14. heinäkuuta 2014

Henni Kitti: Elävän näköiset



Henni Kitti: Elävän näköiset
Ulkoasu: Henni Kitti / Martti Ruokonen
WSOY 2014
346 s.

Arvostelukappale.


Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?


Pohjoisessa, Tornionjoen mutkassa, elävät Alfred ja Eeva naapureinaan Sisko ja Reino. Erään hevostallissa vietetyn hetken ja sen aiheuttaman syyllisyyden jälkeen sekä Eeva että Sisko ovat raskaana. Syntyvät Aleksandra ja Sakari. Ja jokikin vaihtaa suuntaa – vaikka vain Alfred näkee sen.

Aleksandra on Alfredin ja Eevan neljäs tytär. Poikaa toivottiin, saatiin tytär, joka varhaisteininä valmistaa kuolinnaamioita itselleen ja muille ja hieman myöhemmin, Helsingissä vietetyn kesän jälkeen alkaa täyttää eläimiä. Sakari taas lähtee Kiirunan kaivoksille heti kun on tarpeeksi vanha ja löytääkin sieltä itselleen tytön. Pian on pieni perhe kasassa ja poika, Anders, syntyy.

Pohjoisesta valutaan etelään. Vain ensimmäinen sukupolvi jää, seuraaville ei jokihaara tarjoa enää mitään. Aleksandrasta tulee Eläintieteellisen museon konservaattori, Andersista merimies, Aleksandran poika Santeri on syntymästään saakka erilainen.

Kuinka kohdata toinen ihminen? Miten löytää oma paikkansa elämän kierrossa, suvussa ja perheen jatkumossa? Miten elää, olla elossa, ei vain elävän näköinen?

Henni Kitin Elävän näköiset on kiehtova, salaperäinen ja hieman haastavakin kirja. Se on sukutarina ja samalla hyvin yksilökeskeinen. Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat Aleksandra, Anders ja Santeri, muut joutuvat sivurooleihin, jopa unohduksiin. Toisaalta ehkei kaikille ole tilaa saagassa. Jotkut ovat elämänsä sivuosassa. Aleksandra on kiinnostava, vahva nainen, joka lähtee intohimonsa perään ja tekee niin kuin haluaa tehdä. Anders joutuu kantamaan suuria taakkoja nuoresta pitäen, eikä löydä – tai tahdo löytää – aidan matalinta kohtaa silloinkaan, kun sitä tarvitsisi. Santeri on erikoinen nuori mies, irrallinen, erakkomainen, kuitenkin päämäärätietoinen ja kykenevä kiintymään, ainakin sirkuskoira Ladyyn.

Kerronta on tasaisen taitavaa, koukuttavaa ja riisuttua. Juonivetoinen tämä kirja taas ei ole. Kitti ei anna lukijalle helpoimpia vastauksia, ei oikeastaan vastauksia juuri lainkaan. Tarinan käännekohdat ja muutokset tulevat esiin vasta ajan kuluessa, juuri ne jätetään useimmiten aukikirjoittamatta. Lukijan on itse pääteltävä, mitä tapahtui, milloin ja kenelle. Pidän ratkaisua raikkaana ja vahvana, hyvin perusteltuna ja toteutettuna.

Elävän näköiset on visuaalinen kirja, joka tuo lukijan eteen näkymän toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, huolellinen, tarkka. Niin kuin Aleksandra muotoilee täytettävää eläintä – hirveä, okapia, seepraa – millimetri millimetriltä sellaiseksi kuin se on elävänä ollut, myös Kitti muotoilee tarinaansa huolella, jokaista piirrettä hioen.

Tämä kirja iski minuun – kun annoin sen viedä ja irrotin otteen ennakkoluuloistani. Luin sitä hitaasti, halusin nauttia joen lailla virtaavasta tekstistä ja kiehtovista, oudoista yksityiskohdista, melankolisesta tunnelmasta, yksinäisyydestä ja pienistä hetkistä, jolloin tarinan henkilöt löysivät toisensa. Kitti ei sorru kikkailuun, vaan rakentaa kokonaisuuden pala palalta ehjäksi, vahvaksi ja kypsäksi.

_____

Elävän näköiset myös Turun Sanomissa, Vinttikamarissa ja Tuijata-blogissa.

Nappaan kirjalla pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa, sen verran huolella konservaattorin työtä tarinassa kuvaillaan.

8 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihan huikealta! En osaa muuta kommentoida, mutta kiinnostuin. Nyt on selvästi hyvä esikoiskirjavuosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, tämä saattaa yllättää iloisesti. Minulla on Kultarinta edelleen lukematta, mutta jo kahden vahvan esikoisen perusteella totean samaa.

      Poista
  2. Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta.

    Ja voi, luet Fletcheriä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on, myös aika erikoinen tunnelmaltaan ja teemoiltaan.

      Päätin, että lopultakin on Fletcherin aika. :)

      Poista
  3. En nyt lukenut ollenkaan postaustasi, kun haluan lukea tämän ns. puhtaalta pöydältä. Olenkin jo tässä ihmetellyt, että tästä kirjasta ei kukaan ole postannut (tai sitten en ole huomannut). Jonottelen kirjastosta ja palaan kirjoitukseesi aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja onkin parhaimmillaan arvoituksena, kun lukija saa aloittaa sen mitään tietämättömänä. Ihmettelin hieman hyvin pelkistettyä takakantta, joka kirjassa on, mutta nyt totean sen juuri oikeanlaiseksi.

      Toivottavasti saat kirjan pian ja myös nautit siitä!

      Poista
  4. Tämä kirja vaikutti minusta heti kiinnostavalta kun siitä luin. Vain tuo eläinten täyttäminen saa aikaan jonkinasteista pahoinvointia. Olen käynyt kodeissa, joissa on täytettyjä kettuja, kotkia, mitä vain: Siinä on jotain luonnotonta. Ei edes haudan lepoa sotu eläinparaoille...Eli siis nyt tiedät, miksi jätin tämän väliin.

    Jos muistat, vinkkaa, kun olet lukenut Meriharakat: Kiinnostaa kuulla, mitä olet mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan aihepiiri on tosiaan aika haastava. Minäkään en pidä täytetyistä eläimistä, enkä ikinä haluaisi sellaista kotiini. Mutta kirjassa Aleksandran työ on osin niin tieteellisen tarkkaa, että ihailen sitä silti, ristiriitaisinkin ajatuksin.

      Käyn vinkkaamassa! Aion kuitenkin edetä Meriharakkojen kanssa rauhassa. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!