Tänään jäljellä 7

Vain puolen vuoden "vakaan harkinnan" (so. laiskuuden ja saamattomuuden) jälkeen sain lopultakin vietyä viime syksynä ostamani Obvious State -printin kehystettäväksi. Ja hienohan siitä tuli! Nyt voidaankin sitten vain arvailla, kuinka kauan kestää, että saan sen seinälle saakka. Paikka on ollut kyllä katsottuna jo pitkään...

Lupasivat ensi viikolle hellettä. Siitä seurannee muikeita hetkiä koululaitoksessa, sillä vielä kuusi päivää täytyisi kyetä pitämään Suomen toivot jotakuinkin säällisesti koulunpenkillä. Siihen päälle sitten kevätjuhla, ja lukuvuosi on ohi. Silloin alkaa minunkin ensimmäinen lomapätkäni, joka tosin keskeytyy kuun puolivälissä, jolloin annan kolmeksi päiväksi aikani niiden käyttöön, joita yhteishaku kohtelee kaltoin. Ja sen jälkeen: vapaus.

Vapautta on monenlaista. Yhden vapauden muodon sain osakseni eilen esimiehen virallisen ilmoituksen muodossa: viransijaisuuteni ei jatku syksyllä, vaan viranhaltija palaa työhönsä. Harmittaa, mutta samalla olen helpottunut, sillä epävarmuus ja odottelu on ollut kuluttavaa. Nyt on ryhdyttävä työnhakuun vielä voimallisemmin kuin tähän saakka. Yhdessä työhaastattelussa tosin olin viime viikolla, ja sen tuloksista ilmoitetaan ensi viikon alussa. Työ ei ole sitä, mihin olen koulutettu, mutta opetusalalla kuitenkin ja kiinnostavan kuuloista ja haastavaa (toki, miksi muuten olisin sitä hakenut). Katsotaan, miten käy... En ehkä ollut ihan parhaimmillani haastattelussa.

Vielä ei siis ole paniikkia mistään. Tuskin tässä sillan alle päädytään. Sitäpaitsi tätähän tämä on monelle kollegalle vuodesta toiseen ja epäilemättä minullakin kyse on vasta ensimmäisestä epävarmuuskeväästä monien tulevien joukossa. Mutta aivan vielä, puoli vuotta valmistumisen jälkeen ja ensimmäisen varsinaisen työsuhteen päättyessä, en suoranaisesti puhku itsevarmuutta.

Olen siis hiljaksiin alkanut siivota työhuonettani (snif, sitä tulee ikävä!) ja järjestellä tavaroita, jotka otan mukaani sekä niitä, jotka jäävät. Ainakaan en joudu lähtemään tyhjin käsin, sillä mukaani saan puolen vuoden työt, joiden tekemisen aloitin käytännössä tyhjästä. Jos tässä vielä samoihin hommiin myöhemmin päädytään, en ole ihan yhtä takki auki kuin viime marraskuussa.

Mutta ne oppilaat. Niitä tulee ikävä. Kaseja, joiden kanssa on tässä tultu tutuiksi, ja joiden viimeistä peruskouluvuotta ja tulevaisuuden juttuja olisi ollut mukavaa olla seuraamassa ja ohjaamassa. Seiskoja, joihin en vielä ehtinyt edes kunnolla tutustua. Ja kaikkia niitä alkuopetuksen termiittejä, joiden luokkatilojen kanssa samalla käytävällä olen puoli vuotta nököttänyt. Taidanpa jossain vaiheessa ikävöidä heleä-äänisesti päivästä toiseen laulettavaa Gangnam styleakin, vaikka välillä on tuntunut, että korvista vuotaa verta.

Ja entäs sitten ysit! Ne mussukat, joiden kanssa ollaan pohdittu elämää ja tulevaisuutta, suunniteltu lukion ainevalintoja ja ammatinvalintaa, täytetty lomakkeita ja katsottu kauas eteenpäin! Tai vastaavasti räpiköity päivä ja viikko kerrallaan, ihan pienin askelin kohti kunnialla loppuun saatettua oppivelvollisuutta.

Ensi viikon lauantaina täytyy siis varautua vedenkestävällä ripsivärillä, etten aivan häpäise itseäni ysiluokkalaisten kevätjuhlassa. En ikinä kouluaikoinani voinut käsittää, miksi jotkut opettajat herkistelivät kevätjuhlissa niin paljon – eivätkö ne muka olleet onnellisia loman alkamisesta ja taas yhden ikäluokan heivaamisesta pois jaloista pyörimästä?

Nyt ymmärrän. Tämänkin. Ja koetan muistaa myös sen nenäliinan.