Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.