Tämä vuosi on valmis vaihtumaan - uutta kohti

Vuosi 2019 alkaa olla viimeistä silausta vaille valmis. On ollutkin melkoinen vuosi, kun sitä olen tänään tarkemmin pohtinut.

Alkuvuoden asuin Savossa ja elin työntäyteistä mutta silti leppoisaa arkea. Rakastin työtäni ja työpaikkaani, työn imu oli huikea. Muutto takaisin Helsinkiin oli kova paikka, vaikka olikin ihanaa palata takaisin kotiin ja ennen kaikkea puolison kanssa saman katon alle (ja ylipäänsä samaan maahan). Ikävä Savoon jäi, ja kolkuttelee mielessä edelleen.

Kesällä elämä mullistui, kun huomasimme saaneemme aikaan uutta elämää. Siihen totutellessa onkin mennyt koko loppuvuosi, enkä vieläkään ole ihan varma, mitä on tapahtumassa. Kesä sujui raskauden kanssa oikein hyvin, oli reissuja, juhlia, ystäviä ja rauhallisia hetkiä. Parasta kesässä oli ystäväporukalla tehty automatka Saksaan, Moselin laaksoon ja sen viiniviljelmille. Vaikka viiniteemainen matka jää raskaana ollessa väistämättä hieman vajaaksi, reissu oli huippu. Tuliaisviinit odottavat kyllä.

Syksy sujui näin jälkikäteen ajatellen todella nopeasti raskauden edistymistä seuraten, vauvanvarusteita kooten (kiitos myös useammalle blogiystävälle niiden kierrättämisestä meille) ja tietysti myös töitä tehden. Löysin ilokseni mukavan työn pääkaupunkiseudulta ja sain haastaa itseäni ja oppilaita monessa asiassa. Hyvillä mielin jäin töistä joululomalle, jonka perään alkaa äitiysvapaa. Jännittävä ja pelottava ajatus, etten tiedä, milloin ja minne menen seuraavan kerran töihin. Pakko on kuitenkin uskoa, että pätkätyöelämä kantaa myöhemminkin.

Blogin suhteen vuosi 2019 on kyllä ollut sen sijaan melkoista mahalaskua. Bloggauksia on kertynyt vain 33 kappaletta, muutamia per kuukausi. Se on murto-osa aiemmista vuosista. Myös lukeminen on paikoin takunnut, joskin onneksi alhoista on aina kuitenkin noustu. Joitain kertoja olen vakavasti pohtinut blogin kuoppaamista, mutta kyllä se vaikealta tuntuisi. Nyt tammikuussa blogilleni tulee ikää jo 14 vuotta, ei kai napakkaa teiniä helpoin syin kannata hylätä! Joten kyllä tämäkin blogi näkee uuden vuoden ja vuosikymmenen. Näin on.

Luettuna tai kuunneltuna on tälle vuodelle 78 kirjaa. Tarkempaa tilastoa en jaksa väsätä, mutta suhteellisen tasaisesti naisia, miehiä, kotimaista, muunmaalaista, tietoa ja proosaa. Runojen lukeminen lässähti, ja samoin Runo19-haaste, johon en saanut luettua mitään. Nolous.

Parhaita lukukokemuksia olivat Heikki Kännön Sömnö, Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään (josta en valitettavasti blogannut), Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast, Chad Harbachin Pelin henki, Joyce Carol Oatesin Putous, Suvi Vaarlan Westend, Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia, Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama (ei valitettavasti bloggausta) ja Venla Hiidensalon Karhunpesä (josta toivottavasti vielä bloggaan alkuvuodesta).

Lukuhaasteet menivät miten menivät. Mennään metsään -haasteeseen luin yhden kirjan, Jean Gionon Mies joka istutti puita. Jäin siis taimikonhoitajaksi.

Kuukauden kieli -haasteen kahdestatoista kielestä sain kuitattua seitsemän:

tammikuu: korea
Yong-Deuk Kwon: Yölinja (Huuda Huuda 2009, suomentaja Tiina Lehikoinen)

helmikuu: norja
Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Nattønsket, Tammi 2010, suomentaja Katriina Huttunen)

maaliskuu: islanti
Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja (Fiskarnir hafa enga fætur, Aviador 2019, suomentaja Tapio Koivukari)

toukokuu: albania
Luan Starova: Vuohien aika (Koha e dhive, Lumi Kustannus 2013, suomentaja Tuula Nevala)

kesäkuu: hollanti
Renate Dorrestein: Lainaa vain (is er hoop, WSOY 2011, suomentaja Sanna van Leeuwen)

elokuu: viro
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen)

syyskuu: heprea
Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Anashim tovim, Otava 2014, saksankielisestä käännöksestä suomentanut Anja Meripirtti)


Helmet-haaste sujui puolestaan oikein hyvin. Luin 45 listalle sopivaa kirjaa, mihin olen oikein tyytyväinen. Ensi vuoden haaste on jo julkistettu ja siihen lähden mukaan ilman muuta. Mukavan haastavalta tuntuu, hyvä niin! Vuoden 2019 listani näyttää tältä:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
Clark Accord: Paramaribon kuningatar (11.1.2019)

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
Samuel Davidkin: Rautakupoli (14.3.2019)

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva (3.10.2019) (chick lit)

4. Kirjailijan ainoa teos
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (15.5.2019)

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Heikki Kännö: Sömnö (21.3.2019) – Kirja oli ehdolla ja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2019

6. Rakkausromaani
Chad Harbach: Pelin henki (7.9.2019)

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
Pascal Engman: Patriootit (7.3.2019) – Tukholma

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (17.11.2019)

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
Zadie Smith: Kauneudesta (17.8.2019)

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Naomi Alderman: Voima (23.3.2019)

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (29.6.2019)

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja
Nonna Wasiljeff: Tomupoika (27.12.2019)

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Doris Lessing: Hyvä terroristi (6.1.2019)

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
Asko Sahlberg: Siunaus (15.9.2019)

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (21.3.2019)

17. Kirjassa on kaksoset
Nir Baram: Hyviä ihmisiä (23.12.2019)

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Claudie Gallay: Odottamaton kauneus (9.6.2019)

19. Et pidä kirjan nimestä
Agustina Bazterrica: Rotukarja (8.10.2019)

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
Ananda Devi: Näistä raunioista (27.12.2019) - Mauritius

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
Michelle Obama: Minun tarinani (25.11.2019)

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
Helena Waris: Jäänvartija (23.8.2019)

23. Kirjan nimessä on jokin maa

24. Sokkona hyllystä valittu kirja
Amanda Eyre Ward: Katoamistemppu (12.5.2019)

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (14.2.2019)

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
Anni Saastamoinen: Sirkka (30.10.2019)

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
Sini Helminen: Maan povessa (12.8.2019)

28. Kirjan kannessa on kuu
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (30.3.2019)

29. Kirjassa nähdään unia
Saara Turunen: Sivuhenkilö (30.6.2019)

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (19.1.2019)

31. Kirjassa kuljetaan metrolla
Juha Itkonen: Minun Amerikkani (27.1.2019)

32. Kirjan nimessä on ammatti
Laura Kosonen: Suomi synnytti. Kätilöiden kertomaa (3.10.2019)

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia
Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen (14.3.2019)

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
Harri Nykänen: Raid (1.1.2019)

36. Kirjassa ollaan yksin
Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (2.1.2019)

37. Pienkustantamon julkaisu

Emmi Valve: Armo (14.5.2019)

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Luan Starova: Vuohien aika (22.8.2019)

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso. Ei koira muttei mieskään (28.4.2019)

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Korkeuksiin (13.9.2019)

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
Colm Tóibín: Brooklyn (16.2.2019)

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
Suvi Ratinen: Matkaystävä (20.4.2019)

44. Kirja kertoo Berliinistä
Maija Kauhanen: Eliitti (20.9.2019)

45. Kirjan nimessä on kieltosana
Jón Kalmar Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja (30.6.2019)

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
Riina Mattila: Järistyksiä (3.11.2019)

47. Kirjassa on alle 100 sivua
Jean Giono: Mies joka istutti puita (12.1.2019)

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä
Kati Kovács: Kamileen labyrintti (18.1.2019)

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (28.8.2019)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Nyt kelpaa siirtyä uuteen kirjavuoteen. Olkoon se innokas, monipuolinen ja upea meille kaikille.

Hyvää uutta vuotta!

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Välipäivien lukumaraton (päivittyvä postaus)

Kuva: Pixabay / congerdesign

Joulusta on selvitty ja jopa aurinko esittäytyi tänään sen verran, että kävin pienellä happihyppelyllä ihan mieluusti ja vapaaehtoisesti. Ulkoilu on ollut vähissä tänä syksynä, sillä pimeys, sade ja muu möhnä on ollut aika lamauttavaa.

Nyt olen joululomalla, jonka perään alkaa äitiysvapaa, hurjaa! En siis tiedä, milloin menen seuraavan kerran töihin tai minne, kun vakituista työtä ei ole. Koetan olla saamatta kylmää hikeä pintaan ihan vielä, senkin aika varmasti vielä tulee. Nyt on syytä keskittyä johonkin ihan muuhun eli loppuodotukseen ja tulevan lukutoukan maailmaantuloon valmistautumiseen.

Yksi hyvä keino päästää irti velvollisuuksista on lukumaraton! Edellisestä on jo aikaa, mutta useamman olen jo "suorittanut" blogivuosien aikana. Tällä kertaa maratonin vetäjänä toimii Lukeva peikko Saana, ja teemana onkin oikea ultrajuoksu: Välipäivien lukumaratonille on näes varattu aikaa jopa 72 tuntia. En vielä tiedä, kauanko omaa maratoniani jatkan, mutta sen näkee sitten. Sopivasti saan myös viettää aikaa nyt yksin kotona, joten lukemiselle ei ole muita kuin itse asettamiani esteitä.

Varsinaista maratonpinoa en myöskään ole koonnut, mutta oletettavasti lukemistoon tulee kuulumaan ennen kaikkea oman hyllyn lukemattomia aarteita. Päivitän etenemistä tänne blogiin ja enemmän varmaankin Twitteriin (@suketus1).

Eipä tässä muuta kuin lähtöviivalle ja menoksi. Merkitään aloitusajaksi perjantai 27.12. kello 14. Mukaan ehtii vielä, jos sinullakin sattuu olemaan sopiva hetki lukumaratonille! Lukemisiin!

***

Ensimmäinen etappi hoideltu ja kaksi tuntia kulunut. Luettavaksi päätyi mauritiuslaisen Ananda Devin romaani Näistä raunioista, joka oli kyllä karua luettavaa. Köyhien slumminuorten elämää ilman valonpilkahduksia, vailla mahdollisuuksia johonkin muuhun. Elämän täyttävät rikollisjengit, perheväkivalta, köyhyys, nujertavat valta-asemat. Devi kirjoittaa karusti mutta kauniisti.

Seuraavaksi taidan lukea lisää alkuperältään ranskankielistä kirjallisuutta. Irène Némirovskyn kirjoja on nimittäin kertynyt hyllyyni jokunen sen jälkeen, kun luin hänen loistavan teoksensa Ranskalainen sarja. Katsotaan, miten Némirovsky uppoaa pitkän tauon jälkeen.

Maratonia kulunut: 2 tuntia
Luettuna: 1 kirja / 146 sivua

Toinen lukemani kirja oli tunnelmaltaan ja tyyliltään täydellinen vastakohta ensimmäiselle. Irène Némirovskyn Tanssiaiset on pienoisromaani (tai novelli, 77 sivua), jonka ytimessä on pariisilainen nousukasperhe, joka järjestää tanssiaiset uidakseen paremmin kaupungin seurapiireihin. Rouva Kampf on kääntänyt selkänsä menneelle ja haluaa tulenpalavasti sijata paikkansa oikeiden ihmisten seurassa. 14-vuotiasta tytärtään Antoinettea hän ei oikein osaa kohdata eikä kohdella, Antoinette kokee olevansa jo valmis aikuisuuteen, äiti ei sitä puolestaan näe. Tanssiaisten järjestämisestä kehkeytyykin melkoinen operaatio.

Veikeä, ironinen tyyli ihastuttaa, henkilöhahmojen kärjekkyys pitää poljennon yllä. Mainio tarina, jossa ihmisluonto näyttää jälleen todellisen puolensa.

Seuraavaksi sitten jotain muuta, tutkaillaan hyllyä...

Maratonia kulunut: 4 tuntia
Luettuna: 2 kirjaa / 223 sivua

Kolmas luettu kirja oli Michael Cunninghamin kertomuskokoelma Villijoutsenet (150 sivua), jossa Cunningham versioi erilaisia klassisia satuja moderniin ja paikoin julmaankin tyyliin. Sadut eivät pääty aina onnellisesti eikä opetus ole aina niin selkeä. Ihmisyyden eri puolet pilkottavat, useimmiten hyvinkin karkeina. Kaikki eivät todellakaan elä elämäänsä onnellisena loppuun asti, mutta jotkut kuitenkin.

Päivä on sujunut mukavasti ja rauhallisesti lukemiseen keskittyen ja välillä vähän somettaen. Saunassakin kävin, mutta siellä en sentään lukenut mitään. Hauskaa huomata, että kun on varannut lukumaratonille aikaa enemmän kuin "tavallisen" 24 tuntia, ei tunnu olevan niin kiire käyttää joka hetkeä lukemiseen. Ehtii vähän ajatellakin ja muutenkin hengähtää.

Nyt kun keksisin, mitä haluan seuraavaksi lukea. Omassa hyllyssä valinnanvaraa onneksi riittää. Nukkumaan ei ole kiire.

Maratonia kulunut: 7 tuntia 30 minuuttia
Luettuna: 3 kirjaa / 373 sivua

Uusi päivä, uudet lukemiset!

Nappasin illalla luettavakseni Anne Leinosen romaanin Ilottomien ihmisten kylä (WSOY 2014, 316 sivua), joka on nuorten aikuisten spefiä ja oikein oivallista sellaista. Aalo elää kyläyhteisössä, jossa ilonpito ja nauraminen ovat kauhistus - niiden uskotaan olevan jopa kuolemaksi. Elämä on työteliästä ja yksinkertaista, perinteiden peittämää. Uudistukset ja kehitys ovat uhka, eikä sellaisiin lähdetä. Kaikki on hyvin juuri näin, kun mitään ei muuteta.

Kun Aalo löytää kotinsa ullakolta kirjan, jossa kuvataan erilaisia leikkejä ja pelejä, häntä alkaa epäilyttää, onko elämä tosiaan niin ehdotonta kuin hän on aina uskonut. Ja sitten kun hän kohtaa muukalaisena hiipivän Harton, tilanne vasta kehkeytyykin tuttua tutisuttavaksi.

Kiehtova romaani kyseenalaistamisesta, eristäytyneisyydestä, yhteisön voimasta ja uteliaisuudesta. Hienot spefielementit rikastavat tarinaa luontevasti, henkilöt ovat monipuolisia ja heidän tekemänsä ratkaisut inhimillisiä. Loppukäänteisiin olisin kaivannut vielä lisää jännitystä, mutta nytkin tarina on eheä.

Tämän kirjan kanssa sujui siis eilisilta ja tänään aamupäivä oikein rattoisasti. Nyt onkin hyvä aika hetkeksi tuulettaa päätä ja lukufiilistä ja lähteä ulos pienelle happihyppelylle, niin houkutteleva aurinko tuolla näemmä paistaa.

Palataan linjoille myöhemmin, kun toinen maratonvuorokausi on jo päässyt hyvään vauhtiin.

Maratonia kulunut: 23 tuntia
Luettuna: 4 kirjaa / 689 sivua

Aurinko on jo laskenut aikoja sitten, mutta ulkoilu teki hyvää. Kotiin palattuani valitsin seuraavaksi kirjaksi chileläisen Alejandro Zambran romaanin Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki Kustannus 2017, 155 sivua). Sen päähenkilö ja kertoja on kirjailija, joka tekee tiliä elämänsä ja kirjoittamisensa kanssa ja pureutuu menneisiin kipukohtiin: maanjäristyksiin, Chilen diktatuuriin, menetettyihin ihmissuhteisiin.

Olisi mukavaa sanoa, että pidin tästä surumielisestä kirjasta, mutta totta puhuen se jäi kyllä sangen yhdentekeväksi ja mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi. (Mies)kirjailijoiden kipuilut kirjoittamisensa kanssa eivät suoranaisesti sykäytä, eikä Kotiinpaluun tapoja tarjonnut mitään erityisen kiehtovaa näkökulmaa Chileenkään. Harmi, mutta tulipa luettua.

Seuraavaksi ehkä jotain hilpeämpää. Tai mitä nyt hyllystä löydänkään.

Maratonia kulunut: 27 tuntia 30 minuuttia
Luettuna: 5 kirjaa / 844 sivua

Maratonin loppupuolisko ei sujunut hilpeässä tunnelmassa, vaan erittäin vahvan ja monisyisen tarinan parissa. Aloitin illalla Venla Hiidensalon Karhunpesää (Otava 2014, 480 sivua) ja sehän totisesti vei mukanaan. Sain kirjan luettua tänään kuuden aikaan, ja siihen tuntuu hyvältä lopettaa tämä maraton 52 tunnin jälkeen. Melkoinen rutistus, etten sanoisi.

Karhunpesästä kirjoitan tarkemmin vielä lisää, mutta tässä vaiheessa laitan maratonin ja tämän postauksen pakettiin. Luin siis 52 tunnin lukumaratonin aikana kuusi kirjaa ja 1324 sivua.

Huonomminkin olen joskus pitkää viikonloppua viettänyt!

Kiitos ja kuittaus, täältä tähän.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Suvi Vaarla: Westend

Luin Suvi Vaarlan romaanin Westend jo lokakuussa. Suorastaan ahmin, jos totta puhutaan. Se kiskaisi mukaansa heti alkusivuilta eikä kai ole vieläkään päästänyt lopullisesti irti. Yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä, vahva tarina, joka ei jätä kylmäksi laman kokenutta.

Elinan perhe elää 1980-luvun nousukautta niin kuin menestyksen harjalle vaatimattomuudesta päässeet vain voivat. Elina on koululainen, hänen äitinsä kielenkääntäjä ja isä rakennusalan yrittäjä. Rakennushankkeille ei tunnu olevan minkäänlaista kattoa tai ylärajaa: tilauksia tulee, rahaa tulee, menestystä tulee. Perhe muuttaa vaatimattomista oloista Espoon Westendiin, sinne, missä muutkin menestyjät asuvat upouusissa taloissaan.

1990-luku, Neuvostoliiton romahdus ja Suomen valtaava lama muuttavat kaiken. Elinan isän yritys ajautuu konkurssiin, unelma ja elämän perustukset saavat korjaamattoman kolhun. On muutettava vuokra-asuntoon, kestettävä julkinen nöyryytys, laskettava rahoja, vevytettävä penniä. Elina menettää turvallisuuden tunteen, tärkeän ystävyyssuhteen, uskon tulevaan.

Kaikkea tätä Elina tarkastelee ja muistelee myöhemmin, ensin Kauppakorkeakoulun opiskelijana, sitten 2000-luvun työelämässä. Elina ei aio koskaan enää olla epävarma, ei koskaan enää antaa minkään horjuttaa turvaa. Hän pelaa varman päälle, tekee töitä niin paljon kuin jaksaa ja hieman enemmänkin, säästää ja puskuroi.

Onnellisuudesta hän ei oikein osaa sanoa. Kun ei voi koskaan tietää, milloin kaiken taas menettää.

Westend kolisi ja kirveli. Olen hieman nuorempi kuin Elina, enkä itse tietenkään ymmärtänyt lamaa sitä eläessäni. Toki näin sen arjessa: kouluvälineet olivat niukat, mitään ylimääräistä ei saanut. Lamasta puhuttiin paljon, koulussakin, sanana se tuli tutuksi, tuntui pelottavalta. Omassa perheessäni lama näkyi ja tuntui, kun isäni tietokonealan yritys meni konkurssiin ja jouduimme muuttamaan omakotitalosta kerrostaloon. Myös isäni tapaturmainen kuolema osuu lama-aikaan, ja antaa omille lamakokemuksilleni suurimman varjonsa.

Ihastuin Vaarlan kerrontaan. Se on syvää ja vahvaa, koskettavaa muttei tunteilevaa. Ajankuvaan uppoaa, romaanin henkilöiden nahkoihin on helppo sujahtaa. Westend vie mukanaan maailmaan, jonka moni haluaisi unohtaa, ja joka oli monelle se viimeinen. Toisaalta se on aikakausi ja ilmiö, josta jotkut selvisivät ilman pienintäkään kolhua tai henkilökohtaista kokemusta. Mikä tragedia 1990-luvun lama Suomessa olikaan, miten se satutti ja vahingoitti, peruuttamattomastikin, vaikka onneksi oli niitäkin, jotka selvisivät ja rakensivat taas uutta.

Lama on aihe, josta riittää vielä paljon kerrottavaa. Kiitos Suvi Vaarla, että avasit oven.


Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019
334 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Ja kaikkea muuta, Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.

Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin

Suomentaja: Inka Parpola

Otava 2019

462 s.

The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)

Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)

Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Zadie Smith: Kauneudesta

Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

1990-luvun Pohjois-Irlanti ja etenkin pääkaupunki Belfast on levoton, repaleinen ja oluenhuuruinen. Kolmekymppisten miesten kaveriporukka tapaa toisiaan tuopin äärellä ja puuhaa mitä milloinkin. Jake toipuu edelleen kuukausia sitten tapahtuneesta erostaan ja tienaa rahansa velkojana. Chuckie asuu äitinsä nurkissa ja haluaa maailmassa eniten vain yhtä asiaa: rahaa. Eikä seksikään ole pahitteeksi. Muutkin kaverukset ovat bisneksissään ja ihmissuhteissaan välillä pinnalla, välillä pohjalla.

Belfast on vähitellen toipumassa verisestä sisällissodasta protestanttien ja katolisten välillä. Tuntuu, että rauha on ehkä mahdollinen, vaikka edelleen terrorismin äärellä on oltava varpaillaan. Koskaan ei voi tietää, missä ja milloin räjähtää. Pahinta on, että kaikki ovat tottuneet epävarmuuteen ja epävakauteen. Vain tavallista isompaa pamausta pysähdytään kuuntelemaan hetkeksi pidempään ennen kuin sekin vaipuu muun hälyn alle.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on yllättävä, upeasti kerrottu ja suomennettu kertomus ajasta ja paikasta, jota ei enää ole, mutta jonka aikalaiset muistavat liiankin elävästi. Vaikken ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa, Belfast on kirjan sivuilla niin elävä, että on helppoa luulla sittenkin olleensa siellä joskus, ja etenkin 1990-luvulla.

Kirjan tarina polveilee sukurasitteista ja pieleen menneistä suhteista henkisiin painolasteihin ja unohdettuihin haaveisiin. Miesporukan jäsenet ovat kolhuistaan huolimatta keskenään solidaarisia, vaikka heidän on joskus vaikea ymmärtää toisiaan ja tehtyjä valintoja. Ystävyys kantaa, etenkin silloin kun ympärillä on levotonta ja haurasta.

Kirja on ollut vuosikaudet hyllyssäni lukematta. Onneksi ei ole enää: tämä romaani todella kannatti lukea. Se avartaa, ilahduttaa, viihdyttää ja koskettaa. Kirjan merkittävä käännekohta on niin vavahduttavan hienosti kerrottu, että se jää mieleeni pysyvästi. Mitä kerronnan juhlaa!

Robert McLiam Neeson: Eureka Street, Belfast
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 1998
560 s.
Eureka Street (1996)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti

Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.

Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)