Cityhippi vapaana luonnossa, osa I

Olen palannut kaupunkiin ja arkeen neljän ja puolensadan kilometrin sekä mielenrauhan päästä. Kolmen yön irrottautuminen puurtamisesta teki nannaa, ja aika tuntui kuluvan Pohjois-Karjalassa aivan toisella tahdilla. Tiedän sen tietenkin olevan vain harhaa, mutta koska se on nautinnollista harhaa, en välitä.

Menomatkalla koimme varsinaisen seikkailun, kun laina-auton eturengas sanoi Mäntsälä E:n kohdalla POKS. Enpä olekaan ennen ajanut autoa tyhjällä renkaalla. Pääsimme hengissä ulos moottoritieltä ja hetken aikaa tuhoa pällisteltyämme (ja todettuamme, ettei autossa ole just tällä kertaa mukana sen enempää tunkkia kuin renkaisiin natsaavia työkaluja) ratkaisu löytyi lähempää kuin olisimme osanneet toivoakaan, sillä aivan vieressä oli rengasliike, jonka aukeamiseen ei ollut edes tuntia. Saimme vielä avuliaan satunnaisen asiakkaan jelppaamaan, joten matka pääsi jatkumaan parin tunnin viivellä.

Mitä opin?

1) Tarkista ennen matkaan lähtöä, että kaikki asiaankuuluvat välineet ovat paikoillaan ja että ne myös toimivat.
2) Kun yksinäinen naishenkilö istuu pientareella rengasrikkoisen auton vieressä (ja odottelee miestä palaavaksi apuvoimien kanssa), jokunen paikallinen herramies pysähtyy kyllä tarjoamaan apuaan. Ties vaikka olisin hyvässä lykyssä voinut löytää uuden sulhasen tällä menetelmällä. (No, ei tarvinnut, tuossa vanhassa ei ole nimittäin mitään vikaa, mutta jos tarvetta olisi, niin...)

Perille päästyämme totesimme tiluksien olevan kutakuinkin kunnossa muutamia tuulenkaatamia puita lukuunottamatta, panimme saunan lämpiämään ja muurikkapannun tulille.

Tältä meilläpäin näyttää. Kaipaisin uusia kalusteita terassille, ja ovet pitäisi lakata.

Huomatkaa myös ylimuodikkaat Hai-saappaat, jotka pääsivät tuossa ympäristössä jopa oikeaan käyttötarkoitukseensa – eivät pelkästään imagonrakennustarpeiksi, niin kuin niille on kaupunkiolosuhteissa tupannut käymään meikäläisen käytössä ollessaan.

Mökki on siis saaressa, ja energianlähteinä toimivat kaasu (jääkaappi ja hella) ja aurinkopaneelit (pikkusähköä esim. pariin lamppuun), joista jälkimmäiset eivät tällä hetkellä toimi. Ollapa insinööri, sanoi humanisti mökillä... No, velipoika menee sinne seuraavaksi, ja luottoni häneen on graniitinkova.

Nämä ovat minun maitani nimittäin!

Järvellä näimme yhden laulujoutsenen, saaren pohjoispäädyssä asustaa isohko lokkiyhdyskunta (sellaisia oikeita lokkeja, jotka kalastavat ruokansa suoraan järvestä, toisin kuin sukulaisensa Kauppatorilla, jotka keskittyvät tonkimaan roskia ja pelottelemaan viattomia ohikulkijoita), ainakin yksi haukka on asettunut kodiksi saarelle ja yhdessä kaatuneessa puussa oli vanha tikan pesä. Vuosia sitten mökin alla asusti muutamana kesänä isokoskelo poikasineen, mutta nyt se oli tyhjillään. Saunassa sen sijaan oli kaksi kuollutta talitinttiä, kuten joka vuosi. Ilmeisesti kyse on jonkin sorttisesta itsetuhoisuudesta.

Katiskalla saimme kaksi haukea ja kuusi isoa ahventa! Hauet pääsivät takaisin järveen, mutta ahvenet päätyivät pannulle ja parempiin suihin. Ylläolevassa kuvassa valmistuu todellinen lähiruoka, sillä affenet saivat seurakseen lähellä kasvatettuja perunoita, jotka paistettiin luomuvoissa. Oli muuten hyvää, voin kertoa sen. (Ja itse perkasin kalat, hahaa!)

Kaksi isointa ahventa säästimme iltapalaksi ja halstrasimme ne takkatulen loimussa. Ei paskempaa tämäkään.

Reissuun kuului myös puusavottaa (minäkin kokeilin moottorisahaa, tuli hiki), haravointia, katon puhdistamista, hyvää ruokaa (kuten jo on ilmi tullut) ja juomaa, erinomainen seuralainen, kevyttä inventointia, järviveden pehmeät hiukset, kolme vuorokautta Radio Novaa, hiukan lueskelua (en kuitenkaan saanut kumpaakaan mukana ollutta kirjaa läheskään loppuun), terassilla istumista ilta-auringossa, kesakoita, tuhteja yöunia, juhannuksen suunnittelua ja paljon, paljon visioita mökin tulevaisuuden varalle.

Nyt pääkoppa on nollattu siihen malliin, että huvittaa mennä taas töihin, tarttua graduun (Yksi seminaarikaverini kiskaisi sitten laudaturin omastaan, joopa joo, proffaltamme, joka ei muka koskaan anna laudatureja!) ja odotella kesää tyynenä kuin laitumelle hinkuva varsa. No, juhannukseen on alle kuukausi ja kaikki on hyvin nyt.

Porinaa perjantain kunniaksi (ja kiitos!)

Onpas jotenkin ylettömän vetreä mieli ja fiilis! Kevyesti (ja tarkoitan todellakin kevyesti) kulkeva pyörä, jokin keltainen mollukka taivaalla, vihreä väri kaikkialla, lämmin tuuli, pino lukemattomia kirjoja, kavereiden maisteri-ilottelut (omani sitten alkusyksyn huumassa...), uudet jäätelömaut... mitä näitä nyt on!

Tiistaina elämän harmonia esitti itsensä juurikin oikeassa muodossa. Ensin pengoimme ystäväni Marin kanssa sattumalta huomaamaamme HESY:n kirjamyyntilaaria Lasipalatsin kulmalla (Kolme kirjaa eurolla, ei paha! Pysyin jopa kohtuudessa ja ostin niitä kirjoja vain sillä yhdellä eurolla.), millä hoitui kulttuuri ja sielun sivistys. Sitten menimme ostamaan Espan Ben & Jerry'sistä (ei maksettu mainos) jätskit, jotka nautiskelimme puistossa - mielihyväkeskuksen aktivointi sekä energiatasosta (ja vyötäröstä) huolehtiminen. Lopuksi "vain piipahdimme" Mikonkadulla sijaitsevaan urheiluliikkeeseen "vain katselemaan" kaipaamiani uusia juoksukenkiä. Ihan sattumoisin hyllyssä nököttivät ihanat harmaanpinkit täysvaimennetut yksilöt oikeassa koossa hintaan 59 euroa. (Onhan mulla luottokortti.) Näin huolehdimme myös ruumiin kulttuurista ja kunnosta sekä kansanterveydellisten velvollisuuksien täyttämisestä.

Aika hyvä paketti, sanoisin.

Lenkkarit pääsivät eilen ensimmäiselle testirundilleen ja osoittautuivat hyväksi hankinnaksi. Mitä nyt sain vertavuotavat hiertymät akillesjänteisiin alle kolmessa kilometrissä, mutta kai se on alkuun vain kestettävä. Hyvät ne ovat kuitenkin. Ja niin nätit, että!

Eilen oli ohjelmassa myös lukupiirimme tapaaminen, jossa ruodimme Rosa Liksomin Yhden yön pysäkkiä. Kyseinen teos oli ensimmäinen tutustumiseni Liksomin tuotantoon, muttei varmastikaan viimeinen. Aivan varauksettomasti en tykästynyt kirjailijan mininovelleihin, mutta jotain kummallisen kiehtovaa niissä kyllä oli. Ja sillä tavalla ajatontakin, että ihan hyvin ne voisivat internetillä ja muutamalla kännykällä hiottuna kertoa vaikka tästä päivästä. Hytti nro 6 on lukulistalla, jossain vaiheessa, kunhan sen jostakin mukaani nappaan.

Päätimme myös polkaista käyntiin kolmannen kerran KesäkisanTM, jotta ei turhaan päästä löysäilemään. Kyseessä on siis täysin leikkimielinen eikä yhtään koskaan milloinkaan vakavasti otettava kisa, jossa suoritetaan  kesän kuluessa (elokuun loppuun mennessä) pisteitä erilaisista kategorioista ja tehtävistä. Pisteitä saa esimerkiksi urheilusta, matkustelusta, jäätelön syömisestä, treffeistä, museoista, kirjojen lukemisesta (!), ihmisten tapaamisesta, mökkipuuhista, juhlien järjestämisestä, sakoista, putkareissuista ja seksistä ulkona. Panoksena on 10 euroa, ja koko potin saa kesän lopussa tietenkin eniten pisteitä suorittanut osallistuja. Kahtena edellisenä kesänä olen raapustellut pisteeni ylös tukkimiehen kirjanpidolla, mutta nyt aion siirtyä nykyaikaan ja täyttää omaa lomakettani Excelinä. Ai että mä sanon! Ja pistetilikin aukeaa heti tänään työmatkapyöräilyllä, näppärää.

Jahka ilta saapuu, käväisen hakemassa äidiltäni auton lainaan, ja huomenna aamulla huristelemme V:n ja kissan kanssa Joensuuhun. Luvassa on neljä päivää totaalista relaamista, vähän ehkä mökkipuuhia, saunomista ja grillailua eristyksissä saaressa. Saatan jopa harkita talviturkin heittämistä, ehkä. Mukaan pakkaan ainakin eilen aloittamani Kathryn Stockettin Piiat ja lopultakin Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia.  

Ei voisi suoraan sanoen parempi olotila ihmisellä olla. Toivotan samaa itse kullekin teistä, ja kannustan jotakuta rohkeaa olemaan kuudenkymmenes (!) lukijani. Wow! Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, rekisteröityneille ja rekisteröitymättömille. Tänne on kiva kirjoittaa!

Hyvää viikonloppua, missä ja miten sen vietätkään!

Herääminen

Kate Chopin: Herääminen
Suomennos ja esipuhe: Raija Larvala
Faros 2009
200 s.
The Awakening (1899)

Kirjastosta.


"Vain taitava psykologi pääsisi heidän kanssaan onnistuneeseen tulokseen. Kun tavalliset kaverit, kuten te ja minä, yritämme selvittää heidän omituisuuksiaan, se johtaa taitamattomuuteen. Useimmat naiset ovat oikukkaita ja arvaamattomia. Kyseessä on jokin vaimonne ohimenevä päähänpisto, jonka syytä tai syitä teidän ja minun on turha edes arvailla. Mutta se menee kyllä ohi, etenkin jos jätätte hänet rauhaan. Lähettäkää hänet puhumaan kanssani." (s. 120)

Edna Pontellier on vaimo ja äiti, neworleansilainen seurapiirirouva, joka elää epätyydyttävässä avioliitossa ja huomaa yllättäen kaipaavansa jotakin muuta. Pontellierin perhe viettää kesää huvilalla muiden saman yhteiskuntaluokan ihmisten kanssa, ui, nauttii päivällisiä, seurustelee. Ednan keveän ja yhdentekevän arjen rikkoo nuori ja komea Robert Lebrun, ja kun syksy ja paluu New Orleansiin koittaa, ei mikään ole enää ennallaan. Jotain on tapahtunut Ednan mielessä, on kuin hän näkisi maailman ja itsensä uusin silmin. Hän ei jää vain vatvomaan asioita päänsä sisällä, vaan Pontellierien kiillotettu julkisuuskuva alkaa saada säröjä.

Olipa erikoinen lukukokemus, tämä Kate Chopinin Herääminen! Kyseessä on ilmestyessään vuonna 1899 murskakritiikin saanut, nykyisin varhaisen feminismin klassikoksi nostettu pieni romaani, joka vaikuttaa päällisin puolin nykylukijan silmissä suorastaan harmittomalta, kuin kevyeltä henkäykseltä jostain suuremmasta.

On myönnettävä, etten varauksettomasti ihastunut tähän kirjaan. Se on ehkä liian herkkä ja aistillinen makuuni, sillä vaikka arvostan kirjallisuutta, jossa osataan pitää voimakaskin kuplinta, jopa kiehuminen löydettävissä, mutta piilossa kannen alla, Herääminen ei antanut minun oikeastaan edes raottaa verhoaan kunnolla. Paljon on rivien välissä, ohimenevänä, vain vilkaisuna. Chopinin kieli on minun makuuni, mutta en jaksanut jäädä maistelemaan sitä tarpeeksi – paljon ehti mennä silmieni ohi.

Ednan tarina on dramaattinen, mutta se esitetään tyylikkään hienovaraisesti, juurikin heräämisenä, havahtumisena. Alkuasetelma toimettomassa kesähuvilassa kuvaa upeasti sitä turhuutta, jonka merkityksettömyyden Edna ymmärtää: hän kaipaa jotain muuta kuin mitä hänelle soveliaisuuden ja julkisivun ylläpitämisen vuoksi suostutaan antamaan.

Herääminen on ilmaisultaan varsin moderni, ja vaikka nyt, yli sata vuotta sen kirjoittamisen jälkeen monet seikat saattavat tuntua hieman ylimitoitetuilta, ne ovat kuitenkin oman aikansa kuvia ja verrattavissa moniin nykyajan sudenkuoppiin. Edna on oman aikansa naiseksi kapinallinen, vaikka kapinoikin yläluokkaiseen tyyliin: hän haluaa olla jotain muuta kuin porvarillisten perhearvojen tiukasti muotittama vaimo ja äiti, ja saa sen osoittamalla miehensä pelon ja kauhun partaalle, sillä niin ei vain voi tehdä. 

Porvarillisen vaimouden ja äitiyden uhmaamisen ohella toinen syy, joka johti kirjan murskaavaan tuomioon ilmestyessään, on sen kuvaama seksuaalisuus. Se on hyvin hienovireistä ja tavallaan viatonta, mutta olennaisempaa onkin se, mitä flirttailun ja seksuaalisuuden kuvaamisella halutaan kertoa. Sillä halutaan uhmata. Sillä halutaan osoittaa, että nainen on ajatteleva olento, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, omaan kehoonsa, omiin tekoihinsa – nainen saa olla oma itsensä, kokonainen persoona, jota ei ainoastaan määritellä hänelle määrättyjen roolien ja muiden ihmisten kautta.

Herääminen on alle 200 sivun mittainen tuulenhenkäys, häivähdys suurista teemoista. En päässyt uppoamaan siihen niin hyvin kuin olisin halunnut, sillä jokin esteli, mutta siitä huolimatta pidin lukemastani. Tämä on kaunis kirja, jonka soisin tulevan luetuksi enemmänkin. Sekä siksi, että se on lukemisen arvoinen että siksi, että haluan nostaa hattua sata vuotta myöhässä taitavalle Kate Chopinille, joka ei koskaan toipunut Heräämisen osakseen saamasta lokakampanjasta.

Heräämisestä lisää: Maria, Liisa ja Sara.

So American: American Realism ja Louisiana.

Luokkaretkihuumaa

Mitenköhän tämänkin opettajatar-ihmisen vielä käy. En edes ole opettajan hommissa, ja silti jo yhden työpäivän aikana saa kokea jos jonkinmoista vekkulia puuhaa esiteinien ja varsinaisten teinien kanssa. Ensin aamupäivän puuhastelin supermukavan kutosluokan kanssa, joka sai syvästi harkitsemaan joskus koneen uumeniin tallentamieni täydennyskoulutuslomakkeiden esiin kaivamista ja mahdollisuuksia luokanopettajana. Kyllähän tällaisten kanssa jaksaisi töitä tehdä, pohdiskelin. Sopivasti huumoria, ei vielä teiniangstia, mutta jo järkeä päässä. Ne olivat sitä paitsi menossa vielä Lintsille, ja silti jaksoivat sen pari tuntia kuunnella museotädin lätinää, tehdä tehtäviä ja puurtaa työpajassa. Iso käsi teille, kutoset! Älkää menkö pilalle vielä ensi syksynä, ainakaan ihan heti, pyydän!

Rauha päättyikin siihen, kun lauma rääkyviä ihmisapinoita valloitti talon (tunnetaan ilmeisesti myös kasiluokkalaisina) ja pääsin koettelemaan äänijänteitäni ihan tosissaan. Sen porukan mukana meinasi rappaukset irrota seinistä ja näyttelyesineet saada uusia olomuotoja. No, ääneni on kantava ja sävyltään niin halutessani sukua vittumaisille kapiaisille, joten museo on pystyssä, eikä suuria vahinkoja sattunut. (Sain äänenkäytöstäni kehuja auskuvuoden aikana, mutta itse en silti nauti sen korottamisesta, vaikka se pakollista silloin tällöin onkin.) (Jopa museossa.)

Kasiluokkalaisten opettajat näyttivät olevan loman tarpeessa, sillä paikalla olevan auktoriteetin sijaan he (kaksi kappaletta) tuntuivat vajonneen jonkinasteiseen, luultavasti pakotettuun, meditatiiviseen tilaan. Teki mieli sanoa, että TJ on hei aika vähän enää, koeta kestää toveri. Kun itselläni on kiinnostusta ja koulutus opettajan työhön, tulen tarkkailleeksi yleensä opettajien toimia luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä. (Sen minkä mainitulta karjunnalta kerkeän.) Havainnointini perusteella toimintamalleja on laidasta laitaan: on niitä, jotka tyrkkäävät kakarat museon ovesta sisään ja lähtevät hullunkiilto silmissään etsimään jostain lähistöltä kahvia, on niitä, jotka olettavat oppaan ja muun museohenkilökunnan olevan jonkin sortin viihdetyöläisiä, joilta irtoaa mitä tahansa hupia varatuksi ajaksi non-stoppina, on niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos vastuukysymyksiä ja niiden laiminlyöntiä ei oteta mukaan, minua vituttavat eniten ne, jotka alkavat vaikkapa sillä opastetulla kierroksella vetää eräänlaista aktiivisen kyselyikäisen roolia ja pommittavat opasta jatkuvalla (ja turhalla) kysymystulvalla, yrittävät kampittaa tiedoillaan ja näin (uskomattoman v-mäisellä tavalla) besserwisseröimällä parhaimmillaan pilaavat koko kierroksen. Joo, ammattimaisen oppaan hommaan kuuluu kestää äninät ja yninät ja kyetä reagoimaan niihin asiallisesti, mutta opettajien ollessa kyseessä meikäläisen pinna on aika lyhyt. Onneksi tätä tyyppiä ei kohtaa kovin usein.

Sitten on ne normaalit ja fiksut opettajat, jotka ovat ohjeistaneet mukulat vierailukäyntiin, muistavat oman vastuunsa, puuttuvat häiriöihin, kannustavat asiallista toimintaa ja parhaimmillaan (koska olen ilmeisesti piilofasisti ja osaan todellakin arvostaa Herran kuria ja nuhdetta) pitävät porukan niin sotilaallisessa järjestyksessä, että sormien napsautus, nyökkäys tai merkitsevä katse riittää. Mihin tahansa. Respect.

(Joo, ja jos ei käy selväksi, saatan hieman kärjistää, sillä en ole sitä mieltä, että opettajaa pitäisi pelätä, mutta joku roti pitää kouluelämässä olla, sen sanon!)

Huh, onneksi tämä luokkaretkisesonki on aika lyhyt ja minulla osa-aikainen työ. Muuten saattaisin olla ihan oikeasti helisemässä.

Ja saa nähdä, miten tällekin päänaukojalle käy sitten, kun edessä on vaikkapa se ensimmäinen oma luokkaretki. Tulenko tänne salaa muokkaamaan nurinani uuteen uskoon vai mitä...

No, oli miten oli, ulkona paistaa aurinko, tänään on sulkapallopäivä ja oma mökki odottaa jo kolmen yön päästä! Ei hassumpaa, ma sanon.

Lopuksi vielä aito city-lokki pesässän. Mikäpäs siinä, parkkipaikan reunalla on pesiessä.

Painajainen Äidinmaassa

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi 2012
392 s.

Kirjastosta.


Jollain tasolla jopa noin pieni lapsi ymmärsi, millaiset varjot häntä odottaisivat aikuisen miehen identiteetissä. Hän oli päättänyt kiistää biologisen sukupuolensa ja olla jotain parempaa. Hän oli päättänyt kasvaa naiseksi. Toivon, että hänellä olisi joku, joka lohduttaisi häntä sinä päivänä, kun hänen unelmansa murtuisivat. Halusin olla hänen lohduttajansa. (s. 206)

Maa, joka joskus tunnettiin Suomena, on 2000-luvun kuluessa käynyt läpi suuria kriisejä ja muutoksia. Niiden seurauksena on muodostunut Vapaiden kansalaisten sisaruusliitto, jota arkisemmin Äidinmaaksi kutsutaan. Valta on naisilla, kaikilla yhteiskunnan portailla. Miehet, tai koiraat, kuten niitä kutsutaan, on alistettu pääasiassa työläisiksi ja palvelijoiksi. Osattomimmat koiraat ovat katuhuoria.

Paitsi että yhteiskunta on ratkaisevasti muuttunut, myös ihmisten henkilökohtainen elämä on toisenlaista kuin ennen. Naiset elävät perheinä ja heimoina, useamman yksilön yhteisönä, jossa kaikki on yhteistä: ruoka, vaatteet, aatteet, seksi. Pariseksuaalit, monot, ovat hyljeksittyjä, pelättyjä ja vihattuja marginaalissa eläviä ja normaaleja perhearvoja jo olemassaolollaan pilkkaavia uhkia. Tytöt erotetaan varsin nuorina äideistään, koiraspennut kasvatetaan laitoksissa. Sukulaisuuteen perustuva kiintymys on pannassa, sillä Äidinmaassa vallitsee universaali sisaruus.

Äidinmaa elää pitkälti eristyksissä. Rahatalous on vaihtunut omavarais- ja vaihdantatalouteen, heimot pyrkivät tuottamaan tarvitsemansa hyödykkeet itse niin pitkälti kuin on mahdollista, eikä väkivaltaa virallisesti enää ole – se katosi koiraiden (aiemmin: miesten) vallan mukana. Kummasti silti työläiskoiraita ohjaavilla vahdeilla on polttopiiskat ja koirailla itsellään yllään shokkivyöt.

Äidinmaan keskeisimmät henkilöt ovat vanha palvelijakoiras Benjamin, tämän vahtina työskentelevä Anna-Liisa ja Anna-Liisan perhe, johon kuuluvat naiseksi varttumassa oleva Maria-Teresa, lääkäri Belinda ja kiihkoileva Eleonoora. Benjamin muistaa vielä, millaista oli ennen naisvaltaa, millaista oli, kun hänellä oli isä. Hän kaipaa kadottamaansa ystävää Railoa ja epäilemättä myös itseään sellaisena kuin hän joskus oli, vaikka hänet onkin pakotettu ehdollistumaan vallitsevaan järjestykseen ja ymmärtämään paikkansa. Anna-Liisa on onnistunut kaivamaan esiin piiloteltua tietoa Kielletyn historian osastolta koettaessaan selvittää, missä maailmassa hän elää ja miksi. Hän tajuaa myös olevansa sittenkin mono, mikä hänen on pyrittävä salaamaan. Totuttu yhteiskunnallinen järjestys heilahtaa pelottavasti paikoiltaan, kun kaatopaikoilta ja kaduilta alkaa löytyä tapettuja ihmisiä, sekä naisia että koiraita. Kuinka kestävä Äidinmaan rakenne onkaan, ja mikä on yksilön paikka siinä?

Jan Salminen on kirjoittanut kiehtovan, kamalan ja ahdistavan kirjan, joka vastasi minussa hetken valloillaan olleeseen dystopiannälkään erinomaisesti. Jotain tällaista kaipasin juuri nyt.

Äidinmaa on ristiriitainen kirja. Se kertoo uudesta maailmasta, keikauttaa kuviot ja sukupuoliroolit päälaelleen ja ääripäihin sekä osoittaa häpeilemättä, kuinka raadollinen ja irrationaalinen on mikä tahansa fundamentalistinen ajatusrakennelma ja siitä johdettu valtajärjestys. Se leikittelee sanoilla olematta tippaakaan hauska tai huvittava, se osoittaa, miten normaalina saatamme pitää asioita, jotka toisesta näkökulmasta katsoen ovat suorastaan sairaita.

Minua ahdisti, kun joku Eleonooran tavoin ajatteleva ihminen lausui ääneen kyseenalaistamattomat totuudet: normaalit ihmiset eivät halua eristäytyä. Normaalit ihmiset kaipaavat kontaktia muihin. Normaaleilla ihmisillä on runsaasti ystäviä, sisaria, perheenjäseniä. Normaalit ihmiset ovat huolissaan siitä, kuinka poikkeavat yksilöt yrittävät tuhota perhearvot. (s. 186)

Äidinmaa on kyyninen vastaus nyky-yhteiskuntaa vaivaavaan tukahtuneeseen raivoon. Se kurkistaa tulevaisuuteen, joka on täysin mahdollinen seuraus vihasta, inhosta ja vallan väärinkäytöstä, kyvyttömyydestä elää niin, ettei ketään sorreta, etteivät synnynnäiset piirteet määritä ihmisen paikkaa, roolia tai mahdollisuuksia.

Salmisen kieli on kaunista ja soljuvaa, vaikka kuvaakin kammottavia asioita. Paikoin lukiessa putoaa keskelle painajaisia, kauhukuvia ja kirjan henkilöiden pään sisäistä kaaosta. Tehokeinot ylittivät välillä omat mieltymykseni, jolloin tarinan imu heikkeni: ehkä vähempikin olisi riittänyt, sillä juoni kantaa kyllä. Kertojiin olisin kaivannut selkeämpiä eroja, nyt ne pääsivät välillä sekoittumaan keskenään, joskin syytän tästä myös jälleen ahmivaa lukutyyliäni – en aina jaksa hidastaa ja ottaa kiinni langanpätkistä niin hyvin kuin olisi syytä.

Kirjassa annetaan riittävästi selityksiä sille, mitä on tapahtunut ja mistä uusi maailma on seurausta. Pelkillä puolinaisilla vihjeillä tämä lukija ei olisi selvinnyt perille saakka. Ajatus kielletystä historiasta, siitä, ettei kaikilla ole samanlaisia oikeuksia lukea tietoja menneestä, historian ja yhteiskuntaopin opettamisen lakkautus säästösyistä, uusien historiankirjojen kirjoittamisesta vanhojen päälle... Historia saa Äidinmaassa aivan oman roolinsa, kiehtovan ja kauhean.

Tästä tarinasta olisi paljon sanottavaa, niin monitahoinen se on. Välillä lukiessa tuli todella huono olo: niin aidoilta jotkut äärimmäisetkin ratkaisut tuntuivat. Niiden tajuaa olevan mahdollisia, pahimmillaan jo  olemassaolevia (tai pikemminkin aina olemassaolleita). Salminen onnistuu ravistelemaan lukijaa pohtimaan käsitystään yhteiskunnan vaalimista arvoista, ylhäältä päin tuputetuista valinnoista ja omista asenteistaan ja niiden perusteista.


Äidinmaassa ovat vierailleet myös Minna, Norkku ja Tuulia.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
WSOY 2012
143 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron uusi novellikokoelma Himokone näyttää välähdyksiä pimeässä. Mukana on 13 tuttujen elokuvien mukaan nimettyä novellia, joissa jokaisessa on häivähdys otsikkonsa mukaista tunnelmaa. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin tarinoita tästä todellisuudesta tavalla tai toisella vinosta näkökulmasta ripauksella absurdeja piirteitä.

Ensimmäisen osan, Suojaviivan, aikana käydään vakoilemassa tuskallisia eroja, käsistä lähtevää partioleiriä ja eroottista seikkailua Espanjassa. Vanha partiolainen ei välttynyt hörähtelyltä lukiessaan Full Metal Jacketiksi nimettyä kuvatusta simputusleiristä, joka toki vedetään överiksi reilusti, mutta jossa on loppujen lopuksi aika tuhti määrä totuutta, jos ajatellaan mitä tahansa jonkinlaisella hierarkialla varustettua ryhmätoimintaa.

Toinen osa, Kuollut kulma, sisältää niin ikään neljä novellia. Tappajahaissa hyväntahtoinen mutta voimiaan ja olemustaan hallitsematon naisihminen aiheuttaa tahtomattaan tuhoa diskossa. Laitakaupungin valot kuvaa riipaisevan osuvasti sitä, kun totutut elämän mallit keikahtavat kumoon ja ihmisen on alistuttava byrokratian rattaiden hampaisiin. Huviretki hirttopaikalle nostatti sykettä, sillä vaikken ole nähnyt kyseisestä elokuvasta kuin pienen esittelypätkän, jo se sai minut melkein laskemaan alleni pelosta (juu, en ole kauhun ystävä) ja tuo tunnelma välittyi novellin kautta erinomaisesti, vaikka se kertookin aivan toisenlaisesta huviretkestä – silti pahaenteisyys on käsinkosketeltavaa.

Kolmas osa, Klaffivirhe, on vain kahden novellin mittainen, mutta minusta kokoelman paras. Invasion of the Body Snatchers on kokoelman huippuosastoa (tai ehkä se tuntui jotenkin kaikkein samaistuttavimmalta): siinä sinkkuna freelancerina oman elämänsä herrana elävä Tiina osallistuu pikkujouluihin, joissa tuntee syystä olevansa ulkopuolinen, sillä talo on täynnä kasvavia masuja, ampiaspukuisia vauvoja, jouluaiheisiin villapaitoihin pukeutuneita, sormus sormessa olevia miehiä ja käsinkosketeltavaa syyllistämistä. Juhlat saavatkin pian odottamattoman käänteen... Fight Club kertoo juuri tästä ajasta, runokokoelman juuri julkaisseesta Karoliinasta, joka elää pitkälti sosiaalisen median kautta, pitää blogia ja on aktiivinen (ja nokkavan selektiivinen) Facebookin käyttäjä ja joka joutuu huomaamaan, ettei todellisuus sittenkään vastaa sitä maailmaa, jonka hän on nettiin luonut.

Ristikuva, kokoelman neljäs osa, päästää lukijan kokemaan, miltä Kadonneen aarteen metsästys näyttää kaupunkioloissa ja tavarataloissa suhteessa lapsuuden monin tavoin aidompiin muistoihin. Kuolleiden runoilijoiden seura taas vilauttaa lääketieteen opiskelun maailmaa historiallisessa Helsingissä ja sitä, kuinka ajalleen epätavanomainen naisopiskelija pyrkii menestymään vaikeissa oloissa.

Nipistelevä lukukokemus! Tuuve Aron novellit ovat juuri sopivan mittaisia, napakoita ja häiritseviä. Muutama minulle vähän mitäänsanomattomampi stoori mahtui mukaan, mutta en antanut sen häiritä, sillä muut, vahvemmat, paikkasivat aukot. Pidin erityisen paljon Aron konstailemattomasta kirjoitustavasta ja pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, vaikka aiheet olivat vakaviakin. Himokone on terävä katsaus moneen juuri tämän ajan kipeään aiheeseen, mutta se välttää kaiken saarnaamisen ja paasaamisen ja keskittyy kohdistamaan spottinsa suoraan itse asiaan – ja lisäämään muutaman odottamattoman ja selittelemättömän piirteen päälle.

Hienoja, viihdyttäviä ja pisteliäitä novelleja. Suosittelen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat.

Vastauksia

Sain Jaanalta haasteen vastata 11 kysymykseen. Senpä tietenkin teen, koska en voi vastustaa listoja, kysymyksiä tai haasteita. Kiitos Jaana! 

1. Muistorikkain päiväsi?

Apua miten vaikea kysymys! En ole saanut lapsia, mennyt kihloihin tai naimisiin enkä valmistunut maisteriksikaan vielä - varmasti sellaiset päivät ainakin olisivat niitä. Tarkkojen päivien sijaan olen kokenut muistorikkaita ajanjaksoja ja hetkiä, joita ovat vaikkapa interrail kesällä 2005, kun päädyin Berliiniin, rakastuin kaupunkiin ja jäin sinne viideksi päiväksi, vaikka piti nähdä vielä vaikka mitä muitakin paikkoja tai syksy 2004, kun lähdin au pairiksi Kaliforniaan ja neljä ystävääni olivat saattamassa minua matkaan joskus aamuviideltä, vähän itketti mutta enemmän olin innoissani. Ylipäänsä muistan paremmin ihmisiä, tunnelmia ja paikkoja kuin varsinaisia tapahtumia. 

2. Kesäsuunnitelma numero 1. 2012?

Gradu. Enough said. (No, aion myös mökkeillä, juoda pussikaljaa, käydä vähän töissä ja urheilla, mutta The Big G on ykkössuunnitelma.)

3. Kesäbiisisi, vai onko sinulla sellaista?

Olen vähän hullaantunut Elokuuhun. Ja Palefaceen.

4. Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta Venäjä?

Pelmenit! Nam! Meinasi mennä pasmat sekaisin, kun MeNaisissa oli joskus aiemmin keväällä reseptiohje - pakkohan niitä on kokeilla itsekin tehdä! (Ei, en ole saanut vielä aikaiseksi, mutta lehti on kaiketi tallella jossain.) Olen käynyt Venäjällä kolme kertaa: Voronezissa ja Moskovassa sekä Pietarissa, ja ensimmäisellä reissulla (kahden viikon opintomatka Porvoon amiksesta) monet ennakkoluulot saivat kyytiä. Sen jälkeen olen tosiaan vieraillut kahdesti Pietarissa (molemmat reissut joulukuussa) ja haluaisin mennä uudelleen. Vaikka viimeksi kaikki ei mennytkään ihan hanskaan.

5. Kirjasto, kirjakauppa vai antikvariaatti/kirpputorit, toisin sanoen mistä hankit kirjasi?

Kaikki käy! Kirjastosta eniten, ehdottomasti. Kirppareilta aina helmien tullessa vastaan. Kirjakaupasta (joko livenä tai netissä) myös, vaikkei oikeastaan olisi varaa ostella niin paljon kirjoja kuin ostan. Toisaalta nipistän sitten muusta: pesen naamani marketin meikinpoistoaineella ja ostan vaatteita pääasiassa alennusmyynneistä. Kirjoista en luovu!

6. Paras paikka Suomessa?

Oman kodin lisäksi mökkisaaremme Joensuussa, jonka olemme veljeni kanssa perineet isänäidiltämme. En lapsena viihtynyt siellä niin hyvin kuin Lapin mummolassa (joissa molemmissa siis vietimme varsin paljon aikaa, joskin Lapissa huomattavasti enemmän, sillä äidilläni oli ja on edelleen opettajan kesäloma), ja sitten kun isäni kuoli, emme juurikaan enää käyneet mökillä ja se oli monta kesää hyvin hyvin vähällä käytöllä, kun mummikaan ei enää jaksanut eikä pystynyt sinne menemään. Kun tulin täysi-ikäiseksi, pääsin kulkemaan mökille itsekin ja monta juhannusta siellä on tullutkin vietettyä milloin milläkin kokoonpanolla - suurin osa mukana olleista ystävistäni on ihastunut paikkaan ikihyviksi. Nyt, kun mökki on virallisesti ollut omaa omaisuuttani kohta kolme vuotta, suhde siihen on muuttunut. Haluan pitää siitä vieläkin parempaa huolta, käydä siellä useammin ja luoda siihen uudenlaisen siteen. Alku on ainakin ollut lupaava. Pohjois-Karjalassa sieluni lepää.

7. Milloin opit lukemaan?

Olin kuusivuotias, kun kerran Lahden mummolassa isäni vanhan Aapisen sivuilla olevat kirjaimet alkoivatkin muodostaa ihan uusia kuvioita - sanoja. Se oli aivan huikea fiilis! 

8. Oho, tämä jäikin välistä.

9. Mitä historia sinulle merkitsee?

Ammattia, pohjatonta aarrearkkua, juuria, merkityksiä, syitä ja selityksiä. 

10. Mitä urheilua harrastat mieluiten ja miksi?

Monenlaista, en osaa taaskaan valita! Pyöräilyä siksi, että se on vapauttavaa. Hölkkää siksi, että siinä kehittyy koko ajan. BodyPumpia siksi, että nautin (kohtuullisesti) kivusta (ja joskus kieltämättä härskin paljon siitäkin, jos minulla on enemmän painoja kuin vieressä hikoilevalla). Sulkapalloa siksi, että laji ei ole tippaakaan tylsä, koskaan, ja siksi, että saan sen ansiosta tavata joka viikko ystävääni Heidiä vähintään kerran. ;) Kaikelle muullekin olen avoin, koska liikunnasta tulee yksinkertaisesti aivan tolkuttoman hyvä olo sekä varsinaisen urheilusuorituksen aikana että sen jälkeen.

11. Lempielokuvasi?

Nyt pakotan itseni valitsemaan vain yhden ja se on Quentin Tarantinon huikea Pulp Fiction.  

Elämänlaadun osatekijöitä

Se on nyt nimittäin sillä tavalla, että tämän henkilön elämänlaatu kohosi pari(sataa) pykälää pelkästään tänä aamuna, kun polkaisin kuvassa näkyvän uuden ystäväni ensimmäistä kertaa työmatkalle. Ne reilut kahdeksan kilometriä menivät kuin siivillä, hymyilin leveästi kypäräni alta ja pyörätien pinta vain vilisi. Ohittelut olivat maltillisia, mutta todettava on, että katsellessani sitä mummopyörillä mankelointia en ikävöinyt omaa vanhaa kolmevaihteista Helkamaani pätkääkään. Tämä Crescent nimittäin lentää.

Ja ei, en kyllästy puhumaan pyörästäni tai pyöräilystä noin ylipäänsä. Aivot oikein huutamalla vaativat, että pitempi pyörälenkki pitäisi päästä tekemään. Pian.

Liikuntakärpänen surisi eilen siinä mielessä hämmentävään malliin, että menin zumbaan. Edellinen kertani oli maaliskuussa 2011. En ole erityisen sensuelli ihminen siinä mielessä, että liikehdintäni ei varmaankaan ole sulokkaimmasta päästä, mutta jonkinlainen rytmitaju minulla kuitenkin on. Eilen jouduin kuitenkin toteamaan, että näytän aika hölmöltä lantiota ketkuttaessani. Ei se tosin haitannut, nauratti vaan. Ryhmäliikunnassa kummallisinta on se, että usein tunnen olevani melkein ainoa hikoileva punanaama - monet näyttävät tunnin jälkeen jokaista hiussuortuvaa myöten tismalleen samalta kuin sen alkaessa. Ei sillä, että itse vastaavaa mitenkään tavoittelisin, mutta kyllä se saa pohtimaan, mistä se johtuu. Aineenvaihdunnan eroista? Kuntotasosta? Toisaalta, ainakin tiedän itse liikkuneeni, kun paita liimautuu selkään ja otsatukka naamaan. Ja se oma fiilis kai on olennaisin pointti. Tässäkin.

Tulevat viikonloput vaikuttavat suorastaan mahtavilta: ensi viikonloppuna juhlitaan enoni 50-vuotissynttäreitä hänen ja vaimonsa mökillä hyvin epävirallisissa tunnelmissa, sitä seuraavana porhallamme V:n kanssa neljäksi päiväksi omalle mökille Joensuuhun (auto järjestyi, hurraa!). Veljeni on ohjeistanut meille kaikenlaista pikkupuuhaa, ja kaiketi on suotavaa totella. Olen niin iloinen siitä, että hän on muutaman vuoden suvantovaiheen jälkeen jälleen kiinnostunut saaremme kohtalosta, etten todellakaan valita pienestä piiskauksesta. Luvassa on siis pitkän viikonlopun verran hiirenpaskan hinkkaamista lattioista, niiden muutaman kaapin järjestelyä edes takaisin, puunkaatamista, haravointia... Niin, ja sitä ihteään, mökkeilyä. Saunomista, grillaamista, mökin terassilla istumista, ehkä jopa talviturkin heittäminen. Kelpaa mulle, jos joku kysyy.

Niin, ja aivan ehdottomasti täydellinen nettihiljaisuus.
Graduakaan en aio ajatella.

Sen sijaan tällä viikolla olen ajatellut ja tulen ajattelemaan sitä varsin mallikkaasti: kahden päivän saldona on yhdeksän liuskaa järkevää tekstiä säntillisine nootteineen, ja melkein saman verran aion vielä tuhertaa. En tosin tänään, sillä tänään istun töissä ja keskityn bloggaamiseen Päiviö Tommilaan työntekoon. Mutta noin muuten tilanne on suorastaan mainio! Hyvä minä! Kyllä se sieltä vielä valmistuu.

Mummo ei sammaloidu!

Anni Nykänen: Mummo 2
Sammakko 2012
104 s.

Omasta hyllystä.


Ei sammaloidu ei, niin sanotaan jo kirjan takakannessa.

Ihastuin Anni Nykäsen Mummoon ihan saman tien, kun ensimmäisen stripin jossain näin (en enää muista missä). Hankin ensimmäisen Mummo-albumin heti, kun se oli mahdollista ja ostelin niitä myös sukulaisille joululahjoiksi. Tässä ollaan nimittäin nyt ihan itse asian äärellä!

Mummo on karjalaistaustainen tehopakkaus, joka elelee Papan ja (ehkä maailmanhistorian suloisimman sarjakuvakissan) Kissin kanssa leppoisia eläkepäiviä kaupunkimaisemassa. Eihän se haittaa, sillä kaupunkioloissa ihmisen on hyvä olla: voi vaikka tehdä neulegraffitteja Puaavo Nurmen patsaalle, käydä lapsenlapsen kanssa testaamassa uniseksiä infrapunasaunaa, perustaa lähiruoan tuottamista varten kukkapenkin ja kanalan parvekkeelle ja syödä kiinalaista ruokaa. Jos vallan kyllästyttää, lentokone vie Las Palmasiin.

Mummo on aivan mainio hahmo! Oikeasti! Olen ihan myyty. Mummo handlaa fasepuukit, maispeissit, kuukleplussat ja tvitterit siinä missä Merisää-bingon. Teknologia ja nyky aeka on hanskassa aina uuden telkkarin hifeistä, ledeistä, plasmoista, hoodeesta, kolomedeestä, älläsdeestä, digitsysteemeistä ja pluureijästä massiiviseen Stalk Pro 3000 -nuaapurinkyttäyskaukoputkeen. Kaapin paikka näytetään niin kännykään julkisissa kälättäville teineille, yläkerran jumputusnuorisolle kuin kodinelektroniikkaliikkeen juipille.

Mummolla on homma hanskassa ja elämänasenne kohdillaan: paljon on nähty ja koettu, mutta paikoilleen ei pidä jäädä. Nykänen on muistaakseni jossain sanonut, että hän on yhdistellyt Mummon hahmoon piirteitä omista isoäideistään – mitä mainioita mummoja hänellä onkaan (ollut)!

Nykäsen piirtojälki on sympaattista ja taitavaa. Kolmiruutuiset stripit toimivat ja kutsuvat lukemaan. Ruutuja käytetään moniulotteisesti hyväksi, kuten nyt vaikka tuosta ylläolevasta näkyy: jokainen albumin sivu on oma toimiva kokonaisuutensa, pieni taideteos pilke silmäkulmassa.

Parasta Mummossa on häpeilemättömän hilpeä asenne. Tästä sarjakuvasta ei voi saada mitenkään pahaa mieltä, sillä ketään ei pilkata. Mummossa on munaa lempeään itseironiaan, ja vaikka Pappaa ja lapsenlapsia voi vähän piikitellä, rakkautta sekin vain on, eikä edes kovin erikoisesti peitettynä.

Mummossa kuvataan sukupolvien ketjua, elämänviisautta, kykyä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Välillä kikatuttaa, välillä suusta pääsee huomaamatta awwwwwww. Mistään lässytyksestä ei ole todellakaan kyse, vaan Nykänen on näpäkkä, taitava ja tarkkasilmäinen kertoja.

Anni, jään täpinöissäni odottamaan Mummon seikkailujen jatkumista. Kiitos jo näistä ilmestyneistä!

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Sarjakuvakirjallisuus.

Hurja Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into 2011
295 s.

Kirjastosta.


Jumalauta!

Se tässä on naisella mielessä, kun on sulkenut Laura Gustafssonin Huorasadun kannet.

Samaan aikaan vituttaa, yököttää, suututtaa, surettaa ja naurattaa. Melkoinen combo, sanoisi tämä lukija, ja sanookin.

Huorasatu kiinnitti huomioni viime vuonna nimellään ja Finlandia-ehdokkuudellaan. Ilmeisesti kirja on kiinnittänyt jokusen muunkin huomion, sen verran kauan sitä sai nimittäin kirjastosta jonottaa. Mutta nyt se on luettu.

Huorasadussa juoni ei ole niinkään olennainen, vaan kirjan sanoma nousee sen ohi kirkkaasti. Noin pääpiirteissään mukana kuvioissa on Afrodite ja muutama muu kreikkalainen jumaluus, kaksi suomalaista nuorta naista, Milla ja Kalla, prostituutiota, seksiä, venkuroita ihmissuhdekuvioita, väkivaltaa lukemattomissa muodoissaan, matka Manalaan ja Thaimaahan sekä Patriarkaatin kanssa käytävä Lopullinen Taistelu.

Jep. Soppaa on.

Ensimmäiset sivut ehdin pohtia, mitäköhän ihmettä olen oikein lukemassa, mutta sitten Gustafsson onnistui imaisemaan minut mukaansa ilman yhtään nikottelua. Huorasatu etenee todella vauhdilla, ja juuri kun luulee olevansa jotakuinkin kärryillä, uusia absurdeja juonikuvioita isketään kehiin. Ei tästä voi kuin nauttia!

Nautinto saa tosin kirjan kuluessa tuskallisempia muotoja, sillä Gustafsson nostaa esiin, tai pikemminkin potkaisee lukijaa palleaan todella epämiellyttävillä aiheilla. Huorasatu on yhtäältä erilaisilla todellisuuksilla ilotteleva hurja seikkailu, toisaalta vakavaksi vetävä sotahuuto maahan poljettujen puolesta. Vaikka överiksi vedetään 100-0, kaikki ilmiöt ovat olemassa: huonosti kohdeltu paskatyötä tekevä luokka, lapsiprostituutio, vinoutuneet ja vammauttavat parisuhteet, uskonnon ja muiden aatteiden varjolla harjoitettu alistaminen, kasuaali huorittelu arkielämässä. Eri mittakaavojen ilmiöitä, ilman muuta, mutta miksi niitä ei silti tai juuri siksi voisi ja saisi käsitellä myös samassa keitoksessa?

Aluksi en innostunut Gustafssonin puhetyylinomaisesta ilmaisusta, mutta huomaamatta sekin solahti kohdilleen nopeasti ja ansaitsi mielestäni paikkansa kokonaisuudessa: juuri näin Afroditen pitäisikin puhua, ajattelin. Lopulta tyyli oli niin vetävää, että suorastaan haukoin henkeä pysytellessäni perässä ja ahmiessani lisää. Nauroinkin, monesti, niin osuvia ilmaisuja, huomioita ja kohtauksia Huorasatuun on kirjoitettu.

Olen edelleen hengästynyt, vaikka sain kirjan loppuun hyvissä ajoin eilen ja olen sen jälkeen jo lukenut kahta muutakin kirjaa. Tämä oli vain niin mahtava. Huorasatu yllätti minut täysin, se viihdytti ja se piikitteli aivoissa ikävästi ja tarpeellisesti. Jos jotain kritiikkiä on annettava, kirja on ehkä himppasen liian pitkä, sillä jännite pääsee hieman löystymään loppupuolella (mikä on mielestäni sinänsä ihmeellistä, koska draivi on kova koko ajan), mutta annan senkin anteeksi.

Juuri tällaista kirjallisuutta pitää aika ajoin lukea (ja kirjoittaa!) kaiken silotellun ja kiltin perusproosan ohella (jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa). Joutuupahan vähän häiriintymään ja pohtimaan suhdettaan lukemaansa tavallista aktiivisemmin ja kelailemaan reaktioitaan.

Luin Huorasadun osana Rumat kapinalliset -haastetta. (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiinkaan se ei ole huono löytö, todellakaan.) Kirja on ruma ja kapinallinen, aika ilmeisellä tavalla. Se käsittelee niin rakenteellista ja yhteiskunnallista kuin yksilöiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa paikoin pirun brutaalisti ja koko ajan häpeilemättömän osoittelevasti: nättiä ei meno ole, vaikka kuinka meikkaisi ruhjeet ja haavat piiloon ja feikkaisi kaiken olevan ok. Kapinaan se yllyttää olemalla anteeksipyytelemättä juuri sitä, mitä se haluaa olla, ja käskee muitakin olemaan. Nyt.

Suosittelen ihan kaikille, ennakkoluuloista huolimatta ja etenkin niiden vuoksi. Pakkoko on aina mennä sieltä, mistä meneminen tuntuu kaikkein helpoimmalta ja mukavimmalta? Niinpä. Eihän sieltä yleensä pääse oikeassakaan elämässä.

Hankintoja, haaveita, ryhtiliike

Uusi muki on tullut kotiin! Hei baby!

Siinä missä Linnealle rakkaus on sitä, että mies antaa ostaa vielä yhden kirjan, vaikkeivät ne minnekään mahdukaan, minun on todettava, että meillä sama koskee Muumimukeja. Kieltämättä saan osakseni silmien pyörittelyä ja naureskelua, huokailuakin, mutta niin vain mukit pääsevät sovussa kaappiin, joka pursuaa saranoistaan.

Eikä niitä vielä yksiä kirjoja, jotka eivät meilläkään mahdu minnekään, ole käsketty pois viemään.

Ostelusta puheen ollen, eilen harjoitin sitä ihan luvan kanssa ja huolella: ostin nimittäin uuden pyörän! Tänään sen pitäisi olla asennukset paikoillaan valmiina odottamassa, että vain haen sen kotiin. Oijoi. Pyörä tuntui heti oikealta, ominaisuudet ovat kohdillaan, eikä ulkonäöllisissäkään seikoissa ole minkäänlaisia puutteita. Viime vuoden 976 kilometriä tulevat kalpenemaan, kun pääsen uuden ratsuni kanssa kyntämään pyöräteitä. Hahaa! Mikään hankinta ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Toisinaan pitää panostaa elämänlaatuun suoraan kuivalla kahisevalla/pankkikortin vinkaisulla, ja tässä tapauksessa se onnistui erinomaisesti. Crescent Åkulla, odotan sinua!

Kevätuupumus on sen sijaan haitannut gradun etenemistä, eikä superkuiva Päiviö Tommilan Suomen historiankirjoitus – Tutkimuksen historia -teos (johon on taitettu neljä palstaa per aukeama. Neljä! Oppikaa jo, ettei se auta mitään!) ole sekään aiheuttanut varsinaista hyvänolontunnetta. Olen ehkä ikuisesti jumissa Porthanin ajan limbossa. Kyse on siis pakollisesta historian syventävien opintojen kirjapaketista, jonka suorittamista olen lykännyt viimeiseen asti. Huooooooooooh.

Tekisi mieli haaveilla matkoista ja ulkomaista, Dublinista, Wienistä, New Yorkista, Alpeista, tai ihan vaan kotimaan maisemista ja pyöräilystä, mökille menemisestä, kesästä, juhannuksesta, festareista, pussikaljoista, terasseista, pitenevistä juoksulenkeistä (eilen meni kahdeksan kilometriä ja tunti rikki, voi luoja sitä euforiaa!), merestä. Mutta ennen kuin alan liiaksi haaveilemaan, pitäisi saada jotain tehtyäkin: haaveilulta katkeaa paras terä, jos haaveilemiaan asioita ei ansaitse. Siis jos ei esimerkiksi tee pakollisia pahoja (kuten gradua ja työvuoroja), minä en osaa nauttia niistä iloistakaan. (En edes niistä haaveilemisesta.)

Siispä pitemmittä puheitta muistitikku rööriin ja G-tiedostot auki.
Ainakin siihen saakka, kun saan viestin, että se pyörä odottaa.

Sydänrajalla

Maritta Lintunen: Sydänraja
WSOY 2012
232 s.

Kirjastosta.


Kurotin pullon käteeni. Väsytti ajatuskin kinaamisesta parikymppisen vänrikin kanssa, jolla oli valmis mielipide asiasta kuin asiasta. (s. 178)

Ronja on yksinäinen, kuohuvaa elämänvaihetta elävä nuori nainen, joka löytää sattumalta pinon jatkosodassa kuolleeseen isoenoonsa Ottoon liittyviä papereita. Ronja muuttaa nimensä Oton mukaan Sachseksi ja päätyy asepalveluksen jälkeen mukaan kiihkoisänmaalliseen Sydänraja-verkostoon, joka vaikuttaa aluksi juuri siltä, mitä hän on koko ikänsä kaivannut, mutta joka osoittautuu vähitellen joksikin aivan muuksi. Ronja päätyy satunnaisen uskonlahkon kyydissä kesäretkelle Karjalaan, jossa hän tutustuu paremmin omiin juurinsa ja matkaseurueen bussikuskiin Eero Pöllään, jolla on omat taakkansa kannettavanaan. Mitä on oikea sankaruus ja asialleen omistautuminen? Voiko pelkkä puhdas aate lopulta kantaa kovinkaan pitkälle?

Maritta Lintusen Sydänraja kiinnosti minua hämäävyydellään. Kirjan nimi ja kansi viittaavat johonkin muuhun (mihin, en ole ihan varma), sisältö sen sijaan paljastuu aivan toiseksi. Minkä tahansa puolesta kiihkoilevat ryhmät samaan aikaan pelottavat ja kiehtovat minua, joten kirjan nappaaminen kirjaston hyllystä mukaan kotiin ei ollut vaikea valinta.

Aineksia olisi ollut ja olikin, mutta puolitiehen jäätiin. Sydänrajassa näkökulmia on monta: Otto, Oton isä, Ronja, Eero Pöllä ja Palavan suitsukkeen ja mirhan lahkon lähetyssihteeri pääsevät kaikki vuorotellen ääneen. Se on aika monta ääntä näin lyhyeen kirjaan. Toki näkökulmat tuovat tekstiin ja tarinaan syvyyttä ja lisäulottuvuuksia, mutta täyteen loistoon ne eivät pääse puhkeamaan.

Monia asioita jää kesken tai rivien väliin niin, etten minä ainakaan niitä sieltä löytänyt. Ronjan kasvutarinaa ja aatteellista heräämistä kyllä kuvataan, muttei mielestäni kunnolla perustella ja vahvisteta: okei, hän on syrjään jäänyt nuorimmainen, vasemmistolaisen isän monimuotoisessa perhepaletissa huonosti "kasvattama", yksinäinen ja epävarma – nämä kaikki toimivat syinä sille, miksi Sydänraja alkaa kiehtoa häntä Oton muiston vaalimiseksi – mutta jotain jäi silti uupumaan. Selitys, vastaus, mahdollisuus? Tai sitten luin liian nopeasti, enkä jäänyt miettimään lukemaani tarpeeksi.

Pöllän näkemystä Ronjasta pidän oikeastaan koko tarinan selkärankana, sillä hänen silmiensä kautta tytön kiihkoilu saa selkeämmän muodon. Pöllä on muutenkin melkeinpä Ronjaa kiinnostavampi henkilö taustoineen kaikkineen, ja hän toimii hyvänä vastapainona kokemattomuuttaan peittelevälle ja mustavalkoisesti ajattelevalle naiselle, joka ei nää nenäänsä pidemmälle, vaikka luuleekin olevansa lopultakin rakentamassa tulevaisuuden Suur-Suomea. Oton kokemukset vakoojana rintamalinjojen takana ovat kiehtovia, ja ymmärrän kyllä, että hänen isänsä kautta pyritään rakentamaan kiihkeästä nuorukaisesta kokonaisempaa kuvaa, mutta itse olen pääasiassa hämmentynyt: oliko tarkoitus kuvata Ottoa yhtä lailla kuin Ronjaa, vai kumpi nyt sitten oli tärkeämpi?

Sydänraja-ryhmän muuttuminen innokkaasta, samaa aatetta kantavien nuorten aikuisten löyhärajaisesta porukasta organisoiduksi militantiksi verkostoksi on tarinan toinen linja, johon olisin kaivannut vielä lisää voimaa. Ronjan kokemat muutokset omassa päässään ja toisaalta ryhmässä etenevät mielestäni liian nopeasti, sillä tarina kärsii siitä, ettei se saa rauhassa kehittyä. Kiihkoa ja kiihkoiluahan Sydänrajassa toki kuvataankin, mutta nyt liian nopea vauhti häiritsi omaa lukukokemustani. Olisin kyllä jaksanut lukea tätä tarinaa kauemminkin, useammilta sivuilta, syvempänä ja laajempana.

Lintusen kieli on toimivaa ja teksti tempaa mukaansa niin kauan kuin sitä riittää, mutta jotenkin puolinainen olo minulle silti jäi. Tarina ei päässyt niin lentoon, kuin se olisi aivan hyvin voinut päästä. Ehkä sitä olisi voinut hieman laajentaa, laittaa lisää lihaa luiden ympärille. Nyt tuntuu, että Sydänraja on vain pieni vilkaisu, ohut viipale jostain suuremmasta ja kokonaisemmasta, josta en koskaan saa tietää enempää.

Sydänrajalla ovat käyneet myös anni.M ja peikkoneito.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.

Mehiläisten salaisuudet plaa plaa plaa

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet
Suomentaja: Helinä Kangas
Bazar 2005
349 s.
The Secret Life of Bees (2002)

Omasta hyllystä.


On vuosi 1964 Etelä-Carolinassa. 14-vuotias Lily elää kahdestaan väkivaltaisen ja umpimielisen isänsä T. Rayn kanssa persikkatilalla ja haaveilee toisenlaisesta elämästä aina kun uskaltaa. Lilyn äiti on kuollut tapaturmaisesti tytön ollessa nelivuotias, ja Lily kärsii kovasti äidittömyydestään ja isänsä tunteettomuudesta. Kun perheen kotiapulainen Rosaleen joutuu vaikeuksiin uunituoreiden kansalaisoikeuksiensa ja pikkukaupungin punaniskojen ristiriidassa, Lily ja Rosaleen lähtevät pakomatkalle etsimään niin totuutta Lilyn äidistä kuin vastauksia muihinkin elämän suuriin kysymyksiin. He päätyvät kolmen sisaruksen, Augustin, Junen ja Mayn pyörittämälle Mustan Madonnan hunajatilalle, jossa monet solmut alkavat vähitellen aueta.

Mehiläisten salaisuudet tarttui mukaani muutamalla eurolla jostakin kirja-alesta, nimi oli tuttu ja muistin lukeneeni siitä joskus jossain. (Parhaat perusteeni uusien kirjojen hankkimiselle ovat usein juuri tätä luokkaa.) Kaipasin jotain mukavaa luettavaa, joten tulin tarttuneeksi tähän.

En voi sanoa olevani erityisen ihastuksissani tästä kirjasta. Huolimatta siitä, että se sijoittuu yhteen ehdottomaan suosikkimaisemaani, Yhdysvaltojen syvään etelään, se ei onnistunut nostattamaan minua piiruakaan maan pinnan yläpuolelle.

Kyseessä on ennen kaikkea Lilyn kasvutarina, teinitytön matka omiin juuriinsa ja omaan sieluunsa. Harmi vain, että Lily on suhteellisen ärsyttävä pikkupimu, mustavalkoisesti ajatteleva, naiivi ja monin tavoin äärimmäisen ehdoton. Niin, tokihan on oltava jotain, mistä kehittyä eteenpäin, mutta erityisen onnistuneesti se ei kirjan kuluessa tapahdu.

Lilyn tunteet kuollutta äitiään kohtaan vaihtelevat tolkuttomasta ikävästä ja lähestulkoon palvonnasta aina repivään suuttumukseen ja jopa vihaan varsin jyrkästi, ja ne ovat hyvin ehdottomia, etenkin kun hän alkaa saada lisää tietoja äidistään, ja tästä tulee unikuvan sijaan todellinen ihminen. Sellaistahan se teini-iässä taitaa olla, mutta minua ärsytti silti. Ehkä se, että olen itse painiskellut masennuksen ja väsymyksen kanssa, on aiheuttanut sen, etten millään jaksaisi edes yrittää ymmärtää niitä, jotka näkevät masennuksen jonkinlaisena tahallisena tekona ja henkilökohtaisena loukkauksena muita kohtaan. Lilylla on vielä paljon opittavaa. Olisin toivonut kirjailijan kasvattavan päähenkilöään enemmän tässäkin suhteessa, kun kerran kasvutarinasta on kyse.

Olin jotenkin myös luullut, että niihin mehiläisiin liittyisi jotain erityisen mystistä, mutta eipä nyt sitten liitykään. Ne muodostavat kyllä mielenkiintoisen ympäristön, jossa Lily voi pohtia elämän suuria kysymyksiä, mutta puolitiehen tämäkin teema jää. Mustan Madonnan tilan naiset ovat mielenkiintoisia hahmoja, joskin hieman yksiulotteisia: May superherkkä keijukainen, June ennakkoluuloinen ja kovapintainen, August viisas, lempeä, kärsivällinen ja äidillinen. Heidän pyörittämänsä Neitsyt Mariaa ja jonkinmoista mystiikkauskontoa yhdistelevä "lahko" olisi voinut olla todella oivallinen osa tarinaa, mutta mielestäni se jää kuitenkin aika latteaksi.

Mehiläisten salaisuudet oli minulle aivan yhdentekevä lukukokemus. Kevyet uskonnollissävytteiset self-help-fibat siitä irtoaa, ja yhdessä ärsyttävän päähenkilön ja monin tavoin vajaiksi jääneiden (alunperin mielenkiintoisten!) teemojen kanssa tämä cocktail ei vain yksinkertaisesti toimi meikäläiseen.

Huomattavasti positiivisemmissa tunnelmissa tämän on kokenut Katri, Sonja taas tunsi olonsa ärsyttävän neutraaliksi kirjan luettuaan.

So American: Southern Fiction ja Etelä-Carolina. 
Lisäksi saan tämän myötä ruksittua yhden kohdan TBR-listaltani.

(PS. Jos joku kokee haluavansa tämän kirjan itselleen, ei muuta kuin ilmoitusta siitä! Muussa tapauksessa tämä päätyy kirjaston vaihtohyllyyn.)

Elämän kolhuja California Avenuella

Adam Langer: California Avenue
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2006
617 s.
Crossing California (2004)

Kirjastosta.


- - jos niin kävisi, hän ei koko elämässään enää luottaisi yhteenkään ihmiseen. Ja ehkä se olisikin hyvä, hän ajatteli, ehkä se olisi paras tapa elää, kulkea elämän läpi tietäen koko ajan, että ihminen joka oli hänen vierellään yhtenä hetkenä voisi yhtä hyvin olla olematta siinä seuraavalla, että ainoa ihminen jonka läsnäoloon voisi luottaa olisi oma itse, kunnes itsekään ei enää olisi olemassa – ja sittenhän sillä ei enää olisi väliä, lopussa kun kaikki lakkaisi olemasta. (s. 460–461)

Oih, olen lukenut erinomaisen kirjan. Eilinen ilta venähti, kun en voinut lakata lukemasta California Avenuen ollessa jo melkein lopussa. Muuten painiskelin kirjan kanssa harvinaisen pitkään, melkein pari viikkoa, joskin onhan tässä toki yli 600 sivua, mutta silti. Innoituksen lukemiseen sain Minnan arviosta, eikä Karoliinankaan teksti suoranaisesti hallaa tehnyt. Ja tässä googletellessani päädyin myös Lukemisen kartasto -blogiin, jossa California Avenue on juuri luettu alkukielellä.

Mutta sitten itse tarinaan.

California Avenue kertoo Chicagon juutalaisista 1970-80-lukujen taitteessa, Iranin panttivankikriisin aikaan, kun koko Amerikka on muutenkin muutoksen kourissa. Kirjassa kuvataan kolmen erilaisen perheen elämää yhteiskunnan eri rappusilla. On Rovnerit, Ellen, Michael, Larry ja Lana, varakas lääkäri-psykologi-perhe, jonka tukirakennelma - avioliitto - on sortumassa. On Wasserstromit, Charlie, Michelle ja Jill, perhe, joka on menettänyt äitinsä ja sen mukana kyvyn toimia yhdessä. Ja on Willsit, äiti Deirdre ja poika Muley, jotka pyrkivät tulemaan toimeen sillä vähällä, joka heillä on, mutta joiden kyvyt ja luovuus potkivat tehokkaasti eteenpäin.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta, mikä ei ole lopulta lainkaan hassumpi ratkaisu, vaan tuo siihen huomattavan määrän lisävipinää ja syvyyttä ja pakottaa lukijan olemaan tarkkaavainen. Vaikka henkilöt elävät pitkälti eri lokeroissa, heidän tiensä ja elämänsä kohtaavat paikoin yllättävästikin. Yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ei myöskään aivan tolkuttomasti alleviivata, vaan pikemminkin häivytetään osoittamalla, kuinka paljon samaa kuuluu niidenkin ihmisten elämään, joilla ei päällisin puolin ole juuri mitään yhteistä.

Pääosaan nousevat nuoruuden ja perhesuhteiden tarkastelu, ja niiden kautta luodaan myös hienovireistä ajankuvaa murroskaudesta, jota Langer on pannut henkilönsä elämään. Siinä missä teinit kipuilevat omassa maailmassaan: koulunkäynnin, heräävän seksuaalisuuden, ystävyyssuhteiden, elämän opettelun ja oman identiteetin etsinnän sekamelskassa, heidän vanhempansa joutuvat myös kohtaamaan tasaista arkea ravisuttelevia asioita.

Peachyn mielestä oli surullista, että mies jolla oli selvästi ainakin jonkin verran lahjoja saattoi alentua tällaiseen – istua yksin ja keski-ikäisenä sidottuna tuoliinsa, antaa lintujen hyppiä päällään paskannellen ja tirskutellen yrittäessään epätoivoisesti tehdä vaikutuksen yhden hengen yleisöön. Tämä oli vaikea jyhteiskunta taiteilijalle, Peachy ajatteli. Mjitä vanhemmaksi Lennie kävi, sitä vähemmän sääljiä Amerjikka hänelle oshoitti; jos ei pärjännyt valitshemallaan alalla, tjuollaiseksi sjitä tuljisi. (s. 417)

California Avenue ei ole synkkä, mutta pisteliäs se kyllä on. Se ei paasaa, mutta herättää lukijassa häiritseviä ajatuksia, pakottaa katsomaan yhteiskunnan ja ihmiselämän kummallisuuksia monelta kantilta. Langerin ihmiskuvaus on paljasta, jopa raakaa, sillä hän ei erityisemmin silittele henkilöhahmojaan, vaikka suokin heille mahdollisuuden kehitykseen ja muutokseen. Pidän tästä ratkaisusta, sillä koen, että ronskimmalla otteella kirjojen ihmisiin saadaan aidompia sävyjä, todellisuutta, jota silottelulla ei voida tavoittaa. Mitenkään inhorealistisesta ihmiskuvauksesta ei kuitenkaan ole kyse.

Jokainen kirjan henkilö on jollakin tavoin vajavainen, ajattelematon tai muuten epätäydellinen. Oli miellyttävää lukea kirjaa, joka ei nosta henkilöitään sankareiksi, vaan pikemminkin osoittaa, kuinka ihollekäyvästi inhimillisyyttä voi kuvata juuri jokapäiväisten virheiden ja kolhujen kautta. Rovnerit esimerkiksi ovat monin tavoin epämiellyttäviä ihmisiä kukin tahollaan: Ellen kylmä ja laskelmoiva äiti, Michael seksihullu ja ajattelematon isä, Larry omahyväinen ja laskelmoiva lukiolainen, Lana epävarma ja samalla äärimmäisen kilpailuhenkinen teinityttö. Juuri Rovnerien perhe herätti minussa eniten tuntemuksia: koko perhe tuntuu olevan niin hukassa, että se kävi jo sääliksi, vaikka samalla tulin ymmärtäneeksi, kuinka paljon rovnereita maailmassa varmasti on. Kovapintaisia individualisteja, jotka eivät osaa toimia yhdessä, vaikka kädestä pitäen näyttäisi, miten tehdään.

Suosikkihahmojani olivat lopulta Wesserstromien tytöt, lukiolainen Michelle ja yläkoululainen Jill, ilman äitiä jääneet, tossukan isän kanssa aikuistumista yrittävät nuoret naiset. Michelle on suurisuinen ja pahatapainen näyttelijänalku, Jill tiedostava ja kyyninen nuori nainen, joka pelkää kiintymystä ja menettämistä enemmän kuin mitään, vaikka pyrkiikin kohdistamaan tarmonsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin:

Hän sanoisi kaiken sen vain ja ainoastaan varmistaakseen, ettei niin koskaan kävisi, sillä jonkin asian toivominen oli paras tapa varmistaa sen epäonnistuminen. (s. 609)

Olisi tehnyt mieli halata Jilliä ja luvata, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi, vaikkei se edes pitäisi paikkaansa. Ja samalla ravistella tyttöjen isää Charlieta ja käskeä tätä tutustumaan tyttäriinsä ja olemaan heille oikeasti vanhempi, jota he kaipaavat.

California Avenue on kirja, jossa on paljon ulottuvuuksia, paljon langanpätkiä, joihin voisin tarttua ja joista jatkaa vielä pitkään. Se on hieno, tarkkanäköinen ja maistuva kuvaus elämästä, jonka voi hyvin kuvitella olevan totta. Se ei helli lukijaansa, muttei myöskään tahallisesti etäännytä. Sen sijaan se saa uskomaan, että jos vain menisi Pohjois-Chicagoon West Rogers Parkiin, voisi nähdä ja kokea juuri sen, mistä Langer on tarinansa rakentanut: kolhittujen mutta aina eteenpäin jatkaneiden ihmisten niin saakelin epätäydellisen ja juuri siksi aidon elämän.

So American: Jewish-American Experience

Pimppini on valloillaan

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö.
WSOY 2012
250 s.

Kirjastosta.


Antologia on jaoteltu kuuden asiantuntijaesseen mukaan. Ne käsitelevät seksuaalista vallankäyttöä tapakulttuurin, rikosoikeuden, kirjallisuuden, sosiologian ja psykologisen kohtaamisen kautta. Teoksen tarkoitus on myös auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä. (Takakansi)

Jos minä olisin sinä, lukisin tämän kirjan. Käskisin myös kaikkien muiden lukea sen.

Pimppini on valloillaan sisältää 32 tekstiä suomalaisilta naisilta: on tutkijoita, kirjailijoita, teatterialan ihmisiä, runoilijoita... Tekstejä yhdistää se, millä tavoin ne käsittelevät tai ottavat kantaa seksuaaliseen väkivaltaan, sen pelkoon ja uhkaan. Osa on omakohtaisia, kolumnimaisia, osa novelleja, osa runoja. Kirjan selkärangan muodostavat kuusi asiantuntijaesseetä, joissa eri alojen asiantuntijat oikeustieteilijästä kansalaisjärjestöaktivistiin napauttavat lukijaa otsaan.

Olin vihainen lukiessani kirjaa, olin vihainen sen luettuani.

Kaikenlaista paskaa tässä maailmassa kyllä riittää, eikä se voivottelemalla mihinkään katoa. Tärkeintä, mitä tällä kirjalla voidaan sanoa, on epäilemättä se, että väkivalta on väärin, eikä sitä pidä sietää. Apua ja tukea on tarjolla, ja sitä pitää käyttää. Ihminen ei ole niin yksin kuin uskoo tai pelkää olevansa. Uhri ei ole syyllinen.

Niin, sanopa se korkokengissä bussista kotiin juoksevalle naiselle, joka harmittelee, ettei ottanut vaihtokenkiä mukaansa päästäkseen nopeammin karkuun ahdistelijaa.

Tai raiskatulle.

Tai taas kerran turpaansa saaneelle puolisolle.

Ei se siinä hetkessä taida auttaa eikä pelastaa ketään.

Parhaiden tekstien pisteet menevät Maria Hyökyvaaralle, Johanna Sinisalolle, Tuuve Arolle ja Rakel Liekille. Hyökyvaaran novelli Kristiina Laajakallio kertoo piirun verran pieleen menneestä elämästä ja parisuhteesta aidosti ja kiertelemättä.

Kukaan ei koskaan enää vittuile tai yritä tehdä sulle mitään pahaa, jos sä tuut mun vaimoksi. Mä pidän susta huolta. Sä oot mun prinsessa. Eikä kukaan tuu meidän väliin. Rakas, älä koskaan anna tulla kenenkään meidän väliin. (s. 97)

Parisuhdeväkivalta ja puolison alistaminen tavalla tai toisella on niin järkyttävä aihe, että minulla menee pasmat sekaisin kun edes ajattelen sitä. Ja ei, aina eivät naiset ole uhreja, vaan myös tekijöitä, mutta tämä kirja kertoo nyt naisten näkökulmasta, ja se sille suotakoon.

Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on julkaistu muualla jo aiemmin, mutta itse en ollut sitä ennen lukenut. Se kertoo tästä ajasta tai aivan lähitulevaisuudesta, jolloin kahdeksanvuotias koulutyttö on sukukypsä ja kymmenvuotias isosisko silikonirintainen pikkutuhmissa kuvissa esiintyvä malli. Vaikka maailma, jota Sinisalo kuvaa, on alleviivatun ylilyöty, se on todellisempi kuin pinnalta arvaisi: samalla kun nämä lapsiaikuiset katsovat pyjamabileissä pornoa, he kokevat niitä aivan tuttuja kasvukipuja, sisaruskateutta ja vanhempien kiintymyksen kaipuuta kuin milloin tahansa muulloinkin.

Tuuve Aron parisivuinen Kouluelämää 2012 osui ja upposi absurdissa kauheudessaan tähän tulevaan kansankynttilään ja kynätelineeseen. Huh. Ja Rakel Liekin omakohtainen Olin ajoissa kampaajalla tuntui aidon kannustavalta, vaikka vihainen onkin.

Pimppini on valloillaan käsittelee aiheita, joihin tämä yksi blogiteksti ei taivu. Kirja itsessäänkin on aika päällekäyvä siinä mielessä, että se on runsas, raskas ja suorapuheinen. Tätä tunnelmaa lisää ahdas taitto, joka häiritsi minun silmääni ja aiheutti oikeasti osaltaan ahdistusta (ihan kuin ne tekstit eivät olisi tehneet sitä jo ihan tarpeeksi). Marginaalit ovat liian kapeat ja sivut liian täynnä tekstiä. Entinen lyhythetkinen graafikonalku ei tykkää!

Tuskin olisin jaksanut yhtä suurella intensiteetillä ahmia kirjaa, ellei se olisi ollut pikalaina. 250 sivua painavaa asiaa on todellakin aika paljon. En tarkoita, että otetta olisi pitänyt mitenkään keventää (seksuaalinen vallankäyttö ei ole teema, jota tarvitsisi lähteä erityisesti keventelemään), mutta mietin sitä, jaksaako kirjaa lukea, jos ei koe aihepiiriä riittävän tärkeäksi/omakohtaiseksi/kiinnostavaksi – eli tavoittaako antologia aivan niin suurta yleisöä kuin sen ehdottomasti pitäisi tavoittaa?

Olisin myös ehkä kuitenkin kaivannut jotain vapauttavaakin näkökulmaa. Sen korostamista, kuinka seksuaalisuus on ennen kaikkea voimavara, ihmisen identiteetin olennainen osa, jonka kautta ihminen toteuttaa itseään ja on se, kuka hän on. Nyt jäi tosiaan vain paha mieli ja vitutus. Tosin, niin, ehkä se on tämän kirjan tarkoituskin, eihän yksiin kansiin voi kaikkea laittaa. Mutta toisaalta kirjan nimi antaisi vihjeitä siihen suuntaan, että asioita saatettaisiin tarkastella naisen oman valinnan ja vallan kautta myös.

Pimppini on valloillaan -nimi tulee vienankarjalaisesta kansanlaulusta ja tiedän, että se on joidenkin mielestä selvästi häiritsevä ja ehkä jopa ruma. Minusta se on juuri sopivan raflaava, joskin se tosiaan antaa hieman liian itsevarman ja jopa leikittelevän vaikutelman ottaen huomioon kirjan varsinaisen asiasisällön. Toisaalta olen gradun kanssa painiessani tullut niin tutuksi pillujen ja vittujen (ja satojen muiden nimitysten) kanssa, että minua ei yksi pimppi heilauta suuntaan eikä toiseen. Kun luin helmikuussa Vaginamonologeja, eteen nousi juuri tämä probleema: naisen värkille ei edes ole olemassa neutraalia, kivaa nimeä, jota voisi käyttää missä ja milloin vain. Kiertoilmauksia, kirosanoja ja lääketieteellisen kliinisiä termejä vain.

Joka tapauksessa tämä on tärkeä kirja, jolla on arvoa ihan kaikille sukupuolille. Toivottavasti etenkin ne, joilla on suurimmat ennakkoluulot, tarttuisivat tähän.

Kiitän jälleen Paulaa lukuvinkistä! Myös Jenni S. on kirjoittanut tästä.

Tämä on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin mainioita löytöjä. Pitkin hampain määrittelen tämän tarjolla olevista vaihtoehdoista Tietokirjallisuudeksi, vaikka aivan sitä tämä ei kyllä edusta.

Melko namia dirty realismia: Roihu

Richard Ford: Roihu
Suomentaja: Sirkka Suomi
Tammi 1991
201 s.
Wildlife (1990)

Kirjastosta.


Kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, ja tiesin että se oli vaarallista, vaikka kauniilla tavalla. Ja istuessani siinä autossa äidin kanssa minä ymmärsin mitä vaarallinen oli: se oli jotakin joka ei näyttänyt voivan vahingoittaa mutta joka nopeasti ja salakavalasti tekisi sen. (s. 62–63)

16-vuotias Joe joutuu vuonna 1960 yhtäkkiä haluamattaan keskelle tunteita ja tekoja, joita hän ei ymmärrä eikä osaa käsitellä. Tasaisena jatkuneen, rauhallisen ja hieman syrjäänvetäytyvän perhe-elämän katkaisevat muutamat sattumukset, joista kasvaa ehkä suurempia kuin oli tarkoitus. Joen isä saa potkut töistä ja lähtee sammuttamaan yltyviä metsäpaloja perheen äidin vastustuksesta huolimatta. Äiti sen sijaan menee ja rakastuu toiseen mieheen, Warren Milleriin. Joe on hukassa uudessa tilanteessa: ei riitä, että on kuusitoistakesäinen teini, päälle päätteeksi saa niskaansa vielä vanhempiensa sekoilut.

Richard Ford oli minulle tuntematon suuruus, mutta koska hänet löytää dirty realism -listoilta, painoin nimen mieleeni ja nappasin Roihun kirjastosta mukaani. Kirjan tyyli on hyvin minimalistinen, vaikka suurista asioista kerrotaan. Joe on hämmentynyt kertoja, joka ottaa asiat annettuina ja kuvailee ne yksinkertaisesti, niin yksinkertaisesti, että se alkaa jo turhauttaa. En voinut sille mitään, mutta minusta Joe ei vaikuta kovin kypsältä 16-vuotiaalta, pikemminkin korostetun naiivilta ja/tai suorastaan hivenen hidasjärkiseltä. Toisaalta Roihu kertoo juuri siitä, kuinka lapsuus joskus päättyy - toisinaan rumemmin kuin haluaisi - joten ratkaisu on sinänsä perusteltu. (Joskaan se ei silti lakkaa ärsyttämästä, vaikka kirja on ollut luettuna jo hetken aikaa.)

Minua kiehtoo kovasti toisen maailmansodan jälkeinen Amerikka, sen yhteiskunta ja kulttuuri. Roihu tarjoaa väylän tarkastella tuoretta 1960-lukua ja alempaa keskiluokkaa hieman tavallista nurjemmalta puolelta: on työttömyyttä, kesken jääneitä yliopisto-opintoja, uuden kaupungin vierautta ja sosiaalisten ympyröiden puutetta, hajoava avioliitto. Eiväthän nämä teemat mitään harvinaisia tai erityisen tuoreita ole, mutta ne ravistelevat yhtä kaikki sitä kiiltokuvamaista pintaa, joka toisinaan kyseisellä ajanjaksolla ja sen ydinperhemallilla tuntuu olevan. Ilmaisuvoima tulee juuri vastakkaisuuksista: näennäisesti tapahtumat ovat arkisia, jopa mitättömiä, eivätkä henkilöiden reaktiot juuri hetkauta (niitä tuskin edes on!) mutta niiden merkitys paljastuu luultua suuremmaksi, mitä pidemmälle tarina etenee.

Näkökulma on Joen ja kertomus sen mukainen. Lapsen oletukset vanhempien suhteesta harvemmin osoittautuvat kaikenkattaviksi, eikä niin käy nytkään. Joe on turvallisuushakuinen ja ilmeisen yksinäinen nuori, jonka vanhemmat eivät tunnu osaavan huomioida poikaansa: Joe on pikemminkin vain kalustoon kuuluva osa, jotain mitä pitää kunnollisessa kodissa olla, mutta sen sijaan, että huolehtisivat lapsensa hyvinvoinnista, Joen vanhemmat haahuilevat omissa ajatuksissaan ja puuhissaan. Äiti kaipaa menetettyä nuoruuttaan (vapauttaan) ja kesken jääneitä opintojaan, isä ei saa otetta elämästään potkujen jälkeen tai oikeastaan muutenkaan. Aviopuolisot eivät kohtaa toisiaan sen enempää kuin poikaansakaan. Koko perhe on aivan tuuliajolla.

- Ei yksinäisyys ole niinkään sitä että on yksin tai että kaipaa jotakuta poissaolevaa, vai mitä? Yksinäisyys on sitä että on vääränlaisten ihmisten kanssa. Minä luulen että se on niin.
- Voi olla, minä sanoin. (s. 117)

Vaikka haukuin Joen olevan naiivi ja hidashoksottiminen, hänen vanhempansa eivät ilmeisesti ole samaa mieltä. Pikemminkin he kertovat Joelle enemmän kuin pojan olisi ehkä välttämätöntä tietää, asioita, jotka tavanomaisessa mielentilassa olevat vanhemmat jättäisivät kaiketi 16-kesäiselle kertomatta. Ei ole Joen asia toimia äitinsä kuuntelevana korvana tämän analysoidessa syrjähyppyään tai olla isänsä kumppanina petetyn aviomiehen pohdinnoissa. Ne ovat aikuisten asioita, vanhempien keskenään selvitettäviä mutkia. Ehkä juuri siksi Joe antaakin niin simppelin kuvan tilanteiden kehittymisestä ja omasta roolistaan niissä: hän ei tosiaankaan haluaisi olla kuuntelevana korvana näissä aiheissa, mutta koska joutuu tehtävään väkisin, hän koettaa etäännyttää itsensä kuulemastaan ja kokemastaan yksinkertaistamalla käsiteltäviä asioita.

Pidin Roihusta kyllä, mutta mitenkään haltioissani en siitä ole. Jäin kaipaamaan jotain, mitä en edes osaa määritellä sen enempää. Henkilöt jäivät Joeta lukuun ottamatta hyvin etäisiksi, kenties epämukavuuteni johtuu siitä. Vaikka yksinäisyydestä ja eräänlaisesta sijattomuudesta saa ammennettua paljon sellaista, mitä minä haluan romaaneista lukea, aivan näin etäältä en sen tarkastelua tahdo tehdä. On tultava lähemmäs, enemmän iholle. Nyt se roihuaminen, jota paikoin jopa turhan voimakkaasti alleviivattiin, ei tuntunut oikeastaan miltään. Ja se ei varmaankaan ole ollut tarkoitus.

Myös Hanna on ollut tekemisissä Roihun kanssa, ja häneltä juuri sain innostuksen lukea tämän.

So American: Dirty Realism (3/3, jee!).

Vallan williä menoa

Ei ole mitään, mihin tee ja pari suklaakeksiä eivät auttaisi. Tiedoksi epäilijöille.

Oli vappu. Käytiin tovereiden kanssa katsastamassa Vallilan Vapputanssit, joka osoittautui aivan mainioksi tapahtumaksi, vaikka tanssiminen jäikin väliin syystä että
a) väkeä oli ihan mustanaan
b) kaikesta elämää ohjaavasta gendersensitiivisyydestä huolimatta seurueemme sukupuolijako (4:1) vaikeutti paritansseja
c) avattu kuoharipullo kainalossa on yllättävän hankalaa humpata.

Oli kuitenkin hauskaa katsella hytkyvää tanssiväkeä ja iloista hengailua noin muuten vaan.

Loppuillan vietimme kalliolaisessa yksiössä juoden rommipaukkuja, syöden piknikeväitä ja kuunnellen kunkin voimakappaleita YouTubesta. (Listalla oli muun muassa 2. maanantai: Mixet tahdo olla mun kaa, Jukka Poika: Siideripissis, Elton John: The Circle of Life, Aerosmith: I Don't Wanna Miss a Thing, Eini: Koko tuotanto jne. Point taken?) Onneksi naapurit eivät olleet omiani, sillä erinäiset tulkinnat ja yhteislaulut olivat epäilemättä mieleenpainuvia.

Mutta niin, olipahan vappu! Tässä vielä todiste siis aivan villistä menosta:

Hei kaikki, olen Suketus ja tykkään hassuista naamiaisvarusteista! (Etenkin tuosta päällimmäisestä!)

Ja nyt on sitten toukokuu. Yksi deadline on ohitettu, sillä jos olisin halunnut jättää gradun tarkistettavaksi tälle keväälle, se olisi pitänyt tehdä toissaviikolla. Joten ei hätää, graduangsti jatkuu vielä pitkään. Elämäni oletettavasti viimeinen opintotuki nasahtaa tilille lähipäivinä, minkä jälkeen edessä on kai siinä mielessä aikuisuus, että yhteiskunnan (opiskeluaikaiseen elämään liittyvät) tulonsiirrot minulle päättyvät. Kattellaan sitten syksyllä uudestaan näitä asioita maisterinpaperit kourassa. Ahdistaa jo valmiiksi, mutta ei kerrota siitä kellekään!

Menneestä kuukaudesta vielä sen verran, että huomaan lukeneeni hyviä kirjoja (etenkin Poikani Kevin, Urho Kekkonen Strasse, Maan ääreen, Teemestarin kirja ja Kolme surulaulua Kosovolle jäivät mieleeni), aloittaneeni liian pitkään paitsiossa olleen hölkkäämisen, tavanneeni ystäviä ja nytkäyttäneeni monia asioita hieman eteenpäin. Ihan hyvä saldo, sanoisin.

Se, mikä ei nytkähtänyt mihinkään suuntaan, on viimeinen historian opintojen suorituskokonaisuus, jota varten pitäisi alkaa kahlaamaan esimerkiksi tuossa vieressä nököttävää Daniel Woolfin A Global History of History -nimistä mojovaa tiiliskiveä, jossa ei näytä edes juurikaan olevan kuvia. Hitto.