Poron katse

Minulla on poron katse.
Kristuksella on poron katse.
Kuolemansa tietävillä ihmisillä on poron katse.
Toiveensa menettäneillä on poron katse.
Poron katse, vainotun ja kärsivän eläimen, hiljaa kituvan eläimen katse.
Minulla on poron katse, nyt tiedän sen.
Muut näkevät sen, mutteivät ymmärrä.


- Kalervo Palsa


Olin viime viikonloppuna Rovaniemellä neljän päivän retkellä. Ystäväni Tosca on asunut siellä jo vuoden, toinen ystäväni Laura muutti sinne juuri. Niin ne etelän vareksetkin löytävän Lapin, kun elämä osoittaa siihen suuntaan. Viime viikonloppuna oli Toscan syntymäpäivät, joten siinäpä hyvä syy lomailuun syksyisessä Lapissa!

Reissu oli erinomaisen onnistunut. Menin lentokoneella, vaikka se hieman nyrjäyttikin vihertävän piiperön mieltä. Se antoi kuitenkin mahdollisuuden viettää perillä aikaa enemmän, ja ehdin nähdä mainittujen naisten lisäksi myös erään vanhan yläaste- ja lukioaikaisen ystäväni, jota en ole vuosiin tavannut (ja hänen ihanan 8 kuukauden ikäisen poikansa) sekä hieman sukulaisiakin. Minulla on äidinpuoleiset sukujuuret vahvasti Lapissa, tarkemmin Torniojokilaaksossa, ja Lappi on minulle tuttu mielentila. Rovaniemellä en kuitenkaan ole käynyt kuin joskus 90-luvulla, joten erityisen suuria muistikuvia kaupungista ei ollut.

Ohjelmassa oli tietenkin juttelua asioista maan ja taivaan välillä, ihanan Rolf-koiran ulkoilutusta, hyvin syömistä, vähän juomistakin ja lauantai-iltana myös humputtelua. Sunnuntai sujahti hysteerisessä krapulassa ja maanantaina odotti paluu sateiseen Helsinkiin. Tällaisia matkoja pitäisi harrastaa enemmänkin, huomasin. Miksi olettaa, että kaukana asuvat ystävät aina tulisivat minun luokseni tai ylipäänsä etelään? Matka on yhtä pitkä molempiin suuntiin. (Aivan heti en ehkä kuitenkaan uskalla uudelleen Rovaniemelle, sillä jäätelöpallot osoittautuivat hyvin vaarallisiksi sielläpäin.)

Lappi on jotain ihmeellistä. Olen viettänyt siellä lapsuuteni kesät ja muitakin loma-aikoja, nykyään sinne pääsee harmillisen harvoin. Mummini asuu edelleen omassa rintamamiestalossaan vaaran juurella, pitäisi hänen luonaankin vierailla. Joskus, kun Helsingin (ja ylipäänsä Etelä-Suomen) häly ahdistaa, mietin, kuinka ihanaa olisi asua jossain, missä maa on.

Mutta en tiedä, viihtyisinkö kuitenkaan, löytäisinkö omaa paikkaani. Olen kai kuitenkin kaupunkilainen, joka vain kuvittelee Lapin, luonnon, elämän siellä. Olen vain kaupunkilainen, joka harrastaa luontoa (sitäkin enää hävettävän vähän, ennen oli paremmin) - tyhjänpuhuja.

Haaveilija, aina.