten mies, joka vaatii matkakumppaniaan paloittelemaan käytetyt kuukautissuojansa vaelluksen aikana mukana kannettaviksi paloiksi, jottei mitään vierasta jää luontoon, voi samalla ylipäänsä oikeuttaa itselleen kulkunsa niin syvälle koskemattomaan erämaahan, jonne ihmisellä ei edes pitäisi olla mitään asiaa goretex-kengissään? Loppupuolella Heidikin alkaa hieman kapinoida yksinvaltiasta matkanjohtajaa vastaan, pienesti ja huomaamattomasti, mutta kuitenkin. Tästä sain lukijana iloa ja ajattelin, että anna mennä vaan, sisko!

Kirjalla on huomattava ympäristötiedostava tarkoituksensa, ja se tulee kyllä hyvin selväksi. Toisaalta en tiedä, voiko aihetta liikaa painottaakaan - niin sikamaisesti me ihmiset kuitenkin elämme. Roskien merkitystä käsiteltiin mielestäni kiehtovasti: kuinka ne muuttuvat hetkessä jonkun muun ongelmaksi ja sitten unohtuvat. Ihmiset ovat todella piittaamattomia jätteistään, ja uskovat voivansa levittää elämänsä merkit poluksi taakseen juuri niin kuin haluavat. En tiedä, mikä aivovamma sellaisilla ihmisillä on, jotka heittävät roskansa maahan ja luontoon, eivätkä ne kerrat ole olleet kovin vähäisiä, kun olen (jo teininä) pakottanut roskaavat kaverit ja muut samassa seurassa olevat ihmiset korjaamaan jätteensä pois. Suututtaa, aina.

Niin, ehkä ekopaasaus pääsi Linnunaivoissa hieman irti ohjaksista, mutta onko se toisaalta huono asia. Kirjassa kantavana teemana olivat kuitenkin äärimmäisyys ja äärimmäiset kokemukset ja niiden etsiminen - ehkä oli sittenkin oikeus ja kohtuus, että myös kerronnassa mentiin ajoittain äärimmilleen. Mieleenpainuva lukukokemus, jonka aikana vallitsi pahaenteinen tunnelma ja aavistus siitä, että extremen etsinnästä ei voi seurata kuin ylilyöntejä. Ikinä.