Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)