Lapsi matkalla maailmaan

Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).