Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
191 s.

Kirjastosta.



Mummo asettaa uuden kukan kuihtuneen tilalle ja sytyttää kynttilän. Seison jäykkänä vähän kauempana – kuolleita isiä pitää toisinaan tarkastella kauempaa. (Ihmepoika, s. 153)


Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika on nuoruuskuvaus 1980-luvun lopun Pohjanmaalta. Pääosassa on 14-vuotias poika, erikoinen oman tiensä kulkija, joka fanittaa Madonnaa ja tulee parhaiten toimeen koulun kovistyttöjen kanssa. Yksinäinen hän kuitenkin on, perheessäänkin kummajainen.

Tasainen ydinperhearki saa rajun kolauksen, kun isä sairastuu vakavasti ja kuolee. Äiti jää yksin neljän pojan kanssa, ja ennen niin vahvakuorinen kunnallispoliitikko ja jokapaikanhöylä on yhtäkkiä kovin heikko.

Päähenkilön kannalta muutokset ovat valtavia ja menetys suuri, mutta nuoruuden vimmalla arki kuitenkin jatkuu. Toisina päivinä suru on helpompi unohtaa kylän nuorten juorujen alle ja haaveisiin tulevasta elämästä New Yorkissa tai jossain.

Ihmepoika on romaani, jolla on monet kasvot. Yhtäältä se on herttainen ja lämmin, toisaalta kipeä ja teräväreunainen. Isän menetys on teini-ikäiselle pojalle kauheaa, vaikka samalla nuoruus suojelee monelta realiteetilta. Aina voi uppoutua unelmiinsa, liimata vielä yhden julisteen seinään ja haaveilla tulevasta, joka on ihan muuta kuin ankea kylänraitti jossain Pohjanmaalla.

Ihmepojan kuvaama kuolema on konkreettinen, se saa suorastaan fyysisen hahmon. Mutta siltähän läheisen kuolema kasvuikäisestä tuntuu: oudolta, mutta hyvin todelta, kouriintuntuvalta ja silti käsittämättömältä.

Monin tavoin pystyin lukiessani samastumaan Ihmepojan päähenkilöön, vaikka itse olin muutaman vuoden nuorempi, kun oma isäni kuoli. Tuttua kirjassa oli etenkin ihmetyksen tunne: mitä oikein tapahtui? Lapsen suru on erilaista kuin aikuisen, se puskee päälle, mutta voi seuraavassa hetkessä jo olla hautautunut arkisten sattumusten ja omien tuntemusten alle. Ihmepojan päähenkilöllä riittää pohdittavaa omassa identiteetissään ja muiden toimissa – ei ole ihmekään, että hän päätyy tarkkailemaan isänsä kuolemaa hieman kauempaa.

Koskimies on tavoittanut kirjaansa hellyyttä, rosoa ja nuoruuden voimaa. Tyyliltään se on paikoin kuin elokuvan tai musiikkivideon käsikirjoitus: nopeita leikkauksia, hyvin visuaalisia ratkaisuja, muutoksia ja hidastusta. Tehokeinot ovat kuitenkin maltillisia ja siksi niitä on helppo pitää harkittuna ja toimivana ratkaisuna.

Kaikki ei tosiaan suju kuin tanssi, eikä elämää ole kuorrutettu glitterillä, mutta elämänjano kantaa silloinkin, kun muu ympärillä on suvantoa. Hyvä niin.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Erjan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Le petite lectrice, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi