Pimppini on valloillaan

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö.
WSOY 2012
250 s.

Kirjastosta.


Antologia on jaoteltu kuuden asiantuntijaesseen mukaan. Ne käsitelevät seksuaalista vallankäyttöä tapakulttuurin, rikosoikeuden, kirjallisuuden, sosiologian ja psykologisen kohtaamisen kautta. Teoksen tarkoitus on myös auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä. (Takakansi)

Jos minä olisin sinä, lukisin tämän kirjan. Käskisin myös kaikkien muiden lukea sen.

Pimppini on valloillaan sisältää 32 tekstiä suomalaisilta naisilta: on tutkijoita, kirjailijoita, teatterialan ihmisiä, runoilijoita... Tekstejä yhdistää se, millä tavoin ne käsittelevät tai ottavat kantaa seksuaaliseen väkivaltaan, sen pelkoon ja uhkaan. Osa on omakohtaisia, kolumnimaisia, osa novelleja, osa runoja. Kirjan selkärangan muodostavat kuusi asiantuntijaesseetä, joissa eri alojen asiantuntijat oikeustieteilijästä kansalaisjärjestöaktivistiin napauttavat lukijaa otsaan.

Olin vihainen lukiessani kirjaa, olin vihainen sen luettuani.

Kaikenlaista paskaa tässä maailmassa kyllä riittää, eikä se voivottelemalla mihinkään katoa. Tärkeintä, mitä tällä kirjalla voidaan sanoa, on epäilemättä se, että väkivalta on väärin, eikä sitä pidä sietää. Apua ja tukea on tarjolla, ja sitä pitää käyttää. Ihminen ei ole niin yksin kuin uskoo tai pelkää olevansa. Uhri ei ole syyllinen.

Niin, sanopa se korkokengissä bussista kotiin juoksevalle naiselle, joka harmittelee, ettei ottanut vaihtokenkiä mukaansa päästäkseen nopeammin karkuun ahdistelijaa.

Tai raiskatulle.

Tai taas kerran turpaansa saaneelle puolisolle.

Ei se siinä hetkessä taida auttaa eikä pelastaa ketään.

Parhaiden tekstien pisteet menevät Maria Hyökyvaaralle, Johanna Sinisalolle, Tuuve Arolle ja Rakel Liekille. Hyökyvaaran novelli Kristiina Laajakallio kertoo piirun verran pieleen menneestä elämästä ja parisuhteesta aidosti ja kiertelemättä.

Kukaan ei koskaan enää vittuile tai yritä tehdä sulle mitään pahaa, jos sä tuut mun vaimoksi. Mä pidän susta huolta. Sä oot mun prinsessa. Eikä kukaan tuu meidän väliin. Rakas, älä koskaan anna tulla kenenkään meidän väliin. (s. 97)

Parisuhdeväkivalta ja puolison alistaminen tavalla tai toisella on niin järkyttävä aihe, että minulla menee pasmat sekaisin kun edes ajattelen sitä. Ja ei, aina eivät naiset ole uhreja, vaan myös tekijöitä, mutta tämä kirja kertoo nyt naisten näkökulmasta, ja se sille suotakoon.

Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on julkaistu muualla jo aiemmin, mutta itse en ollut sitä ennen lukenut. Se kertoo tästä ajasta tai aivan lähitulevaisuudesta, jolloin kahdeksanvuotias koulutyttö on sukukypsä ja kymmenvuotias isosisko silikonirintainen pikkutuhmissa kuvissa esiintyvä malli. Vaikka maailma, jota Sinisalo kuvaa, on alleviivatun ylilyöty, se on todellisempi kuin pinnalta arvaisi: samalla kun nämä lapsiaikuiset katsovat pyjamabileissä pornoa, he kokevat niitä aivan tuttuja kasvukipuja, sisaruskateutta ja vanhempien kiintymyksen kaipuuta kuin milloin tahansa muulloinkin.

Tuuve Aron parisivuinen Kouluelämää 2012 osui ja upposi absurdissa kauheudessaan tähän tulevaan kansankynttilään ja kynätelineeseen. Huh. Ja Rakel Liekin omakohtainen Olin ajoissa kampaajalla tuntui aidon kannustavalta, vaikka vihainen onkin.

Pimppini on valloillaan käsittelee aiheita, joihin tämä yksi blogiteksti ei taivu. Kirja itsessäänkin on aika päällekäyvä siinä mielessä, että se on runsas, raskas ja suorapuheinen. Tätä tunnelmaa lisää ahdas taitto, joka häiritsi minun silmääni ja aiheutti oikeasti osaltaan ahdistusta (ihan kuin ne tekstit eivät olisi tehneet sitä jo ihan tarpeeksi). Marginaalit ovat liian kapeat ja sivut liian täynnä tekstiä. Entinen lyhythetkinen graafikonalku ei tykkää!

Tuskin olisin jaksanut yhtä suurella intensiteetillä ahmia kirjaa, ellei se olisi ollut pikalaina. 250 sivua painavaa asiaa on todellakin aika paljon. En tarkoita, että otetta olisi pitänyt mitenkään keventää (seksuaalinen vallankäyttö ei ole teema, jota tarvitsisi lähteä erityisesti keventelemään), mutta mietin sitä, jaksaako kirjaa lukea, jos ei koe aihepiiriä riittävän tärkeäksi/omakohtaiseksi/kiinnostavaksi – eli tavoittaako antologia aivan niin suurta yleisöä kuin sen ehdottomasti pitäisi tavoittaa?

Olisin myös ehkä kuitenkin kaivannut jotain vapauttavaakin näkökulmaa. Sen korostamista, kuinka seksuaalisuus on ennen kaikkea voimavara, ihmisen identiteetin olennainen osa, jonka kautta ihminen toteuttaa itseään ja on se, kuka hän on. Nyt jäi tosiaan vain paha mieli ja vitutus. Tosin, niin, ehkä se on tämän kirjan tarkoituskin, eihän yksiin kansiin voi kaikkea laittaa. Mutta toisaalta kirjan nimi antaisi vihjeitä siihen suuntaan, että asioita saatettaisiin tarkastella naisen oman valinnan ja vallan kautta myös.

Pimppini on valloillaan -nimi tulee vienankarjalaisesta kansanlaulusta ja tiedän, että se on joidenkin mielestä selvästi häiritsevä ja ehkä jopa ruma. Minusta se on juuri sopivan raflaava, joskin se tosiaan antaa hieman liian itsevarman ja jopa leikittelevän vaikutelman ottaen huomioon kirjan varsinaisen asiasisällön. Toisaalta olen gradun kanssa painiessani tullut niin tutuksi pillujen ja vittujen (ja satojen muiden nimitysten) kanssa, että minua ei yksi pimppi heilauta suuntaan eikä toiseen. Kun luin helmikuussa Vaginamonologeja, eteen nousi juuri tämä probleema: naisen värkille ei edes ole olemassa neutraalia, kivaa nimeä, jota voisi käyttää missä ja milloin vain. Kiertoilmauksia, kirosanoja ja lääketieteellisen kliinisiä termejä vain.

Joka tapauksessa tämä on tärkeä kirja, jolla on arvoa ihan kaikille sukupuolille. Toivottavasti etenkin ne, joilla on suurimmat ennakkoluulot, tarttuisivat tähän.

Kiitän jälleen Paulaa lukuvinkistä! Myös Jenni S. on kirjoittanut tästä.

Tämä on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin mainioita löytöjä. Pitkin hampain määrittelen tämän tarjolla olevista vaihtoehdoista Tietokirjallisuudeksi, vaikka aivan sitä tämä ei kyllä edusta.