Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.