Luokkaretkihuumaa

Mitenköhän tämänkin opettajatar-ihmisen vielä käy. En edes ole opettajan hommissa, ja silti jo yhden työpäivän aikana saa kokea jos jonkinmoista vekkulia puuhaa esiteinien ja varsinaisten teinien kanssa. Ensin aamupäivän puuhastelin supermukavan kutosluokan kanssa, joka sai syvästi harkitsemaan joskus koneen uumeniin tallentamieni täydennyskoulutuslomakkeiden esiin kaivamista ja mahdollisuuksia luokanopettajana. Kyllähän tällaisten kanssa jaksaisi töitä tehdä, pohdiskelin. Sopivasti huumoria, ei vielä teiniangstia, mutta jo järkeä päässä. Ne olivat sitä paitsi menossa vielä Lintsille, ja silti jaksoivat sen pari tuntia kuunnella museotädin lätinää, tehdä tehtäviä ja puurtaa työpajassa. Iso käsi teille, kutoset! Älkää menkö pilalle vielä ensi syksynä, ainakaan ihan heti, pyydän!

Rauha päättyikin siihen, kun lauma rääkyviä ihmisapinoita valloitti talon (tunnetaan ilmeisesti myös kasiluokkalaisina) ja pääsin koettelemaan äänijänteitäni ihan tosissaan. Sen porukan mukana meinasi rappaukset irrota seinistä ja näyttelyesineet saada uusia olomuotoja. No, ääneni on kantava ja sävyltään niin halutessani sukua vittumaisille kapiaisille, joten museo on pystyssä, eikä suuria vahinkoja sattunut. (Sain äänenkäytöstäni kehuja auskuvuoden aikana, mutta itse en silti nauti sen korottamisesta, vaikka se pakollista silloin tällöin onkin.) (Jopa museossa.)

Kasiluokkalaisten opettajat näyttivät olevan loman tarpeessa, sillä paikalla olevan auktoriteetin sijaan he (kaksi kappaletta) tuntuivat vajonneen jonkinasteiseen, luultavasti pakotettuun, meditatiiviseen tilaan. Teki mieli sanoa, että TJ on hei aika vähän enää, koeta kestää toveri. Kun itselläni on kiinnostusta ja koulutus opettajan työhön, tulen tarkkailleeksi yleensä opettajien toimia luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä. (Sen minkä mainitulta karjunnalta kerkeän.) Havainnointini perusteella toimintamalleja on laidasta laitaan: on niitä, jotka tyrkkäävät kakarat museon ovesta sisään ja lähtevät hullunkiilto silmissään etsimään jostain lähistöltä kahvia, on niitä, jotka olettavat oppaan ja muun museohenkilökunnan olevan jonkin sortin viihdetyöläisiä, joilta irtoaa mitä tahansa hupia varatuksi ajaksi non-stoppina, on niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos vastuukysymyksiä ja niiden laiminlyöntiä ei oteta mukaan, minua vituttavat eniten ne, jotka alkavat vaikkapa sillä opastetulla kierroksella vetää eräänlaista aktiivisen kyselyikäisen roolia ja pommittavat opasta jatkuvalla (ja turhalla) kysymystulvalla, yrittävät kampittaa tiedoillaan ja näin (uskomattoman v-mäisellä tavalla) besserwisseröimällä parhaimmillaan pilaavat koko kierroksen. Joo, ammattimaisen oppaan hommaan kuuluu kestää äninät ja yninät ja kyetä reagoimaan niihin asiallisesti, mutta opettajien ollessa kyseessä meikäläisen pinna on aika lyhyt. Onneksi tätä tyyppiä ei kohtaa kovin usein.

Sitten on ne normaalit ja fiksut opettajat, jotka ovat ohjeistaneet mukulat vierailukäyntiin, muistavat oman vastuunsa, puuttuvat häiriöihin, kannustavat asiallista toimintaa ja parhaimmillaan (koska olen ilmeisesti piilofasisti ja osaan todellakin arvostaa Herran kuria ja nuhdetta) pitävät porukan niin sotilaallisessa järjestyksessä, että sormien napsautus, nyökkäys tai merkitsevä katse riittää. Mihin tahansa. Respect.

(Joo, ja jos ei käy selväksi, saatan hieman kärjistää, sillä en ole sitä mieltä, että opettajaa pitäisi pelätä, mutta joku roti pitää kouluelämässä olla, sen sanon!)

Huh, onneksi tämä luokkaretkisesonki on aika lyhyt ja minulla osa-aikainen työ. Muuten saattaisin olla ihan oikeasti helisemässä.

Ja saa nähdä, miten tällekin päänaukojalle käy sitten, kun edessä on vaikkapa se ensimmäinen oma luokkaretki. Tulenko tänne salaa muokkaamaan nurinani uuteen uskoon vai mitä...

No, oli miten oli, ulkona paistaa aurinko, tänään on sulkapallopäivä ja oma mökki odottaa jo kolmen yön päästä! Ei hassumpaa, ma sanon.

Lopuksi vielä aito city-lokki pesässän. Mikäpäs siinä, parkkipaikan reunalla on pesiessä.