Perjantai oli ihana päivä, sain pitää sylissäni ja nuuskutella ihanaa mustatukkaista pikkutyttöä, joka EI itkenyt, tai hieman ehkä kitisi, mutta MINÄ sain hänet rauhoittumaan ihan itse! Tyttö oli syötävän suloinen, ja olin niin onnellinen vanhempien puolesta. Äitikin meni ihan marengiksi ja leperteli tytölle kuin vanha tekijä (no, äiti onkin vanha tekijä). Itse hänellä ei kuulemma vielä ole kiire mummoksi, mutta veikkaan, että isotädin vastuullinen tehtävä saattaa poikia jonkinlaista mummokuumetta. No, itse en ole sitä hetkeen parantamassa, sillä vaikka lapsi olikin ihana ja olin aivan myyty, en ehkä itse samanlaista vielä tahtoisi. Mutta joskus myöhemmin kyllä. Sain myös luvan olla ihan virallisesti täti.
Samalla reissulla kävin yöpymässä mummini luona, joka tuntuu joka kerran vanhemmalta. Hän on ajoittain hieman pahantuulinen, ja niin tapojensa orja, että niitä vastaan on vaikea asettua. Mummini on erittäin huononäköinen, mikä vaikeuttaa kaikkea arkipäivän toimintaa, ja lisäksi liikkuminen on muutenkin hankalaa. Eikä hänen kotitalossaan ole hissiä. Mummi ei kuitenkaan suostu muuttamaan palvelutaloon, vaikka siitä on välillä yritetty keskustella rakentavassa hengessä. Toisaalta ymmärrän sen hyvin, hän on ollut itsenäinen (ja itsepäinen) vuosikymmeniä, leski vuodesta -62 ja aina pärjännyt omillaan. Varmasti tuntuu vaikealta myöntää, että on aika antaa periksi. Kuitenkin omaa oloani helpottaisi, jos mummi muuttaisi paikkaan, jossa joku muu on aina läsnä. Minulla on aina huono omatunto, kun en käy hänen luonaan useammin (olen yrittänyt käydä noin kerran kuussa tai puolessatoista, mikä tuntuu kauhean vähältä näin kirjoitettuna ja saa minut kuulostamaan kamalalta ihmiseltä), mutta.. en tiedä. Ei kai sitä voi miksikään muuttaa. En asu samassa kaupungissa. Äitiä tilanne raivostuttaa ajoittain suuresti, sillä hän ei haluaisi ottaa niin paljon vastuuta anopistaan (joka ilmeisesti teki elämän varsin vaikeaksi aikoinaan...), ja toivoisi, että mummi myöntäisi realiteetit eli sen, ettei enää oikein pärjää itsekseen. Mutta ei se ole niin helppoa. Minun täytyy käydä Lahdessa useammin, muuten hajoan huonoon omatuntooni. Pitäisi kai ymmärtää, ettei mummi ole täällä ikuisesti, ja jos nyt laiminlyön häntä, kadun sitä katkerasti loppuikäni. Ei se ole suuri uhraus silloin tällöin yöpyä yksinäisen vanhuksen luona, ei se ole mikään uhraus ollenkaan, mutta kai olen sitten sitä itsekästä pullamössösukupolvea, joka ei osaa kunnioittaa juuriaan tarpeeksi (vaikka kyllä minä yritän!). Huoh. Tulen surulliseksi, kun mietin tätä, sillä tahdon olla hyvä ihminen ja tuoda iloa mummille. Hän on kuitenkin loppujen lopuksi niin yksin, ollut melkein koko ikänsä. Mutta en minäkään jaksa kaikkea yksin kantaa, vaikka kyllähän äiti ja veli myös huolehtivat mummista. Muita ei sitten olekaan, mummi on kaiken lisäksi viimeinen suuren sisarussarjan elossaoleva jäsen. Jonkun on tietenkin oltava aina viimeinen.
--
Aloitin tänään esitutkimukseni, ja olen selaillut liitoksistaan uhkaavasti halkeavaa kirjaa aamun verran, seuraavaan pitäisi kohta tarttua. Kissa nukkuu kylpyhuoneen matolla ja mies sängyssäni, ja kello käy jo puolta päivää! Tänään pitäisi vielä käydä kirjastossa ja ehkä ostaa uusi kännykkä. Illalla olen täällä taas kahdestaan Riesan kanssa. Yhdessä vietetyt viikonloput menevät ihan liian nopeasti, se on aina surku. Mutta eihän sille mitään mahda, aika kulkee kysymättä lupaa. Kävimme eilen elokuvissa katsomassa Mustan jään, ja se oli aivan upea, tunnelataukseltaan suorastaan sähköinen, erittäin pelkistetty ja toimiva kokonaisuus. Loppuun asti hiottu ja mietitty, suosittelen! Aivan ehdottomasti vahvaa kansainvälistä tasoa, jos nyt sellainen on jokin meriitti (kai se on). Olen hämmentynyt, sillä olen nyt nähnyt tänä syksynä kaksi veretseisauttavan hienoa elokuvaa, tämän ja Sovituksen. On aina hienoa kokea vahvaa taidetta. Silloin muistaa taas, kuinka lahjakas ihminen voikaan olla, ja miten meissä kaikissa on niin paljon kätkettyä ja salattua.
Voi vauvat! Ne on liian ihania ja hauraita ja pehmeitä ja lämpimiä ja niiden hiuksissa on outo haju.
VastaaPoistaKuulostaa hyvältä se, että katsottaisiin yhdessä niitä proseminaari juttuja. Olen nyt lukenut pari kirjaa (en jaksa kuunnella enää valitusta siitä, miten hitaita me kaikki olemme....) ja yritän tajuta sitä ruotsinkielistä ihmisissusi kirjaa vuodelta 1941. se on vaikeaa.