Melko namia dirty realismia: Roihu

Richard Ford: Roihu
Suomentaja: Sirkka Suomi
Tammi 1991
201 s.
Wildlife (1990)

Kirjastosta.


Kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, ja tiesin että se oli vaarallista, vaikka kauniilla tavalla. Ja istuessani siinä autossa äidin kanssa minä ymmärsin mitä vaarallinen oli: se oli jotakin joka ei näyttänyt voivan vahingoittaa mutta joka nopeasti ja salakavalasti tekisi sen. (s. 62–63)

16-vuotias Joe joutuu vuonna 1960 yhtäkkiä haluamattaan keskelle tunteita ja tekoja, joita hän ei ymmärrä eikä osaa käsitellä. Tasaisena jatkuneen, rauhallisen ja hieman syrjäänvetäytyvän perhe-elämän katkaisevat muutamat sattumukset, joista kasvaa ehkä suurempia kuin oli tarkoitus. Joen isä saa potkut töistä ja lähtee sammuttamaan yltyviä metsäpaloja perheen äidin vastustuksesta huolimatta. Äiti sen sijaan menee ja rakastuu toiseen mieheen, Warren Milleriin. Joe on hukassa uudessa tilanteessa: ei riitä, että on kuusitoistakesäinen teini, päälle päätteeksi saa niskaansa vielä vanhempiensa sekoilut.

Richard Ford oli minulle tuntematon suuruus, mutta koska hänet löytää dirty realism -listoilta, painoin nimen mieleeni ja nappasin Roihun kirjastosta mukaani. Kirjan tyyli on hyvin minimalistinen, vaikka suurista asioista kerrotaan. Joe on hämmentynyt kertoja, joka ottaa asiat annettuina ja kuvailee ne yksinkertaisesti, niin yksinkertaisesti, että se alkaa jo turhauttaa. En voinut sille mitään, mutta minusta Joe ei vaikuta kovin kypsältä 16-vuotiaalta, pikemminkin korostetun naiivilta ja/tai suorastaan hivenen hidasjärkiseltä. Toisaalta Roihu kertoo juuri siitä, kuinka lapsuus joskus päättyy - toisinaan rumemmin kuin haluaisi - joten ratkaisu on sinänsä perusteltu. (Joskaan se ei silti lakkaa ärsyttämästä, vaikka kirja on ollut luettuna jo hetken aikaa.)

Minua kiehtoo kovasti toisen maailmansodan jälkeinen Amerikka, sen yhteiskunta ja kulttuuri. Roihu tarjoaa väylän tarkastella tuoretta 1960-lukua ja alempaa keskiluokkaa hieman tavallista nurjemmalta puolelta: on työttömyyttä, kesken jääneitä yliopisto-opintoja, uuden kaupungin vierautta ja sosiaalisten ympyröiden puutetta, hajoava avioliitto. Eiväthän nämä teemat mitään harvinaisia tai erityisen tuoreita ole, mutta ne ravistelevat yhtä kaikki sitä kiiltokuvamaista pintaa, joka toisinaan kyseisellä ajanjaksolla ja sen ydinperhemallilla tuntuu olevan. Ilmaisuvoima tulee juuri vastakkaisuuksista: näennäisesti tapahtumat ovat arkisia, jopa mitättömiä, eivätkä henkilöiden reaktiot juuri hetkauta (niitä tuskin edes on!) mutta niiden merkitys paljastuu luultua suuremmaksi, mitä pidemmälle tarina etenee.

Näkökulma on Joen ja kertomus sen mukainen. Lapsen oletukset vanhempien suhteesta harvemmin osoittautuvat kaikenkattaviksi, eikä niin käy nytkään. Joe on turvallisuushakuinen ja ilmeisen yksinäinen nuori, jonka vanhemmat eivät tunnu osaavan huomioida poikaansa: Joe on pikemminkin vain kalustoon kuuluva osa, jotain mitä pitää kunnollisessa kodissa olla, mutta sen sijaan, että huolehtisivat lapsensa hyvinvoinnista, Joen vanhemmat haahuilevat omissa ajatuksissaan ja puuhissaan. Äiti kaipaa menetettyä nuoruuttaan (vapauttaan) ja kesken jääneitä opintojaan, isä ei saa otetta elämästään potkujen jälkeen tai oikeastaan muutenkaan. Aviopuolisot eivät kohtaa toisiaan sen enempää kuin poikaansakaan. Koko perhe on aivan tuuliajolla.

- Ei yksinäisyys ole niinkään sitä että on yksin tai että kaipaa jotakuta poissaolevaa, vai mitä? Yksinäisyys on sitä että on vääränlaisten ihmisten kanssa. Minä luulen että se on niin.
- Voi olla, minä sanoin. (s. 117)

Vaikka haukuin Joen olevan naiivi ja hidashoksottiminen, hänen vanhempansa eivät ilmeisesti ole samaa mieltä. Pikemminkin he kertovat Joelle enemmän kuin pojan olisi ehkä välttämätöntä tietää, asioita, jotka tavanomaisessa mielentilassa olevat vanhemmat jättäisivät kaiketi 16-kesäiselle kertomatta. Ei ole Joen asia toimia äitinsä kuuntelevana korvana tämän analysoidessa syrjähyppyään tai olla isänsä kumppanina petetyn aviomiehen pohdinnoissa. Ne ovat aikuisten asioita, vanhempien keskenään selvitettäviä mutkia. Ehkä juuri siksi Joe antaakin niin simppelin kuvan tilanteiden kehittymisestä ja omasta roolistaan niissä: hän ei tosiaankaan haluaisi olla kuuntelevana korvana näissä aiheissa, mutta koska joutuu tehtävään väkisin, hän koettaa etäännyttää itsensä kuulemastaan ja kokemastaan yksinkertaistamalla käsiteltäviä asioita.

Pidin Roihusta kyllä, mutta mitenkään haltioissani en siitä ole. Jäin kaipaamaan jotain, mitä en edes osaa määritellä sen enempää. Henkilöt jäivät Joeta lukuun ottamatta hyvin etäisiksi, kenties epämukavuuteni johtuu siitä. Vaikka yksinäisyydestä ja eräänlaisesta sijattomuudesta saa ammennettua paljon sellaista, mitä minä haluan romaaneista lukea, aivan näin etäältä en sen tarkastelua tahdo tehdä. On tultava lähemmäs, enemmän iholle. Nyt se roihuaminen, jota paikoin jopa turhan voimakkaasti alleviivattiin, ei tuntunut oikeastaan miltään. Ja se ei varmaankaan ole ollut tarkoitus.

Myös Hanna on ollut tekemisissä Roihun kanssa, ja häneltä juuri sain innostuksen lukea tämän.

So American: Dirty Realism (3/3, jee!).