René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus
Suomentaja: Aki Räsänen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
162 s.
Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1944)

Kirjastosta.


Ranskalainen René Daumal (1908–1944) oli ranskalainen avantgardisti ja surrealisti sekä itseoppinut indologi, joka pyöri monenmoisissa spirituaalisissa piireissä lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Mont Analogue on hänen viimeisekseen – ja keskeneräiseksi – jäänyt teos, ja toistaiseksi ensimmäinen suomennettu. Välttääkseni mahdolliset syytteet piilotetusta kotiin päin vetämisestä tuon näin heti alkuun esiin, että teoksen suomentaja Aki Räsänen on ystäväni.

Mont Analogue on hämmentävä kirja. Aki kertoi siitä jo suomennosprosessin aikana, enkä suoraan sanoen aina ihan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän on kääntämässä. Tämän osaston kirjat eivät kuulu yleensä keskeisempään lukutottuneisuuteeni, mutta tietenkin minua kiinnosti selvittää, mistä kirjassa on kyse. Ystävien projektit kiinnostavat aina.

No, se lopullinen vastaus siihen, mistä kirja kertoo, jää väistämättä saamatta. Kirja loppuu nimittäin kesken, sillä Dumal menehtyi pitkään sairastamaansa tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Tiesin tämän etukäteen ja pohdiskelin, voiko keskeneräisestä kirjasta saada kaikkea irti.

Kyllä siitä voi. Jos nyt ei kaikkea, niin paljon ainakin.

Mont Analogue kertoo varsin satunnaisesti kokoon kutsutusta retkikunnasta, joka pyrkii kohti mahdotonta: jokaisella sen jäsenellä on usko siihen, että jossain Tyynellämerellä sijaitsee vuori, Himalajaakin korkeampi, joka on mahdollista löytää ja valloittaa – mutta vain, jos siihen uskoo ja on oikeamielinen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avaruuden kaareutuminen estää vuoren tavanomaisen löytämisen, joten on oltava tarkkana. Retkikunnan jäseniä koetellaan, eivätkä kaikki ole lopulta kypsiä lähtemään matkalle, jonka ainoa suunta on yhtäaikainen varmuus ja tietämättömyys. Mutta osa lähtee kohti merta ja tuntematonta.

Erään auringonlaskun aikana horisonttiin aukeaa näky, joka on salvata matkalaisten hengen. He löytävät tien Mont Analoguen juurelle pieneen kaupunkiin, jossa tutustuvat paikalliseen, omavaraiseen ja omalaatuiseen yhteisöön, jossa elää niitä, jotka ovat yrittäneet kiivetä vuorelle että heidän jälkeläisiään. Seurue saa avukseen joukon yhteisönsä ylimpiä, vuoristo-oppaita, ja oppii vähitellen uutta Mont Analoguesta.

Mutta kuinka saavuttaa huippu? Mitä ihmiseltä siihen vaaditaan? Entä jos tekeekin virheen?

Valitettavasti matka katkeaa, ennen kuin kovin korkealle on päästy. Lukija pyörittelee epäuskoisena päätään: "Siis tähänkö se nyt sitten loppui? Miksi en saanut lukea enempää?". Julmaa on.

Onneksi kirjan loppuun on liitetty Daumalin muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden perusteella jonkinlainen tarinan kaari on nähtävissä kokonaisuutena. Paljon jää kuitenkin aukaisematta ja selvittämättä. Mikä vääryys!

Mont Analogue vaatii lukijalta halua keskittyä. Sen kieli ei ole liian korkealentoista, etteikö siitä saisi kiinni, ja pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailukertomus, jossa oudot sattumukset, erikoiset henkilöt ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan. Tätä lukeakseen ei tarvitse olla filosofi, vaikka toki saa olla.

Paljon kuitenkin kätkeytyy seikkailun taakse. Jäin miettimään sitä, kuinka erilaiset saavutukset välietappeineen vaikuttavat meihin ihmisiin ja elämäämme. Jos kerran saavuttaa jotain suurta, onko enää valmiutta tai halua saavuttaa mitään muuta? Tai jos jokin menee pieleen, uskaltaako yrittää uudelleen? Joskus yrityskin on rangaistavaa ja siitä saa kärsiä pitkään, kuten osa Mont Analoguen kylän asukkaista valitettavan hyvin tietää.

Suosittelen Mont Analogueta rohkeaksi kokeiluksi, huviksi ja opiksi. Jos ei koskaan kiipeä, ei voi nähdä pilviä lähempää.

____

Mont Analoguesta on kirjoittanut myös Jukka Laajarinne.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (ja e-kirjaylistystä!)

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

E-kirja kirjastosta.


Lumikki Andersson on lähtenyt viettämään kesälomaa Prahaan. Kevään tapahtumat aiheuttaisivat vähemmälläkin tarpeen hermolomalle. Prahan yllä on helleaalto ja Lumikki nauttii yksityisyydestä ja rauhasta. Täällä kukaan ei tunne häntä, eikä hänen tarvitse sekaantua mihinkään. Kunnes sitten Lumikkia hieman vanhempi nuori nainen Zelenka lyöttäytyy juttusille, ja avaa keskustelun kevyesti. Luulen, että olen siskosi.

Lumikki on pitkään aavistellut, että hänen perheessään on vaiettu jostakin suuresta salaisuudesta. Niinpä siskopuoli Prahassa ei lopulta edes yllätä häntä, pikemminkin suututtaa, etteivät vanhemmat ole kertoneet kaikkea. Lumikki päättää tutustua Zelenkaan, mutta ongelmaksi muodostuu se, että Zelenka kuuluu erikoiseen Valkoiseen perheeseen, eräänlaiseen uskonlahkoon, joka elää eristettyä ja askeettista elämää. Lumikin herkät hälytyskellot alkavat soida.

Prahalainen toimittaja Jiři Hašek tekee omalla tahollaan suurta paljastusjuttua. Hän on saanut hyvän vihjeen Valkoisen perheen toiminnasta ja jopa onnistunut houkuttelemaan yhden sen jäsenen haastatteluun. Joku muukin on jutun jäljillä, sillä väkivallalta ei vältytä. Kun Lumikin ja Jiřin tiet kohtaavat, kuvio alkaa vähitellen selkeytyä. Vaara sen sijaan vain tuntuu pahenevan. Kaikki joutuvat vielä nieleksimään tiukoissa paikoissa, eikä juttu ole kokonaisuutena lainkaan siisti. Jälleen Lumikki on mukana muiden ihmisten asioissa huomattavasti syvemmällä kuin koskaan haluaisi.

Pidin Salla Simukan Lumikki-trilogian aloitusosasta Punainen kuin veri varsin paljon, mutta tapani mukaan sarjan lukeminen jäi muiden kirjojen jalkoihin. Nyt innostuin toisen osan lukemisesta monestakin syystä. Yksi niistä oli se, että olen hankkinut uuden puhelimen, palannut takaisin älypuhelinaikaan vuoden mittaisen kapulakauden jälkeen ja päässyt siten myös e-kirjojen äärelle.

Olen suhtautunut e-kirjoihin kiinnostuneena mutta varauksella. Periaatteessa olen pitänyt mielen avoinna ja harkinnut syvästi jonkin lukulaitteen hankkimista, mutta koska olen tällaisissa asioissa toivottoman hidas ja aikaansaamaton, minkään valtakunnan laitetta ei parin vuoden harkinnan jälkeen ole omistukseeni ilmaantunut. Ennen kesäkuuta, jolloin päätin hankkia älypuhelimen. Ja siihenhän saa erinäisiä lukuohjelmia.

Olen ladannut nyt sekä Elisa Kirja -sovelluksen että Bluefire Readerin. Elisa koukutti minut tehokkaalla mainostuksellaan ja olenkin jo yhden kirjan lukenut sen kautta. Toinen on kovasti menossa. Täytyy kehua sovellusta: se on toiminut täysin ongelmitta ja on erittäin helppokäyttöinen. (Jotenkin minusta myös tuntuu, että luen sen kautta paperikirjaa nopeammin. Vai onkohan se vain uutuuden huumaa?)

Bluefire Readeria taas tarvitsee HelMetin e-kirjoja lainatessa ja lukiessa. Ohjelma sinänsä on toiminut ihan hyvin, paitsi että jouduin hieman kikkailemaan jo ladatessani muutaman kirjan Project Gutenbergista. Olettaisin, että ohjelman pitäisi periaatteessa avata tiedostot suoraan sivuilta, mutta itse en ainakaan siinä onnistunut, vaan jouduin kierrättämään tiedostot Dropboxin kautta. Ei sillä sen kummempaa väliä toki ole, lopputulos on sama, mutta kieltämättä hieman jo ärsyynnyin turhien yritysten äärellä...

HelMetin kanssa ei meinannut myöskään aluksi sujua ollenkaan, kun yritin lainata tätä Simukan kirjaa. Bluefire Reader huusi vain erroria ja hermot meinasivat mennä. Inhoan hidastelevaa teknologiaa ja ongelmia, joita en osaa suoriltaan ratkaista! Edes kotonani asuva it-tuki ei saanut ongelman syytä selville. Olin jo luovuttaa ja päättää, että HelMet pitäköön tunkkinsa (=e-kirjansa). Uusi yritys seuraavana iltana kuitenkin auttoi: kaikki sujui kuin rasvattu. Liekö vika sitten serverillä tai jossain, en tiedä. Nyt lainaus on kuitenkin sujunut. Hyvä niin.

Pointtini lyhyesti: olen näköjään koukussa e-kirjoihin. Niin näppäriä! Tarjolla on maksullista, ilmaista ja lainattavaa! Lukeminen sujuu mukavasti, ainakin minulle Samsungin näytöltä lukeminen sopii oikein hyvin. Jatkossa ei tarvinne kuljettaa mukana valtavaa varakirjavarastoa, kun lähtee reissuun. Kännykkä ja laturi riittävät pitkälle. Huikeaa! Luddiitti on selviytynyt ennakkoluulojensa yli!

Mutta sitten takaisin Lumikkiin. Etenkin tällainen jo lähtökohtaisesti nopealukuinen nuortenkirjallisuus suorastaan sujahti silmien ohi e-kirjana sitä lukiessani. Seikkailu Prahassa on helteinen ja nopeakäänteinen, mutta samalla keskitytään myös hieman hidastamaan ja avaamaan Lumikin menneisyyttä trilogian aloitusosaa huolellisemmin. Etenkin Lumikin sydämen särkenyt suhde saa selvennystä ja samalla tyttö miettii omaa menneisyyttään ja perheensä salaisuuksia.

Kävin Prahassa viime kesänä ja kirjassa esiintyneet paikat tuntuivat mukavan tutuilta ja silti eksoottisilta. Toisaalta miljöö aiheutti hieman uskottavuusongelmia. Niin tarkkasilmäinen kuin Lumikki onkin, pidin hieman epäuskottavana sitä, kuinka sujuvasti hän liikkui itselleen vieraassa kaupungissa – etenkin joutuessaan pakenemaan. Samoin hänen havainnointikykynsä on ylettömän hyvä. Vaikea ehkä ihan uskoa siihen... Mutta menköön.

Jännitystä rakennetaan tehokkaasti ja sivut kääntyvät tässä kirjassa kuin itsestään. Kaikenlaiset kummat lahkot kiinnostavat minua kovasti ja ihmisten herkkäuskoisuus surettaa. Ehkä olisinkin toivonut Valkoisen perheen saavan vielä hieman lisää luidensa ympärille. Nyt se jäi lopulta hieman heppoiseksi, tarinan välineeksi, joka ei saanut itseisarvoa sellaisenaan.

Lumikista sen sijaan pidän entistä enemmän. Napakka ja omaehtoinen mimmi, joka ei tosiaankaan jää tuleen makaamaan, vaan selvittää itsensä kiperistäkin paikoista kekseliäisyydellä eteenpäin. Odotankin innolla, että ehdin lukea trilogian päätösosan. Valitettavasti sitä ei ole saatavilla e-kirjana HelMetissä, joten täytyy hakea lainaan ihan se perinteinen fyysinen kappale.

Keväällä Imagessa oli iso juttu Salla Simukasta ja nousussa olevasta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta. Lumikki-trilogia on myyty jo moneen kymmeneen maahan ja voin sanoa olevani vilpittömästi todella ylpeä siitä, että suomalaista nuortenkirjallisuutta viedään maailmalle rytisten. Etenkin, kun se on näin viihdyttävää ja fiksua. Mahtavaa!

Anna Lönnroth: Baselinvihreää

Anna Lönnroth: Baselinvihreää
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2014
357 s.

Arvostelukappale.


Kansainvälinen ympäristöjärjestö Zea on tehnyt vuosikausia työtä luonnonmukaisen viljelyn ja kasvinjalostuksen puolesta. Kun Alpeilla koetilaa pitänyt Zean pääsihteeri Carlo Fischer löydetään murhattuna kodistaan, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Koska Carlo on ollut yksi Zean arvokkaan siemenpankin vartijoista, on selvää, että pankki on vaarassa. Kuka sitä tavoittelee?

Siemenpankin kaksi muuta vartijaa ovat geneveläistynyt juristi Katariina Hirvi ja italialainen biologian professori Olivia Ceccarelli. Epäilykset vievät naiset Suomeen, jossa Helsingin Zean paikallisyhdistyksen varapuheenjohtaja Benjamin sotkeutuu kuvioon omalla tavallaan. Alkaa jahti, jossa lopulta ei ole varmuutta siitä, kuka on jahtaaja ja mitä tai ketä jahdataan. Tapahtumat kuljettavat Zean jäseniä pitkin Suomea ja Keski-Eurooppaa.

Baselinvihreää on Anna Lönnrothin esikoisteos. Se on kantaaottava ja vauhdikas ekodekkari, joka kuvaa ympäristöjärjestöjen, kemianteollisuuden ja globaalin kaupan sotkuista maailmaa ja pohjimmiltaan ihmisen ahneutta ja omahyväisyyttä.

Kirja on pääsääntöisesti viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Luvut ovat lyhyitä ja eri henkilöiden näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Tapahtumavyyhden monimutkaisuus herättää kirjan hahmojen epäilykset toisiaan vastaan, ja vaikka lukija pääsee jo varhaisessa vaiheessa kiinni myös murhaajan mielenmaisemaan, kirjan jännite pysyy oivallisesti yllä.

Varsinaista jännitystä Baselinvihreää ei kuitenkaan tarjoa. Se on kyllä seikkailullinen ja aika koukuttavakin, mutta lukija ei joudu missään vaiheessa rauhoittelemaan sydämentykytyksiään pelätessään päähenkilöiden puolesta. Myös loppunostatus on jäänyt puolitiehen, ja itse olisin kaivannut vielä enemmän kiperiä paikkoja. Nyt päähenkilöt pääsivät lopulta aika vähällä, ellei sitten lasketa mukaan esimerkiksi Katariinan ja Benjaminin menneisyyden haamuja, jotka selvästi painavat heitä. Valitettavasti tältäkään osin tarina ei kanna aivan loppuun asti, ja liian paljon jää vaille selityksiä.

Aihepiirinsä osalta kirja nostaa kuitenkin kiinnostavuuttaan, jota juoni ei aivan loppuun asti tarjoa. Kansainvälinen kauppa, kasvinjalostus ja kemianteollisuus osoittavat monimutkaisuutensa ja eettisten pelisääntöjen harmaan alueen laajuuden. Mitä kaikkea ollaan valmiita tekemään bisneksen kukoistuksen eteen ja toisaalta: mihin kaikkeen voimakas aatteen palo voi viedä?

Baselinvihreää on vahvasti tässä päivässä kiinni oleva, imuunsa kaappaava ja jollain tapaa varsin huoleton dekkari, jonka teksti etenee pakottamatta ja joka antaa lukijalle kiehtovan näköalan yhteen nykyajan suurimmista globaaleista yhteiskunnallisista teemoista: ruoantuotantoon.

____

Baselinvihreää on luettu myös Kirjavinkeissä, Ullan luetut kirjat -blogissa sekä Helsingin Sanomissa.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa etenen jo toiseen johtolankaan.

Vuosi kuvina – Heinäkuu 2014

Heinäkuu on ollut lähes trooppinen, päivät ovat kuumia, illat ovat kuumia, yöt ovat kuumia. Olen nukkunut monena yönä parvekkeella, kuunnellut sataman ääniä ja nauttinut kesästä. Kohta se on ohi, ja näitä tunteita – hikistä ja kuumaa ihoa, luonnon vihreyttä, aurinkoa – kaipaa kyllä talvella, tiedän sen.

Viime yönä hiippailimme rannassa katselemassa veneitä ja pimeää merta. Samalla nappasin muutaman maisemakuvan jo puoliväliin ennättänyttä Vuosi kuvina -haastetta varten.

Saukonpaadessa on hiljaista puoliltaöin. Vain kaksi kalastajaa tuli vastaan. Rakennustyöt alueella etenevät, ja viime aikoina on ollut päivittäin räjäytyksiä. Myös meren pohjassa tehdään räjäytystöitä.

Näkymä kohti Kaapelitehdasta ja Salmisaarta.

Jotenkin en vain kyllästy tähän alueeseen ja näihin maisemiin. Meri, kaupunki, teollisuus, rakennustyömaa – kaikki kuuluvat kokonaiskuvaan.

Crusellinsilta yöllä. Ikuinen disko.

_____


Yökuvailujen lisäksi on harrastettu esimerkiksi PoriJazzia ja lukemista. Olen nyt lukenut elämäni ensimmäisen e-kirjan, ja voin kertoa, että olen koukussa. Miten näppärää! Uusi puhelimeni on päässyt hyviin puuhiin. Ja minä tietenkin myös. Mutta siitä ja muistakin kirjoista lisää myöhemmin, nyt pyörälenkki kutsuu.

Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla

Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla
Suomentaja: Petri Stenman
Ulkoasu: ?
Like 2005
176 s.
They Would Never Hurt a Fly, War Criminals on Trial in the Hague (2004)

Oma ostos divarista.


Kroatialaissyntyinen ja sittemmin Ruotsiin muuttanut kirjailija ja toimittaja Slavenka Drakulić otti suuren haasteen vastaan osallistuessaan tarkkailijana Haagin Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäyntiin Bosnian sodan aikaisista rikoksista syytettyjä vastaan. Kirja Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla on kirjoitettu vuonna 2004 ja kuvastaa kirjoitusajankohtansa tilannetta tarkasti ja viiltävästi.

Drakulić on kirjoittanut Balkanin kriisistä sekä fiktiota että tietokirjallisuutta. Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään on reportaasi ja raportti, jonka sivuilla lukija pääsee – tai joutuu – osaksi Bosnian sotaa, joka käytiin vuosina 1992–1995. Sodassa kuoli yli 100 000 ihmistä ja sen aikana tehtiin valtavasti törkeitä sotarikoksia, ihmisoikeusrikkomuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään on jaettu lukuihin, jotka käsittelevät vuorollaan syytteeseen nostettuja henkilöitä. Samalla, kun Drakulić kuvaa oikeudenkäynnin kulkua, syytettyjen reaktioita ja tuomioita, hän taustoittaa niin henkilöitä itseään kuin sotatapahtumia. Lukija ei pääse helpolla etenkään Srebrenican joukkomurhan kohdalla, muttei kyllä muutenkaan. Drakulićin tyyli on kiinnostava: se on samaan aikaan etäännyttävä, analyyttinen ja tunteisiin vetoava. Toisaalta aihepiirikin on sellainen, ettei se jättäne kylmäksi.

Kirjaa varten on tehty paljon taustatyötä ja -tutkimusta, mutta samalla Drakulić pohtii Bosnian sotaa syineen ja seurauksineen myös oman henkilö- ja sukuhistoriansa kautta. Hän miettii, miten oli mahdollista, että tällainen sota syttyi alueelle, jossa oli vuosisatoja eletty rinta rinnan eri kielten, kulttuurien ja uskontojen kanssa. Miksi päädyttiin kiihkonationalistiseen ja äärimmilleen vietyyn vihaan, kuinka etniset puhdistukset saattoivat tapahtua? Ja ennen kaikkea: kuinka aivan tavalliset ihmiset muuttuivat sotarikollisiksi, raiskaajiksi, sadisteiksi ja teloittajiksi?

Tematiikka on kiinnostava ja samalla raskas. Sotiin ei koskaan ole aivan yksinkertaista syytä, ja modernin sodankäynnin raakuus tuntuu olevan aivan omaa luokkaansa. Vaikka Bosnian sota on päättynyt jo parikymmentä vuotta sitten ja Balkan monin tavoin rauhoittunut, teemat, joita Drakulić käsittelee, eivät valitettavasti vanhene. Keskeisten henkilöiden osalta moni asia on kuitenkin kymmenessä vuodessa muuttunut. Esimerkiksi keskeisenä syytettynä ollut Serbian entinen presidentti Slobodan Milošević on kuollut ja kirjan kirjoittamisen aikaan edelleen pakoillut kenraalieversti Ratko Mladić saatu kiinni ja Haagiin vastaamaan teoistaan. Selvää kuitenkin on, että Bosnian sodan jälkipyykki on edelleen likaista ja sitä tullaan pesemään vielä pitkään.

_____

Tämän ovat lukeneet myös Mia/Kirjojen lumo ja Hreathemus/Nulla dies sine legendo.

Valloitan tällä kirjalla Maailmanvalloituksessani Kroatian sekä lisään kirjapottiani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa (Moderni sota ja sodankäynti).

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Ulkoasu: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
319 s.

Kirjastosta.


Pohjois- ja Etelä-Suomi ovat jo jonkin aikaa olleet vähintäänkin henkisillä tukkanuottasilla: on huonosti suunniteltua aluepolitiikkaa, rajoituksia ja määräyksiä, nokkapokkaa ja ärsyyntymistä. Helsinkiin ei maalaisilla ole enää edes asiaa, vaan muuttaminen sinne on kaupungin ulkopuolelta kielletty. Onko siis ihmekään, että Pohjois-Suomen pinna paukahtaa poikki ja alue julistautuu itsenäiseksi. Syttyy sisälllissota.

Vastakkain ovat siis Etelä-Suomen joukot, "citykanit" ja Pohjois-Suomen joukot, "potut" – molemmat porukat saavat osansa tarinassa ja äänensä kuuluviin. Lisäksi on eräs jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski, joka onnistuu kuin vahingossa ujuttautumaan saamelaisten vapautusrintaman sisäpiiriin. Ainon ura lähtee nousukiitoon yhtä vauhdilla kuin pohjoinen valuu kohti etelää kamikatze-henkisten moottorikelkkajoukkojensa johdolla. Samaan aikaan helsinkiläinen alikersantti Jesse Purola yrittää pitää omat miehensä kurissa ja nuhteessa, mikä ei kuitenkaan ehkä luonnistu yliopiston koulutussuunnitelijalta yhtä hyvin kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelalta.

Kiinnostuin Terveiset Kutturasta -kirjasta jo kun se ilmestyi 2012, mutta jostain syystä otti aikansa ennen kuin se päätyi kirjastosta mukaani. Tämä lukemani pokkaripainos on varsin tuore ja siinä on mukana lukunäyte myös tulevana syksynä ilmestyvästä Heikkisen seuraavasta romaanista. En kylläkään lukenut sitä.

Olen vähän pettynyt Kutturaan. Odotin jotain hervotonta, mutta lopulta kirja ei herättänyt kovin kummoisia tuntemuksia suuntaan eikä toiseen muutamaa vinoa hymyä lukuunottamatta. Jesse Purola on toki mainio hahmo: plösö valkokaulustyöläinen, aivonsa sotaviihteellä turruttanut ja Koskelan kunniaan fiksaation kehittänyt helsinkiläistynyt maakunnan poika, jolla on suuria vaikeuksia motivoida tai hallita joukkoja organisaatiouudistuskokemuksistaan huolimatta, tai juuri siksi.

Muuten kirjassa on jotenkin hieman pinkeä tunnelma. Aivan kuin tarinan ei uskottaisi kannattelevan itse itseään loppuun saakka, vaan varmuuden vuoksi on venytetty vitsejä ja oiottu koukkuja. Saamelaisista annettu kuva on aika tylsä, juuri sellainen kuin voi odottaakin. Poikkeuksen tähän tekee hulvaton Toni Morottaja, Napapiirin Ice Cube, (yli-)innokas rap-musiikin ystävä. Morottajan ja etelän joukoissa taistelutiensä aloittaneen somalialaistaustaisen Abdin kohtaaminen on yksi kirjan parhaita kohtauksia.

Ongelmana taisivat olla sekä omat ennakko-oletukseni että väärä kohderyhmä. Olen kyllä olettanut diggaavani kotimaisesta mieskirjallisuudesta, eikä sotakaan (enää) ole aiheena punainen vaate, mutta jotenkin minulla oli lukiessa koko ajan vähän vaivaantunut olo. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ihan minulle, näin se vain on. Ja miksipä olisi pitänytkään, en minä sillä. Mutta satuin vain luulemaan, että olisi.

Teksti on jouhevaa ja Heikkinen tykittää menemään vauhdikkaasti ja turhia kursailematta. Voin hyvin kuvitella tämän kirjan uppoavan moneen lukijaan ongelmitta. Terveiset Kutturasta on omalla tavallaan, kaiken huumorinsa ja nenäkkyytensä alla myös kantaaottava ja erittäin napakasti ajan hermolla oleva teos.

____

Luettu myös näissä blogeissa: Nenä kirjassa, Sallan lukupäiväkirja, Taikakirjaimet, Luettua elämää, Kirjanurkkaus, Savannilla, Lopunajan lauseet, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket, Kirjojen keskellä ja Kulttuuri kukoistaa.

Terveiset Kutturasta kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa.

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa
Suomentaja: Helena Anhava
Ulkoasu: ?
Tammi 1987 (1. painos 1958)
160 s.
Le diable au corps (1923)

Kirjastosta.


Ensimmäisen maailmansodan jyly kantautuu Pariisin liepeillä olevaan pikkukaupunkiin. Nuori poika, hädin tuskin teini-ikäinen, tuntee sodan, muttei joudu sinänsä osalliseksi siihen. Sen sijaan hän päätyy osaksi jotain henkilökohtaisella tasolla paljon suurempaa: intohimoiseen ja järjettömään suhteeseen itseään vain muutamaa vuotta vanhemman, vasta-avioituneen 19-vuotiaan Marthen kanssa. Marthen mies on lähtenyt rintamalle, joten hänen uusi kotinsa tarjoaa mahdollisuuden sivusuhteelle nuoren rakastajan kanssa. Poika jättää lukio-opintonsa ja lähes hylkää perheensäkin. Hänen maailmassaan on tilaa vain Marthelle.

Sota ja maailmanpolitiikka kulkee painollaan, mutta nuoret huomaavat vain toisensa. Heidän maailmassaan ei ole muuta kuin repivä rakkaus, kalvava himo ja epätoivoiset yritykset ratkoa tekojen moraalisia ongelmia. Sillä ei ole helppoa olla nuori ja rakastunut – ja tehdä samalla väärin. Teoilla on väistämättä seurauksensa.

Mitähän tästäkin kirjasta oikeastaan sanoisi? Taidan tyytyä ranskalaisiin (heh) viivoihin:

– Kirja on usein kummitellut kirjaston hyllyssä ohi kulkiessani. Siinä on ruma kansi, mutta nimi on aiemminkin kiinnostanut. Nyt päätin antaa sille armon, onhan meneillään Keltainen kesä ja kaikkea.

– Se on nopealukuinen. 160 sivua sujahtivat helteisessä iltapäivässä kuin huomaamatta.

– Tarina ei ole kovin kiinnostava. Nuoren miehen järjetön rakkaus naiseen, jonka pitäisi olla periaatteessa tavoittamaton ja mitä sitten tapahtuukaan: hupsista, suhde on syntynyt ja synnintunto painaa. Hohhoijaa, tämä on niin nähty.

– Kirjan kantava teema on tietenkin syyllisyys. Nuori kertoja pohtii tekojensa moraalisia vaikutuksia ja painiskelee omatuntonsa kanssa, mutta ei se vain jotenkin jaksa kiinnostaa ihan hirveästi. Samalla poika on mustasukkainen Marthen aviomiehelle, mikä on jossain määrin irvokasta.

– Naispäähenkilö on aika avuton tallukka. Toisaalta hänet kuvataankin vain kertojan silmien kautta, joten ehkä osasyy sille on pojan halu nähdä rakkautensa kohde herkkänä ja haavoittuvaisena, omaa tahtoa vailla olevana neitokaisena.

– Maailmansota jyskää taustalla, mutta sitähän ei rakastanut pari huomaa. Mitäpä sitä.

– Lopulta teosta seuraa rangaistus, tavalla jos toisellakin. Tietenkin.


Olen varmaan liian kyyninen ihminen heittäytyäkseni tällaisten tarinoiden vietäväksi. Siksi kai tästäkin kirjasta jäi nopealukuisuudesta ja näennäisestä keveydestä huolimatta tympeä ja hieman raskas jälkimaku. Ainoa kiinnostava puoli kirjassa on sen kirjoittaja, koulunsa kesken jättänyt, journalismille omistautunut ja vain 20-vuotiaana kuollut Raymond Radiguet. Tällaiset surullisen hahmon ritarit jossain määrin kiehtovat – he ylittävät kyynisyyteni suojamuurin leikiten.

_____

Kirjasta on kirjoittanut myös Marile.

Osallistun tällä haasteisiin Keltainen kesä (kirja on sarjan 19. teos), Ihminen sodassa ja Vive la France!.

Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitti: Elävän näköiset
Ulkoasu: Henni Kitti / Martti Ruokonen
WSOY 2014
346 s.

Arvostelukappale.


Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?


Pohjoisessa, Tornionjoen mutkassa, elävät Alfred ja Eeva naapureinaan Sisko ja Reino. Erään hevostallissa vietetyn hetken ja sen aiheuttaman syyllisyyden jälkeen sekä Eeva että Sisko ovat raskaana. Syntyvät Aleksandra ja Sakari. Ja jokikin vaihtaa suuntaa – vaikka vain Alfred näkee sen.

Aleksandra on Alfredin ja Eevan neljäs tytär. Poikaa toivottiin, saatiin tytär, joka varhaisteininä valmistaa kuolinnaamioita itselleen ja muille ja hieman myöhemmin, Helsingissä vietetyn kesän jälkeen alkaa täyttää eläimiä. Sakari taas lähtee Kiirunan kaivoksille heti kun on tarpeeksi vanha ja löytääkin sieltä itselleen tytön. Pian on pieni perhe kasassa ja poika, Anders, syntyy.

Pohjoisesta valutaan etelään. Vain ensimmäinen sukupolvi jää, seuraaville ei jokihaara tarjoa enää mitään. Aleksandrasta tulee Eläintieteellisen museon konservaattori, Andersista merimies, Aleksandran poika Santeri on syntymästään saakka erilainen.

Kuinka kohdata toinen ihminen? Miten löytää oma paikkansa elämän kierrossa, suvussa ja perheen jatkumossa? Miten elää, olla elossa, ei vain elävän näköinen?

Henni Kitin Elävän näköiset on kiehtova, salaperäinen ja hieman haastavakin kirja. Se on sukutarina ja samalla hyvin yksilökeskeinen. Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat Aleksandra, Anders ja Santeri, muut joutuvat sivurooleihin, jopa unohduksiin. Toisaalta ehkei kaikille ole tilaa saagassa. Jotkut ovat elämänsä sivuosassa. Aleksandra on kiinnostava, vahva nainen, joka lähtee intohimonsa perään ja tekee niin kuin haluaa tehdä. Anders joutuu kantamaan suuria taakkoja nuoresta pitäen, eikä löydä – tai tahdo löytää – aidan matalinta kohtaa silloinkaan, kun sitä tarvitsisi. Santeri on erikoinen nuori mies, irrallinen, erakkomainen, kuitenkin päämäärätietoinen ja kykenevä kiintymään, ainakin sirkuskoira Ladyyn.

Kerronta on tasaisen taitavaa, koukuttavaa ja riisuttua. Juonivetoinen tämä kirja taas ei ole. Kitti ei anna lukijalle helpoimpia vastauksia, ei oikeastaan vastauksia juuri lainkaan. Tarinan käännekohdat ja muutokset tulevat esiin vasta ajan kuluessa, juuri ne jätetään useimmiten aukikirjoittamatta. Lukijan on itse pääteltävä, mitä tapahtui, milloin ja kenelle. Pidän ratkaisua raikkaana ja vahvana, hyvin perusteltuna ja toteutettuna.

Elävän näköiset on visuaalinen kirja, joka tuo lukijan eteen näkymän toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, huolellinen, tarkka. Niin kuin Aleksandra muotoilee täytettävää eläintä – hirveä, okapia, seepraa – millimetri millimetriltä sellaiseksi kuin se on elävänä ollut, myös Kitti muotoilee tarinaansa huolella, jokaista piirrettä hioen.

Tämä kirja iski minuun – kun annoin sen viedä ja irrotin otteen ennakkoluuloistani. Luin sitä hitaasti, halusin nauttia joen lailla virtaavasta tekstistä ja kiehtovista, oudoista yksityiskohdista, melankolisesta tunnelmasta, yksinäisyydestä ja pienistä hetkistä, jolloin tarinan henkilöt löysivät toisensa. Kitti ei sorru kikkailuun, vaan rakentaa kokonaisuuden pala palalta ehjäksi, vahvaksi ja kypsäksi.

_____

Elävän näköiset myös Turun Sanomissa, Vinttikamarissa ja Tuijata-blogissa.

Nappaan kirjalla pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa, sen verran huolella konservaattorin työtä tarinassa kuvaillaan.

Sylvia Beach: Shakespeare and Company

Sylvia Beach: Shakespeare and Company
Suomentajat: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Ulkoasu: ?
Tammi 2003
266 s.
Shakespeare and Company (1959)

Kirjastosta.


Sylvia Beach (1887–1962) oli yhdysvaltalainen pappisperheen tytär, joka perusti vuonna 1919 Pariisiin legendaarisen maineen kasvattaneen kirjakaupan Shakespeare & Companyn. Kirjakaupasta tuli sotienvälisen Pariisin kirjallisen kulttuurin keskus – ja nimenomaan ulkomaisen sellaisen. Beachin helmoissa olivat vuorollaan turvassa niin Ernest Hemingway kuin James Joycekin, monien muiden 1920-luvun kirjallisuusnimien ohella.

Shakespeare and Company on Beachin oma muistelmateos kirjakaupan historiasta sen perustamisesta toiseen maailmansotaan. Se alkaa lyhyestä perhetaustakatsauksesta, mutta pian siirrytään itse asiaan: Pariisiin ja piskuisen, englanninkielistä kirjallisuutta myyvän ja lainaavan kirjakaupan perustamiseen ja melko pian alkavaan, maltilliseen menestykseen. Aina se ei ollut taloudellista, mutta henkistä se oli senkin edestä. Sylvia Beach teki valtavan työn edistäessään englanninkielisen kirjallisuuden asemaa Pariisissa ja suojellessaan ja tukiessaan nuoria kirjailijalahjakkuuksia. Hänen ansiotaan on, että James Joycen Odysseus näki päivänvalon ja myös pysyi valokeilassa vaikeuksista (esimerkiksi vahvasta sensuurista) huolimatta. (Ja minun on ehkä joskus pakko yrittää lukea se. Perhana.)

Jos saisin aikakoneen, matkustaisin ensimmäisenä 1920-luvulle ja luultavasti juurikin Pariisiin. Tuossa ajanjaksossa on jotain todella kiehtovaa, olihan se monin tavoin villi ja vapaa, joskin myös ongelmallinen. Luulen, että sopisin sinne hyvin. Tosin ehkä aikakoneeni pitäisi sisältää myös sukupuolenvaihdosmahdollisuus, sillä mieluummin olisin tuon ajan mies. Naisten roolina tuntui olevan joko muusa, nalkuttava vaimo tai hymyilevä koriste – lukuun ottamatta kenties juuri Sylvia Beachia ja muutamaa muuta uranuurtajaa ja rohkeaa oman tiensä kulkijaa, jotka tekivät, mitä halusivat helmat liehuen ja kulmankurtistukset ohittaen.

Shakespeare and Company on sympaattinen kirja, mutta sillä on ongelmansa. Yksi niistä on se, ettei se ole kovin hyvin kirjoitettu. Onkin onni, että Sylvia Beach pitäytyi urallaan pääosin siinä, missä oli hyvä: kirjojen myynnissä, kustantajana, kulttuuripiirien ja kirjailijoiden tukijana ja suojelijana. Kirjailijana hän ei nimittäin ole kummoinen. Kirja on aika puuduttava, sen luvut ja aihepiirit hyppivät sinne tänne, ja siinä on melkoisesti toistoa. Toisaalta kyse on Beachin vanhemmalla iällä koostamasta muistelmateoksesta, jossa hän on halunnut korostaa nimenomaan kirjakauppansa historiaa ja läpikuljettuja vuosia, joten siinä mielessä jatkuva samoihin asioihin palaaminen ja yhä uusien anekdoottien esittely on jokseenkin perusteltua.

Luin tätä kirjaa todella kauan, ainakin kolme viikkoa. Hitaus johtui juurikin tyylistä: kirja ei imaissut mukaansa, vaan sitä jaksoi lukea ehkä luvun, kaksi kerrallaan. Sitten teksti ja lukeminen tökkäsivät jälleen. Osittain kyllä pidin kovasti Beachin kepeäntuntuisesta kerronnasta ja positiivisesta otteesta kokemuksiinsa. Vaikka välillä käytiin syvällä ja vaikkei elämä ehkä antanut Beachille aivan kaikkea juuri niin kuin hän olisi toivonut, Shakespeare and Company ei menetä pilkettä silmäkulmassa ja rivien välissä.

Shakespeare and Company kesäkuussa 2014
(© jeepau, kuva lainattu luvalla)

Vierailimme kesäkuun Pariisin matkallamme nykyisessä Shakespeare & Companyssa. Odotin kirjakaupan näkemistä innolla ja hermotkin meinasivat mennä, kun emme sitä ihan heti löytäneet (lähestyminen väärästä suunnasta ynnä kahvivaje?). Lopulta kuitenkin tupsahdimme oikeaan paikkaan ja hetken henkeä vedettyämme syöksyimme muiden turistien sekaan. Kauppa sinänsä on aivan ihastuttava ja täynnä aarteita, joita olisi voinut kuskata kotiin useamman kassillisen, mutta lopulta ahtaus ja ihmisten päällekäyvyys muodostivat liian kovan limbon, ja ulos oli päästävä. Mitään en ostanut, eikä harmita ollenkaan. Jossain määrin petyin kovasti. Sylvian kuvaamaa tunnelmaa ei ollut lähimaillakaan – mutta hölmöähän sellaista olisi ollut odottaakaan.

Huolimatta sekä kirjan että kaupan aiheuttamasta kevyehköstä pettymyksestä en edellenkään vaihtaisi aikakoneen asetuksia. Suuntana olisi edelleen 1920-luvun Pariisi. Ehkä voisin päätyä puotiapulaiseksi tai oikolukijaksi, shampanjanjuojaksi tai ikkunanpesijäksi – ei sen niin väliä!

_____

Kirjakaupan tarinaa ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja (jolle myös nousi pienimuotoinen Joyce-kuume), Kujerruksien Linnea (ja hurmaannus!), Suvi Orfeuksen kääntöpiiriltä (joka ei ihastunut varauksetta) sekä Stazzy (joka pitää kirjan tarinoivaa tyyliä sekä sen vahvuutena että heikkoutena).

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2014
178 s.

Arvostelukappale.


Toimittajana työskentelevä Heini Kilpamäki on tarttunut uudessa tietokirjassaan kiinnostavaan aiheeseen: suomalaiseen tyhmyyteen. Mitä se on? Millaista on suomalainen junttius, miten se rakentaa suomalaista identiteettiä? Millaisin keinoin tyhmyyttä on koetettu kartoittaa, hallita ja parantaa? Onko tyhmyys sittenkään taakka vai pikemminkin hyve – onhan siitä tehty myös vientituote esimerkiksi Jukka Brothersin ja Duudsonien muodossa?

Suomalaisen tyhmyyden ylistys tarkastelee aihepiiriään useasta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi 1800-luvulla alkanut ja 1900-luvulla huippunsa saavuttanut rotuhygienia-ajattelu, maaseudun ja kaupungin erot, naisten tyhmyyteen liittyvät ilmiöt, koulussa ilmenevä tyhmyys ja toisaalta kouluttamattomuuden ihannointi sekä tyhmyys suomalaisena hittinä maailmalla. Jaottelu on selkeä ja looginen, aihepiirit monipuolisesti valittu ja kirjan rakenne lukemaan houkutteleva.

Suomalainen tyhmyys kumpuaa kaukaa, joten ei ihmekään, jos kansallinen itsetunto on edelleen 2010-luvulla varsin alhaalla. Ainahan me mietimme, mitä muut meistä ajattelevat ja miten Suomi ja suomalaiset näyttäytyvät maailmalla. No, emme ole ajatuksinemme yksin saati kovin omaperäisiä, sillä tätä keskustelua on käyty jo 1800-luvulla. Suomessa oltiin huolissaan siitä, miltä kansa näyttää ulospäin ja oli tärkeää osoittaa suomalaisten olevan lähempänä germaanisia kansoja kuin mongoleja. Älykkyys tarkoitti mahdollisuutta menestyä, ja kukapa ei sitä haluaisi.

Tyhmyyden tieteellinen luokittelu ja ihmisten jaottelu muun muassa kallonmittausten perusteella on osa surullista tieteenhistoriaa, mutta väistämättä aihe, joka on hyvä nostaa esiin. Degeneraatiota pelättiin, sillä ajateltiin tyhmyyden leviävän ja "saastuttavan" sukupolven toisensa jälkeen, ellei siihen puututtaisi: niinpä Suomessakin on pakkosteriloitu ihmisiä erilaisin perustein aina 1970-luvun alkuun asti.

Historiallisen tarkastelun ohella Kilpamäki nostaa esiin suomalaista kansanperinnettä ja populaarikulttuuria. Seitsemän veljestä ja Sven Dufva, kylähullut, hölmöläiset, Uuno Turhapuro ja Duudsonit – tyhmyydestä, sivistymättömyydestä ja yksinkertaisuudesta on ammennettu Suomessa kauan ja paljon, ja samalla tyhmyyteen liittyy omanlaistaan kapinaa valtarakenteita ja "herroja" kohtaan.  Ja toisaalta varsin usein alkoholilla on osuutta asiaan.

Suomalaisen tyhmyyden ylistys on tiivis ja helppolukuinen paketti. Toki voi pohtia, olisiko joitakin aihepiirejä pitänyt käsitellä ja kartoittaa hieman toisin, sillä esimerkiksi vammaisuuden tematiikka ei ehkä aivan kuulu tyhmyyden yläkäsitteen alle. Toisaalta ymmärrän Kilpamäen halunneen taustoittaa ja laajentaa kontekstia, josta kirjoittaa. Tieteellinen tutkimushan tämä kirja ei ole, joten yksinkertaistaminen ja voimakas popularisointi puolustaa paikkaansa.

Tähän kirjaan luulisi olevan helppoa tarttua. Se on ohut ja tiivis, se on kirjoitettu huolella ja lukijaystävällisesti ja sen aihepiirin luulisi kiinnostavan meitä ihmeen villejä fennejä.

_____

Lue myös vaikka Turun Sanomien varsin neutraali arvostelu ja/tai Ilkan tyrmäys.

Aivot lomalla – minä myös

Rosmariini  ja basilika sulassa sovussa.

Jotkut kollegat jaksavat pitää ääntä siitä, että opettaja tarvitsee kymmenen viikon vapaansa toipuakseen edellisestä lukuvuodesta, ja ainakin ensimmäinen kuukausi kesästä menee väistämättä nimenomaan tähän "toipumisprosessiin". Minä en kuulu heihin. Kesää on jatkunut nyt viidettä viikkoa, ja minun aivoni ovat jo mössöä, olleet viikkokausia. Työt on jätetty taakse, siinä kaikki. Toipumiseen sinänsä en tarvitse enää mitään – sen osion hoiti Pariisi heti ensimmäisellä lomaviikolla – mutta kyllä on sanottava, etten lainkaan pane pahakseni vielä edessä olevia vapaita viikkoja...

Ihan sillä lailla hyvällä tavalla ne aivot ovat haperoituneet, ei hätää. Pythagoraan lause ja HOJKS:n sanakäänteet luonnistuisivat kyllä, jos joku herättäisi keskellä yötä ja kysyisi. Mutta eipä herätä. Koska on kesä!

Onhan tässä ehtinyt jo vaikka sun mitä. Pariisin reissun jälkeen juhlittiin mieheni valmistumista asiaankuuluvin juhlallisuuksin (semivegekin maistoi porovoileipäkakkua, olipa hyvää!) ja pidettiin työryhmäporukalla firman kesäjuhlat. Siinä yhteydessä tuli todettua, että juhlijan on mahdotonta löytää yöpalaa Ruoholahdesta. Rankkaa!

Juhannuksena porhalsimme veljeni perheen kanssa mökkisaareemme Pohjois-Karjalaan. Ruuhkat vältettiin, ruoka oli hyvää, kokko paloi roihuten, juhannusolut oli kylmää ja seura mieluisaa. Rauhallinen, rentouttava juhannus – mahtavaa! Jännitystä aiheutti lähinnä luonto. Löysimme mökin katolta kuolleen pikkulinnun rengas jalassaan, mikä herätti ornitologista innostusta kaikissa. Rengas otettiin talteen, lintu sai viimeisen leposijansa ja nyt vain odotellaan, millaiset tiedot tsirpun elämästä on saatavilla. Toinen jännitysmomentti seurasi ikiaikaisesta klassikosta, kissan ja koiran kohtaamisesta. City-kissamme on tottunut mökkisaaressa oleiluun, mutta tällä kertaa paikalla oli tosiaan veljeni koira, joka, no, toteutti viettiään ja ajoi kissavanhuksen pakoon kuuseen. Muutaman tunnin kököttämisen jälkeen kissa saatiin alas ja se viettikin loppujuhannuksen aika kiltisti aitassa. Toivottavasti traumat alkavat jossain vaiheessa hellittää...

Lisäksi olen ehtinyt tavata ystäviä, luuhata kirjastossa, shoppailla alennusmyynneissä (muun muassa työvaatteita, hrrrrr...), askarrella hääjuttuja loppukesästä oleviin ystävien häihin, käydä PuistoBluesissa (enkä taatusti paljasta omaa salakuljetuskeinoani) ja kastella parvekepuutarhaa. Kyllä, meilläkin on sellainen! On kukkia, yrttejä (basilika, rosmariini, timjami, ruohosipuli, oregano, korianteri), tomaattia, paprikaa, avokadoakin ihmetellään. Tavoitteena on jonkin, edes yhden, syötävän aikaansaaminen (yrttejä ei lasketa tähän). Mies laittoi parvekkeen kuosiin ja nyt sieltä löytyy puutarhuroinnin ohella mahtava lukunurkkaus. Täydellistä!

Ongelmaksi alkaa vain muodostua se, että tässähän on aika lailla jo loppukesä suunniteltu – millä ajalla sitä lukunurkkausta ehtii muka hyödyntää? Huomenna lähden pohjoiseen mummia tapaamaan, ja kun sieltä palaan, on pian jo PoriJazz, jonka jälkeen on vielä mökkireissun paikka, jonka onkin jo ihan kohta elokuu ja ja ja...

No ei vaan. Yritän vältellä stressiä. Lomastressi ei ole mistään kotoisin. Ja kuten mainittua, aivojeni tämänhetkinen tila ei luultavasti edes tunnista stressiä, vaikka joku yrittäisi sellaista hieroa naamaa vasten.

Voinee kai todeta kesän ja loman tehneen tehtävänsä.

En valita. Tästä jatketaan.

Thornton Wilder: San Luis Reyn silta

Thornton Wilder: San Luis Reyn silta
Suomentaja: Valfrid Hedman
Karisto 1958 (1. painos 1928)
170 s.
The Bridge of San Luis Rey (1927)

Kirjastosta.


Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan kuiluun...


Nämä viisi onnetonta ovat ainoan tyttärensä Espanjaan menettänyt Montemayorin markiisitar palvelustyttönsä Pepitan kanssa, nuori mies Esteban, monessa mukana oleva setä Pio sekä don Jaime, setä Pion entisen suojatin, näyttelijätär Camila Pericholen poika. Sillan murtumista tai onnettomuuden uhreja ei kukaan voinut ennustaa. Oliko kaikki sattumaa vai itse tarkoitus?

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta on usean palan mosaiikki, joka muodostaa kuvan 1600- ja 1700-lukujen vaihteen Perusta, espanjalaisten valloittajien ja alkuperäiskansan kohtaamisesta sekä siirtomaaelämästä. Keskeisintä on kuitenkin siltaonnettomuuden uhrien elämä: keitä he olivat, mistä tulivat, mikä oli johtanut siihen, että he 20.7.1714 olivat tuolla sillalla?

Olen ottanut tavoitteekseni lueskella Pulitzer-palkittuja romaaneja, ja tämä vuoden 1928 voittajateos tuli vuoroon nyt. Varasin ja lainasin ison pinon vanhempia palkittuja teoksia, ja San Luis Reyn silta sai luvan aloittaa sen kasan lyhentämisen siitä proosallisesta syystä, että se oli kaikkein ohuin.

Ohut kirja onkin, ja nopealukuinen, mutta ei aivan yhdentekevä. Tarina on koostettu kiinnostavasti, sen selkärankana ja taustana kulkee yksinäisen Montemayorin markiisittaren varsin yksipuolinen kirjeenvaihto Espanjaan naitetun ainoan lapsensa kanssa. Tytär ei ole lainkaan niin riippuvainen äidistään kuin äiti ehkä toivoisi, mutta sitkeästi markiisitar kertoilee kaupungin tapahtumia ja ihmisten kuulumisia kaukaiseen Eurooppaan. Hänen kirjeissään ehtii vilahtaa jokainen siltaonnettomuuden uhreista.

San Luis Reyn silta on historiallisessa ja kulttuurisessa mielessä monella tasolla kiinnostava kirja. Ensinnäkin se on modernin lukijan näkökulmasta jo aika vanha, melkein 90-vuotias romaani ja siten tietenkin oman aikansa ajattelun kuvaaja – vieläpä palkittu sellainen. Toisaalta se on historiallinen romaani, sillä tapahtumat sijoittuvat usean sadan vuoden taakse, aikaan, joka on kirjoittajalle vieras ja eksoottinen. Lisäksi tapahtumaympäristö on Etelä-Amerikka, espanjalaisten valloittama Peru, jonka uudisasukkaat, vierailijat ja alkuperäiskansa kohtaavat toisensa kirjan sivuilla ja rivien välissä.

Wilder kirjoittaa kiehtovasti kaukaisesta ajasta ja sen ihmisistä. Hän kuvaa heidät jossain määrin varsin moderneina, mutta se vain lisää kiehtovuutta: vieraina ja etäisinä he pysyvät joka tapauksessa – ja kiinnostavina. On näyttelijätär, orpolapsia, yksinäinen rikas nainen, eräänlainen oman aikansa manageri, merimiehiä, valloittajia, papistoa, tavallista kansaa. Jokaisella on omanlaisensa elämä, oma taustansa, haaveensa, tavoitteensa.

Viehätyin kirjan yksinkertaisesta ja eleettömästä kerronnasta. Toisaalta hieman turhaannuin joidenkin henkilöiden nyhjäilyyn, eivätkä kaikki aivan lunastaneet paikkaansa tarinassa. San Luis Reyn silta on huolellinen ja siisti kokonaisuus, tarinan pohjavire on melankolinen – kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan aivan onnellinen tai tyytyväinen – ja tekstinä lukijan on helppoa kohdata se.

Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä perulainen tragedia haipuu mielestä aika nopeasti, enkä säilö sitä toistaiseksi parhaiden Pulitzer-kokemusteni joukkoon. Mutta ihan mukiinmenevä vilkaisu 1920-luvun kirjallisuuteen silti.

_____

Ruksaan tällä yhden kohdan Pulitzer-listastani sekä etenen Kirjallisessa maailmanvalloituksessani Peruun.