Mika Waltari: Feliks onnellinen

Uskonto tai pikemminkin usko on minulle vaikea aihe. Olen kiinnostunut uskonnoista ja niiden ilmenemisestä, tavoista, riiteistä ja näkyväksi tekemisestä. Samalla usko itsessään pakenee ymmärrystäni. Miltä tuntuu uskoa Jumalaan tai useampaan? Itse en sitä tiedä, koska en usko.

Alkuvuosi on ollut dramaattinen maailmalla. Sekä Euroopassa että Afrikassa on tehty terroritekoja ja murhattu uskonnon vuoksi, osoitettu mieltä ja kapinoitu. Sananvapauden, moraalin ja pyhän välinen tasapainottelu ei ole helppo juttu, eikä lainkaan yksioikoinen. Joskin minun on myönnettävä, etten ymmärrä, millainen Jumala tarvitsee ihmisten lain suojaa itselleen.

Ihan näin vakaviin aatoksiin en Mika Waltarin Feliks onnellista lukiessani uponnut – muuten viime aikoina kyllä. Waltarin romaani on tarina Feliks Tienhaarasta, miehestä, joka on jonkinmoisen fyysiseksi tulkitsemani kolauksen vuoksi havahtunut asemaansa Jumalan sanansaattajana. Hänen tulee päivittäin kertoa jollekulle vieraalle vastaantulijalle, kuinka synnit annetaan anteeksi. Feliksille tehtävä ei ole helppo eikä mieluinen, mutta Jumalan ääni mielessään hänen on kuitenkin toimittava.

Feliks kohtaa Helsingin kaduilla hyvin erilaisia ihmisiä. Osa kuuntelee häntä, osa ei. Osa loukkaantuu, osa ilahtuu, osa ei vain välitä. Feliks on sanansaattajan tehtävässään uupunut, mutta muutakaan hän ei voi. Päivätyö tilastovirkailijana ei ole tarpeeksi.

Merkittäväksi muodostuu satunnainen tapaaminen vanhan tuttavan, professori Järvenpään kanssa. Hänen kanssaan Feliks joutuu pidempään kanssakäymiseen, joka johtaa myös toisen, vasta veljensä menettäneen tiedemiehen kohtaamiseen.

Feliks onnellinen ei nosta tiedettä ja uskoa toisiaan vastaan. Sen sijaan se kuvaa uskonsa menettänyttä (1950-luvun) nykyihmistä. Modernisoituvan yhteiskunnan kasvattia, joka ei enää tarvitse Jumalaa täysipainoiseen elämään. Toisaalta Jumalan sanansaattajakaan ei ole yksioikoisesti tyytyväinen. Hänen tehtävänsä on raskas, paikoin jopa toivoton.

Muistelisin tämän kirjan olevan alunperin jo edesmenneen mummini kirjahyllystä. Se on pitkään pitänyt majaa omassani, muttei ole koskaan herättänyt suurta intoa lukemiseen. Kovin kummoinen ei lukukokemus ollutkaan.

En oikein tiedä, mistä sain intoa edes lukea kirjan loppuun. Se ei nimittäin suoranaisesti vetäissyt minua mukaansa. Alkuasetelma on kiinnostava, ja Feliksistä haluaa saada tietää lisää. Mutta sitten kiinnostus lakkaa.

Onneksi Waltari on sentään Waltari. Teksti soljuu eteenpäin ja huomiot maailmasta ovat teräviä. Samalla kuitenkin tuskastuin uskon olomuotojen pohdiskeluun. Aihe kun ei ole minulle lähinen, enkä pysty samaistumaan siihen.

Jään edelleen pohtimaan uskoa ja sen monia kasvoja. Ja toivon, että maailma voisi siltäkin osin olla joskus vielä parempi kuin se nyt on. Meille kaikille.


Mika Waltari: Feliks onnellinen
WSOY 1958
213 s.

Omasta hyllystä.

_______

Muualla: Kirja-aitta, Luen, mutta en kirjoita.

Feliks onnellinen on 52. luettu kirja tuskallisen hitaasti etenevältä TBR90+10-listaltani. Otan sen myös osaksi Kirjan vuoden lukuhaastetta, jossa se täyttää kohdan 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.