Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.
Kirja saatu kustantamon tilaisuudesta.
Judit on hyvin tavallinen keski-ikäinen keskisuomalainen nainen. Hän on yhden varsin tavallisen ja etäisen tyttären äiti ja yhden tavallisen miehen vaimo. Elämän ja ajan rajallisuus alkaa kolkuttaa Juditia olkapäälle, ja kun hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä aivan uudenlaiseen työhön Helsinkiin lapsuudenystävänsä Martan avustuksella, lähteminen entisestä elämästä on kivutonta ja helppoa.
Helsingissä Juditin päivät täyttää työ monikansallisen kotihoitopalveluyrityksen F-Remediumin kotisairaanhoitajana. Palkka ja työetuudet ovat huomattavan hyvät, mutta yrityksen toimintaperiaatteissa on hieman nieleskeltävää. F-Remedium ei ainoastaan hoida potilaidensa fyysisiä vaivoja, vaan paneutuu tiukan huolellisesti myös henkiseen puoleen. Yritys tarjoaa muun muassa sielun tilaa kartoittavaa ja jumalsuhdetta kehittävää Persinger-hoitoa.
Tapauskovaiseksi tai ehkä lähinnä agnostikoksi itsensä mieltävä Judit joutuu isojen kysymysten äärelle. Hän tapaa "ateistien kuninkaan" Leo Moreaun, joka on F-Remediumin asiakas ja maailman kuuluisin ateisti, fundamentalistikristittyjen ja ateistien välisen sodan eturintaman hahmo. Samalla hän seuraa hämmentyneenä ystävänsä Martan elämää, joka on yhä sielullisempaa – ja pelottavampaa. Martan poika ja Juditin kummipoika Mauri taas on vakavasti sairas, eikä hoitoa ole. Sielua voi kuitenkin yrittää hoitaa, jos vain Mauri antaisi siihen luvan.
Tarinan käänteet alkavat käydä yhä vauhdikkaammiksi, kun F-Remediumin salaisuudet paljastuvat vähitellen. Kaikilla ei totisesti ole puhtaat jauhot pussissaan. Ja sitäpaitsi – miksi aina sataa?
Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Atena järjesti kirjabloggareille tilaisuuden, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi uudesta kirjastaan. Samasta tilaisuudesta sen sai halutessaan mukaansa. Kiinnostuin kyllä Sieluista jo silloin, vaikken ollut mitenkään hullaantunut Harjukaupungin salakäytäviin. Kirja jäi kuitenkin keräämään pölyä hyllyyn.
Nyt on pölyt pyyhitty ja sieluja kieputeltu ees sun taas.
Lukukokemus oli, sanotaanko, monimuotoinen. Ensimmäiset parisataa sivua lähinnä haukottelin ja pohdin, milloin kirjan tarina oikein kunnolla alkaa. Leo Moreaun säärihaavan hoitamiset, Martan oudot puheet, Juditin omissa liemissään kiehuttelu, jokunen yksityiskohtainen vessakäynti... en saanut niistä mitään irti. Taustalla kytevä pahaenteinen tunnelma oli ainoa eteenpäin innostaja.
Kun lopulta alkoi rytistä, rytisikin sitten kunnolla.
Loppuosan kirjasta suorastaan ahmin. Jännitys-, kauhu- ja mysteerielementit sekoittuvat hienoksi kokonaisuudeksi, josta lähtee lonkeroita ja säikeitä moneen suuntaan. Sateen merkitys korostuu ja alkaa äkkiarvaamatta jopa kuristaa kurkkua. Yhä oudommaksi muuttuva maailma ja kokemus siitä tulee lähelle, hämmentää ja kiehtoo.
Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja kunnianhimoinen kirja. Sen tarina on kumartelematon, omaehtoinen ja rajaton. Mielikuvituksen voima, tarinankerronnan taito ja rooli, joka lukijalle jää yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.
Toisaalta kirjan heikkoudeksi koin sen paperinmakuiset henkilöhahmot. Tarinassa ei ole ketään, josta olisin välittänyt sen kummemmin. Minulle oli ihan sama, keneltä syötiin kasvot ja kuka hukkui muuten vaan. Ihmiset tarinassa ovat hölmöjä, yhdentekeviä, vastenmielisiä tai yksinkertaisen ärsyttäviä. Paperinmakua korostaa paikoin väliin tunkeva kaikkitietävä kertoja, joka analysoi ja selittää henkilöiden tekemiä tai heille tehtyjä ratkaisuja. Tämä kerrontamuoto saa kyllä lopulta selityksensä – aika vaikuttavan sellaisen – mutta tarinan kulussa se lähinnä ärsytti kuin kärpäsen surina.
Sielut kulkevat sateessa vetää tarinansa vaikuttavalla tavalla överiksi. Kirjan loppupuolella ei voi mitenkään tietää, mitä ihmettä vielä seuraavaksi voi tapahtua. Se on viihdyttävän kirjan merkki. Ja onhan tämä nyt vähän pelottavakin, ja monella tapaa myös ällöttävä tarina. Monia tunteita siis herätellään, ja ne vaihtelevat ääripäästä toiseen.
Mietin, millaisen juoni- ja teemakaavion tästä kirjasta saisi. Ehkä se olisi muodoltaan jonkinlainen visvainen puu, jossa on raapivia ja piikikkäitä, limaisia oksia, ja jokin itsestään tietoinen, lonkeromainen osa. Se kiiltelisi jatkuvassa sateessa, liikkuisi omin päin ja kasvaisi hitaasti, vaikka voisi näyttää jostain kulmasta viattomalta. Ja kun joku kulkisi sen ohi, lehtien välistä ilmestyisi luurankomainen, hyhmäinen käsi, jonka kosketus haisee kalmalta ja kuolemalta...
Kirjoitamme kirjasta yhtä aikaa Kirsin kanssa.
_____
Muualla: Kirjasfääri, Leena Lumi, Sabinan knalli, Amman lukuhetki, Morren maailma, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Opuscolo – Kirjasta kirjaan, Oksan hyllyltä, Illuusioita, Hyllytontun höpinöitä, Ilselä, Mustetta paperilla, Nuoren opettajattaren varaventtiili, Kirjailijan kellarissa, Kujerruksia ja niin edelleen...
Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, josta ruksaan sairaanhoitajan ammatin.
Nyt kun sanoit, niin enpä minäkään kauheasti kiintynyt kehenkään. Juditista olisi voinut pitääkin, mutta sivuhuomauttelija paljasti hänestä niin raadollisesti asioita, jotka pilasivat sen puolen. Tarkoituksella, oletan. Mauri taas ei tuntunut täysin uskottavalta kahdeksanvuotiaalta.
VastaaPoistaOlettaisin tässä kirjassa olleiden asioiden olevan lähes kaikkien tarkoituksellisia. Raadollista tosiaan on ihmiskuvaus. Ja Mauri jäi ihan etäiseksi. Reppana.
PoistaSuketus, minulle taas tämä fantasia, joka ei ole yhtään lajini, avautui kiitos Sivuhuomauttelijan, jälkiruokien ja muutaman tietyn kauhujutun. Toisaalta olen väsymykseen asti jaksanut ihmtellä, että miksi kustannustoimittajakaan ei ole vaatinut tiivistämistä: Tässähän on kahden romaanin matskut, joka juuri tekee teoksesta toisille raskassoutuisen, monille taas vaikeasti ymmärrettävän.
VastaaPoistaEtkö siis pitänyt Harjukaupungin salakäytävät -teoksesta? Minulle se oli the juttu.
Tiivistys olisi ollut paikallaan, vaikka paljonhan tässä oli perusteltujakin rönsyjä. Ne vaan meinasivat viedä terän itse asialta, ja minulla meni tosiaan pitkään, että pääsin tarinan imuun.
PoistaEn oikein innostunut Harjukaupungin salakäytävistä, vaikka tunnistan kyllä kirjan ansiot. Jokin pani vastaan. Tiedän ja muistan, että kirja on sinulle The Kirja. Moni muukin on pitänyt siitä hurjasti. Aina ei vain natsaa...
Minulla tämä PIJ:n uusin odottelee vielä sopivaa lukuhetkeä. Kirjoitit kirjasta todella hyvin -- toisaalta kirja alkoi kiinnostaa yhä enemmän, toisaalta epäilykseni kasvoivat entisestään (pelkään vähän, ettei tämä ehkä ole ihan minun kirjani...). Kiehtovaa! :)
VastaaPoistaKyllä tämä täytyy itse kokea, ehdottomasti. Kokeile – tämä saattaa hyvinkin upota sinuun!
PoistaApua, nyt luulen että vanhentuneeseen ikkunaan kirjoitettu kommentti ei tullutkaan. Pahoittelen, jos tulee kahdesti.
VastaaPoistaKuvailemasi juonikaavio kuulostaa hurjan pelottavalta ja hyvin kirjaan sopivalta. Minäkin tätä viime vuonna lukiessani taisin päästä kunnolla mukaan vasta siinä loppupuolella, mutta kiinnostuneena kyllä luin kirjan loppuun ja jotenkin nautin siitä överiydestä. :)
Tästä ei tullut minulle yhtä rakasta kuin Lumikosta, mutta tavallaan tämän sinun ja Kirsin tekstien lukemisen jälkeen tekisi vähän mieli lukea tämä uudelleen (!).
Onneksi loppuosa menee sen verran kovalla kyydillä, että alun hitaus unohtuu ja lukija saa vain antaa palaa. Alku ei tosiaan puhutellut ja odotin pitkään, että tarina kunnolla alkaa.
PoistaLumikko on minulla lukematta vielä, sen vuoro tulee kyllä aikanaan.
Kiertelin lukemassa nuo loppuun linkkaamasi jutut (suurkiitos vaivannäöstä sinulle!), ja aloin tuntea itseni todella mälsäksi ja mielikuvituksettomaksi nuiveloksi. Miksi en hurmaantunut tästä? Ekstaasi jäi saavuttamatta: mikä vika minussa on? Hyllytonttu sanoo ääneenkin sen, mitä itse vain salaisessa mieleni kellarissa pikkuisen tovin ajattelin, eli että ovatko lukuisat kirjallisuusviitteet sittenkin kosiskelua... En jaksa sellaiseen juonitteluun kuitenkaan uskoa, onpahan vain silläkin tasolla runsas teos, mutta jotenkin alkoi ärsyttää. Syy on toki itsessäni, koska arvelin jälleen luistelevani oman sivistykseni heikoilla jäillä - eli en tajunnut läheskään kaikkea kirjan hienoudesta. No, joka tapauksessa kirja on saanut monenlaista ajatusta ja tunnetta minussa pintaan, mikä on aina hyvä merkki. Siksi kirjoja luen. Seuraavaa Jääskeläisen teosta odotellen :D
VastaaPoistaEipä mittään, kerralla ne tuli kaivettua esiin, hyvä jos ovat hyödyksi.
PoistaEn minäkään hurmaantunut, eli onhan meitä useampi sentään. Mietin tosin minäkin, että missä vika – lukijassa varmaan. Mutta aina on kyllä hienoa, jos monenlaiset fiilikset heräävät ja kirja jää lukemisen jälkeen elämään, vaikka sitten ärsyttämään. Ainakin se on onnistunut iskemään johonkin kohtaan.
Minulla on vielä kaksi Jääskeläistä lukematta, joten ei ole niin kiire odottaa uutta. ;)
Aloitin tätä about vuosi sitten, mutta ajankohta oli huono ja kirjan alku meinasi tehä samoin kuin sulla: nukuttaa. Koska Jääskeläinen on lemppareitani, jätin kesken ja yritän toiste. Olen kuitenkin huomannut, että kirjaan uudelleen tarttuminen ei oikein meinaa houkutella.. Niinpä olikin kannustavaa lukea, että loppu olisi huikea ja hieno. Lumikko on suursuosikki, Harjukaupunki oli sekin outoudestaan huolimatta ainutlaatuinen.
VastaaPoistaMinusta tämä kirja kyllä palkitsee lopulta. Ja on moni tykännyt siitä alusta alkaen. Tarina on aika huikea ja maailma, jonka Jääskeläinen kirjaan rakentaa, on moninainen ja kiehtova, aika kamalakin. Lumikko minun pitää kyllä lukea!
PoistaMinä jollain kummalla tavalla pidin tästä, vaik ei tämä genre ihan omaltani tunnukaan. Ehkä myös lukemisen ajankohta sattui nappiin - viime syksyn sateiset, tuuliset illat antoivat lukukokemukselle omaa potkuaan.
VastaaPoistaTälle kirjalle sopiva aika on ilman muuta eduksi. Tunnelma on paikoin hyvin vahva ja vaikuttava.
Poista