Tuhon tiellä

wsoy.fi

Cormac McCarthy: Tie (The Road, 2006), suom. 2008.

Dystopiat jatkavat matkaansa, mutta minä siirryn seuraavaksi ehkä hieman muunlaiseen kirjallisuuteen ainakin hetkeksi - liian monta maailmanlopun kuvausta yhteen menoon ei voi tehdä hyvää ihmisen elämänilolle.

Tie kertoo nimettömästä isästä ja pojasta, jotka kulkevat pitkin lohdutonta Pohjois-Amerikkaa kohti etelää, merta. Tarkentamaton katastrofi on pyyhkäissyt lähes kaiken muun elollisen maan päältä jo muutamia vuosia aiemmin - luonto on tuhoutunut, vain tuhkaa, harmautta, kaljuja puita ja koleaa valoa näkyy. Ihmiset ovat kuolleet niille sijoilleen, pieni hengissä selvinnyt populaatio yrittää jatkaa hengissä pysymistä. Muut ihmiset ovat kuitenkin vaara, kannibalismia ja väkivaltaa kohtaa todennäköisemmin kuin apua tai edes "turvallista" välinpitämättömyyttä. Isällä ja pojalla on mukanaan vain toisensa, surkeat vaate- ja kenkäriekaleensa, revolveri ja kaksi luotia sekä kellareista ja hylätyistä taloista ihmeen kaupalla löydettyjä elintarvikkeita ostoskärryissä. On kylmää, pimeää, ahdistavaa - kumpaakin pitää hengissä vain toisen seura. Pojan kysyessä isältään, mikä on hänen rohkein tekonsa, isä vastaa: "Se, että nousin tänään aamulla ylös".

Tämä oli aika rankkaa kamaa, vähäeleistä ja niin pirun lohdutonta. Isän ja pojan dialogi kuljettaa tarinaa mukanaan, pelko on koko ajan läsnä, huomisesta ei voi tietää. Miten sellaisessa maailmassa voi elää? Pojalle se on ainoa, jonka hän on koskaan tuntenut, mies muistaa vielä ajan ennen tuhoa ja se ehkä juuri syökin häntä sisältäpäin niin paljon.

McCarthy ei ole järin armelias romaanihenkilöilleen: hän ei anna heidän jäädä paikoilleen edes sinne, mistä löytyy elintarvikkeita ja muita välttämättömyyksiä kukkuroillaan oleva suojaisa bunkkeri, vaan tie kutsuu ja matkaa kurjuudessa on jatkettava. Pojan pelko ja pyrkimys hyvään on musertavaa, hän ei voi ymmärtää, miksi isä ei pysähdy antamaan ruokaa tien varteen luhistuneelle vanhukselle tai lähde etsimään pientä eksyneenoloista poikaa. Eikä isä oikein pysty sitä selittämäänkään - maailma vain on sellainen. Kultaista sääntöä ei enää ole.

Tie on melko visuaalinen olematta kuitenkaan erityisen kuvaileva. Se on hyvin niukkasanainen, typistetty, lakoninenkin. Isän ja pojan välinen kiintymys lohduttaa, muttei auta tai pelasta. Tuholle ei kerrota syytä, tulevaisuutta ei ole. Jokainen päivä on lähempänä väsymystä ja luovuttamista.

Mitä ihmisyydestä jää lopulta jäljelle? Tien sanoma on synkkä, muttei täysin lohduton: isä ja poika ovat vielä olemassa, he "kantavat valoa", yrittävät olla hyviä ja jaksaa jatkaa surkeaa matkaansa. Revolverin ja kahden luodin symboliikka on aika vahva: jokin inhimillinen piirre on jopa maailman tuhossa säilynyt, sillä sen sijaan, että ampuisivat itsensä, isä ja poika kuitenkin jatkavat epävarmaa matkaansa joka aamu. Niin kai meidän kaikkien täytyy joskus tehdä, vaikkei maailmanloppu uhkaisikaan.

Tästä on tehty elokuvakin. Pitää katsoa se joskus hieman myöhemmin.