Kevät toi...

Vaikka kuuluisa terminen kevät on kuulemma alkanut Helsingissä jo kaksi viikkoa sitten, olo ei ole ihan sen mukainen – vieläkään. Ellei kevääksi lasketa väsymystä ja yleistä saamattomuutta. (Ei lasketa.) Pyörän vein huoltoon viikko sitten, tai itse asiassa ihana ja rautainen isoanoppini sen vei. Odottelen ilmoitusta huollon valmistumisesta, niin pääsee taas ajelemaan kiiturilla pitkin ja poikin. Työmatkaa tulee laskujeni mukaan viitisentoista kilometriä suuntaansa, ja jos sen tosiaan viisi kertaa viikossa huitaisee menemään, saa jo olla aika tyytyväinen. Tosin vielä ei ole siihen touhuun tarpeeksi lämmintä, missään viimassa en todellakaan ala suhaamaan.

Hormonit ja oletettu kevät taitavat noin yleisesti hyrrätä ainakin nuorison keskuudessa. Koulun käytävillä on ajoittain aika villi meno, monellakin tapaa, ja teinit jotenkin sirisevät innosta valon ja lämmön hitaasti lisääntyessä. Onhan sitä ihan ilo katsella. Minkä nyt motkottamiseltaan ja pipofasismiltaan ehtii.

Alppila-gate on ollut kuuma puheenaihe myös meidän koulumme opettajainhuoneessa. Hämmennystä, epäuskoa ja ihmettelyä on riittänyt. Opettajakunnan keskuudessa en ole havainnut kovin suuria koulukuntaeroja, mutta muuten keskustelun moninaisuus ihmetyttää ja ihastuttaa. Melko isoksihan tämä tapaus on jo paisunut ja paisuu entisestään, se lienee selvää. Jäämme siis seuraamaan tilannetta, nyökkäilemään ja paheksumaan. Aihe on kumminkin sen verran keskeinen tässä työssä, että ennakkotapauksena tämä on merkittävä. Sitä ei kukaan taida kyseenalaistaa.

Päivät ja viikot laukkaavat. En voi uskoa, että kohta on jo vappu! Mihin hittoon tämä "kevät" on mennyt, tai tämä jo kulunut vuosi? Mitä olen tehnyt? (Töitä.) Valmistumisesta tuntuu olevan jo pieni ihmisikä, mikä on ehkä ihan hyvä tunnetila, kun tarkemmin asiaa mietin. Pää pystyssä kohti uusia haasteita, koetan hokea itselleni. Yliopiston sähköpostikin lakkasi toimimasta jokunen viikko sitten, joten viimeinen konkreettinen side alma materiin on katkennut. Haaveita jonkinlaiseen paluuseen liittyen kuitenkin kieltämättä on. Kun eihän tässä oikein tiedä, mitä tekisi. Noin pidemmän päälle, tarkoitan. Olen pyöritellyt mielessäni avoimen yliopiston opintoja ja varovasti kurkkinut täydennyskoulutusvaihtoehtojakin. Mutta ehkä pitäisi ensin selvittää, mikä se oma suunta oikein tarkalleen on – ihan kaikkea kun ei voi ahnehtia. Tai ainakin se on harvinaisen typerää.

Ehkä ensi talven työt auttavat hieman valintojen tekemisessä. Siis jos sellaisia on. Tämänhetkinen sijaisuuteni kestää kesäkuun loppuun, eikä jatko ole miltään osin selvä. Esimieheni haluaa, että jatkan, mutta koska viranhaltija ei ole tehnyt omia ratkaisujaan, leimaa ei voi lyödä paperiin, vaan on odotettava. Ja siinähän olen tietenkin tunnetusti harvinaisen hyvä. Odottamisessa. Hyvältä tietenkin tuntuu, että olen ilmeisesti pärjännyt ihan hyvin, kun minusta ei eroonkaan haluta. Julkisen sektorin ongelma on tietenkin juuri tämä, että pelkästään omalla työllä ja tekemisellä sen enempää kuin työnantajan mielipiteellä ja intresseillä ei ratkaista työsuhdeasioita, vaan ne ovat monien eri tekijöiden summia. Onhan se kieltämättä turhauttavaa, kun parhaansa tekee, muttei voi pohjimmiltaan kuitenkaan itse vaikuttaa siihen, miten jatkon kanssa käy.

Olen katsellut varovaisesti jo tarjolla olevia määräaikaisuuksia laajemmin, mutta ihan vielä niitä ei ole vyöryen valunut esiin. Ja kun kaikkein mieluisinta olisi jatkaa ensi lukuvuosi nykyisessä työssä, en ole osannut asennoitua työnhakuun sellaisella paneutumisella kuin se vaatii. Keväthorroksesta on kuitenkin jossain vaiheessa herättävä, sehän on selvä juttu. Joten työnhakusivut pysyvät tiukasti selaimen kirjanmerkeissä. Ja aion niitä ihan säännöllisesti jopa klikkailla.

Hieman tämä elämä tuntuu sellaiselta taapertamiselta. Päivästä seuraavaan on ajallisesti lyhyt matka, mutta välillä se tuntuu painostavan vaikealta. Päivät sekoittuvat toisiinsa, sitten viikot. Tuntuu siltä, kuin seisoisin jonkin aavikon reunalla ja silmänurkassa vilahtaa vain pensaita ja kevyttä tuulenvirettä. Selviä maamerkkejä ei näy, enkä ole ihan varma, mihin suuntaan lähtisin. Yhtä aikaa on sekä vaihtoehtoja että vaihtoehdottomuutta. Vaikka totuushan on se, että voin ottaa ihan minkä suunnan tahdon. Vielä kun saisin itseni uskomaan ja ymmärtämään sen.

Ehkä se kevät auttaa siihenkin. Jos se nyt joskus oikeasti tulee.