Kevennä

Se on hiiviskellyt selkäni takana aivan huomaamatta, antanut välillä pienesti ymmärtää, että saattaisi olla lähettyvillä, mutta karannut sitten taas. Tänään minä sain siitä kiinni, toistaiseksi ihan kulmasta ja nurkasta vain, mutta enää en päästä irti.

Keveys. Huolten karkotus. Stressittömyys.

Koko mennyt talvi on ollut pelottavan synkkä, aivan kuin sitä olisi elänyt joku ihan muu kuin oikea minä. Oikea minä ei ole väsynyt, surullinen, itselleen vihainen pessimisti. Oikea minä on hilpeä ja ihan kiva, joskus ehkä ärhäkkä, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi siedettävä. Myös omasta mielestään. Tänään se on kaivautunut taas esiin kolostaan. Mikä lie sen sinne viime syksynä ajoi, suru ja pelko kenties, en tiedä. Älä karkaa enää. Pidän tästä enemmän näin.

Vaikea määritellä, mistä talven raskaus johtui. Liian suurista saappaista, joihin jouduin astumaan vai aikuisten elämästä, jossa ei ole aikaa pitää vapaapäiviä milloin huvittaa? Työn ja opiskelun ja tutkimuksen yhdistämisestä, johon en ollut valmis vielä? Solmuista Pispalassa? Raiteita pitkin kulkevasta parisuhteesta? (Kuvitellusta) yksinäisyydestä?

Enää en mene siihen takaisin. Sellaisessa ei ole mitään järkeä.

Tulisikohan minusta hyvä self help -kirjojen kuluttaja? Hurahtaisinko helposti homeopatiaan tai muuhun humpuukiin, jos antaisin hieman liekaa? Olisinko hyvä uhri aivopesulle tai käännytystyölle? En usko, mutta tällaisen harmaan kaaoksen jälkeen en ihmettele sitä, että toiset ovat. Pakoteitä etsii kuitenkin aina. Ei pelko ole mukavaa. Ja heikkoon on helppo iskeä.

Nyt on hyvä, juuri näin. Joskin maailmanmatkaajan voisin jo ottaa takaisin kotiin. Kuukausi vielä/enää.