Ikkunan takana

Joululoma tuntui pitkältä ja rentouttavalta. Niinpä viime viikolla oli ihan mukavaa palata taas töihin, aloittaa uusia juttuja ja jatkaa niitä, jotka jäivät ennen lomaa kesken.

Kahdeksan lomanjälkeisen työpäivän jälkeen on pakko todeta, että huhhuh.

Joo, itse olen urani valinnut, mutta silti: huhhuh.

Jotenkin ajattelin opettajaksi opiskellessani, että jos nyt joskus opetushommiin pääsen, suurin stressinaiheuttaja on jatkuva esiintyminen ja valmiudessa oleminen. Kuinka väärässä olinkaan.

Opettajaopinnot, ainakaan aineenopettajaopinnot, eivät missään määrin valmista oikeaan työelämään. Siellä sitä keskitytään muistelemaan Pestalozzin pedagogiikkaa, didaktista rakkautta ja kokeilemaan tuhannennen kerran pistetyöskentelyä. Sitten analysoidaan, menikö tunti kivasti vai voisiko jossain parantaa. Ottiko auskultantti kaikki oppilaat tasa-arvoisesti huomioon, vai unohtuiko joku.

Plaa plaa plaa plaa plaaaaa.

Valmistumisensa jälkeen nuori opettajanalku sitten menee töihin oikeaan maailmaan ja huomaa, että huppista heijaa, kukaan ei tullut maininneeksi mistään kolmiportaisesta tuesta, oppilaiden pahoinvoinnista, lastensuojeluilmoituksista tai pimahtaneista vanhemmista.

Parhaimmillaan tilanne on se, että nuori opettajanalku ei edes työskentele tehtävässä, johon on koulutuksensa saanut. Silloin stressiä aiheuttaa sekä edellä mainittu, opiskeluaikana kertomatta jätetty sivuseikkojen seitti että jokapäiväisen perustehtävän opetteleminen alusta alkaen.

Huokaus.

Onneksi itse työskentelen nyt opona, ja kokemusta on tästä tehtävästä sentään hieman parin vuoden takaa. Siitä huolimatta on todettava, että saattaisipa olla hyötyä varsinaisesta koulutuksesta tähän tehtävään. Ettei aina tarvitsisi olla etsimässä jotain faktaa pöytään. Että tietäisi periaatteet jo valmiiksi ihan vaan koulutuksensa ansiosta.

Sen lisäksi, että koen ammatillista osaamattomuutta, huhhuttelua aiheuttaa nuorten ja paikoin myös heidän perheidensä pahoinvointi. Sanattomaksi sitä jää. Muutama juttu on tullut uniin asti, vaikka pyrinkin tietoisesti ja aktiivisesti jättämään työasiat työpaikan oven taakse, kun sieltä poistun. Ajatuksia vain on välillä niin hankalaa ohjailla.

Kolmas asia on hyvinvointivaltio ja sen tarjoama tuki yksilöille. Ja se, kuinka paljon sitä yhtäältä käytetään hyväksi ja toisaalta pudotaan sen ulottumattomiin. Mutta tämä on jo ihan oma tarinansa, ja joutunen asettamaan sanani huolella, ennen kuin siitä kirjoitan.

Huomaa, että käyn ylikierroksilla. Onneksi on kollegat, hyvä esimies ja viikonloppu. Töistä tullessani pistäydyin raikastavalla oluella sekä kirjakaupassa. Kohta on sauna ja sitten syödään lämpimiä voileipiä.

Ehkä sitä on maanantaihin mennessä taas valmis jatkamaan.