Asser Korhonen: Saarnaajan poika

Asser Korhonen: Saarnaajan poika
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Teos 2014
315 s.

Arvostelukappale.



1960-luvun Järvenpäässä helluntaiseurakunta on pieni mutta pippurinen. Sen johdossa on mies, jolla on laaja katse ja napakka käsi. Isän työtä seuraa sivusta teini-ikäinen Nafta, joka on juuri aikuisuuden kynnyksellä. Perhe elää seurakunnan kymmenyksillä, ja myös nuoriso saa antaa omista kesätyöansioistaan roposensa yhteiseen kassaan.

Kesä on kuuma, valoisa ja muutosta täynnä. Toisaalta moni asia on liian usein samoin: isän vanhan armeijavyön solki osuu napakasti, kun syntiä kuritetaan irti nuoren miehen ruumiista, äidin halveksunta kaikkia kauppalan tyttöjä kohtaan on käsin kosketeltava ja paras kaveri Dannykin on muuttamassa Australiaan.

Saarnaajan poika on yhdistelmä nuoruuden kiihkoa, perheväkivallan tuottamaa kyynisyyttä ja uskonnollista elämää. Nafta on minäkertojana samaan aikaan epävarma ja vähän omahyväinen, niin kuin nuoren miehen pitää ollakin. Yhden kesän aikana ehditään kokea isoja asioita: ensimmäinen kesätyö leipomossa Helsingissä, ensirakkaus kesäyön hämärässä, rock-konsertteja, tulevaisuutta.

Kirjan tapahtumapaikkana on armas lapsuuden kotikaupunkini, joka 1960-luvulla oli vielä peltojen ympäröimä kauppala jo silloin rehevöityneen Tuusulanjärven rannalla. Muutamia tuttuja kadunnimiä ja paikkoja kirjassa onkin, mutta aika etäiseksi miljöö kuitenkin jää. Tai sanotaanko ohueksi, näin tuoreempaa ikäpolvea edustavan alkuperäisasukkaan näkövinkkelistä.

Uskonlahkot ja herätysliikkeet kiinnostavat aihepiirinä, ja Saarnaajan pojassakin on uskonnollista ja uskonnollisen elämän pohdiskelua nuoren näkökulmasta. Olen tosin ehkä lukenut samasta teemasta jo liian monta tarinaa, koska ei tämä oikeastaan mitään uutta tarjoa. Lisäksi olen vähän pettynyt siihen, ettei Naftan epäily ja oma havahtuminen epäkohtiin kanna loppuun asti.

Perheväkivaltakaan ei yhtä varsin yksityiskohtaista selkäsaunakohtausta lukuunottamatta hätkäytä. Se on oikeastaan aika kamalaa, turtua nyt väkivallalle, niin fiktiivistä kuin se onkin. Tai itse asiassa kirja kai on näiltä osin omakohtainen, valitettavasti. Joka tapauksessa lukijana on hämmentävässä tilanteessa: tarinana väkivaltaisessa isässä ja hakkaamisen hyväksyvässä äidissä ei ikävä kyllä ole mitään uutta.

Nyt kun kirjoitan tämän auki, herää ajatus, että aihepiiriä sietäisi pohdiskella lisääkin. Miksi on näin? Väkivalta tuntuu kuluneelta teemalta – mitä se kertoo minusta? Huh, ei mennä nyt tähän...

Tarina on kokonaisuudessaan aika tempoileva. Aikarajana on tosiaan yksi kesä, mutta jotenkin se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Olisin kaivannut kirjaan suurempia koukkuja ja selkeämpiä, toisistaan erottuvia tapahtumia. Vehtailu tyttöjen kanssa tai makkaranmyynti kesäjuhlilla ei ihan valtavasti herätä lukijan kiinnostusta. Vaikka sitähän se nuoruus tietenkin jollain tapaa on.

Saarnaajan pojasta on vaikeaa saada kiinni. Kirja on samaan aikaan kepeä nuoruudenkuvaus ja raskas perheväkivaltaa, uskonnollista kiihkoa ja latistamista käsittelevä tarina. Molemmat linjat vetävät omaan suuntaansa, ja kokonaisuus jää hajanaiseksi. Etenkin lopussa, kun Nafta tekee isoja päätöksiä oman uskonsa suhteen, viimeinenkin intoni lopahti. Kai voi sanoa, että petyin.

Ehkä kirja voisi kiinnostaa niitä, joilla on samantyyppisiä kokemuksia kuin Naftalla. Saattaa siitä saada vaikka lohtuakin, sillä kaikesta huolimatta Nafta on selviytyjätyyppi. Kuten niin moni muukin on, onneksi.