21. huhtikuuta 2013

Alice Hoffman: Punainen puutarha



Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.

10 kommenttia:

  1. Minäkin pidin tästä paljon enemmän kuin odotin. Ja mitä enemmän aikaa lukemisesta on kulunut, sitä enemmän kirjasta pidän. Nyt tuntuu, että haluan lukea sen joskus uudestaan. Kaikki on kohdallaan: rakenne, tarina, outo ja silti lämmin tunnelma...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että uusintakierros joskus tulee. Ainakin päätin, että luen lisää Hoffmanin kirjoja, jos ne ovat muutenkin yhtä hyviä kuin tämä! Outo ja lämmin tunnelma, todellakin!

      Poista
  2. Oi, se haikea yksinäisyyden verho... Kiva kuulla että kirjan tunnelma tenhosi sinutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se. Yksinäiset sudet (tai karhut?) aina vetoavat. :)

      Poista
  3. Minulla on tämä lukematta, vaikka kehut ovat jääneet mieleen. Ehkäpä saisin viimein luettua, sillä sait kirjan kuulostamaan vastustamattomalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä saattaa auttaa vaikka lukujumiin tai yleisstressiin, sillä tarina on sen verran mukaansatempaava, että muu maailma unohtuu. Ja toisaalta hyvin pinnistelemätön: tätä lukiessa ei tarvitse yrittää ylittää itseään.

      Poista
  4. Luin tämän ihan äskettäin ja pidin kovasti. Olin kuullut kirjasta paljon hyvää, mutta silti se yllätti minut positiivisesti. On jotenkin sellaista pakotonta, hyvin etenevää ja mukaansa imaisevaa tarinankerrontaa. Ja kuten toteat, kirja on viihdyttävä, muttei kuitenkaan kevyt. Hieno lukukokemus, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin määritelty, juuri tuolta tämä minustakin tuntui. Täytyy jossain vaiheessa lukea muutakin Hoffmanin kirjoittamaa, kun kaipaan tällaista lukutunnelmaa.

      Poista
  5. Tämän kirjan tunnelma on jäänyt kyllä hyvin mieleeni. Hieno kirja!

    VastaaPoista
  6. Minulla on tunnelma vielä ihan tuoreena mielessä, mutta luultavasti se säilyy pitkään. Tästä kirjasta oli helppo pitää.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!