Kesäteatteri-arvonta!

Kesäteatteri – siinä on tunnelmaa!

Minulle kesäteatteri tarkoittaa ennen kaikkea muistoja edesmenneestä mummistani. Meillä oli mummin kanssa tapana käydä Lahdessa kesäteatterissa aina silloin tällöin, ei vuosittain, mutta toisinaan. Ainakin mieleeni on jäänyt Robin Hood -tulkinta jostain 1990-luvulta. Jos aivan oikein muistan, siinä esiintyi ihana Paavo Westerberg.

Muitakin kesäteatterikokemuksia on kertynyt, ja jotenkin tuntuu, että usein niihin liittyy paljon ei-teatterillistakin tunnelmaa. Suomen suven suloinen epävakainen sää, seikkailuhenkisyyttä edellyttävät katsomoratkaisut, teatteriporukoiden innokas heittäytyminen.

Sain mukavan mahdollisuuden jakaa kesäteatterin ilosanomaa eteenpäin blogini kautta näin vähitellen kunnolla alkavan kevään kunniaksi!

Kivi-juhlat esittää kesällä 2013 Nurmijärven Taaborinvuorella Veijo Meren näytelmää Aleksis Kivi. Nyt juuri sinulla siellä on mainio tilaisuus päästä näkemään Kivi-juhlien versio kansalliskirjailijastamme kertovasta näytelmästä. Lisätietoja Kivi-juhlista löydät täältä.

Arvottavana on yksi kahden hengen lippupaketti vapaavalintaiseen kesän 2013 esitykseen.

Esityspäivät ovat:

KESÄKUU ELOKUU tiistai 11.6. klo 18:00 tiistai 20.8. klo 18:00 keskiviikko 12.6. klo 18:00 keskiviikko 21.8. klo 18:00 torstai 13.6. klo 18:00 torstai 23.8. klo 18:00 lauantai 15.6. klo 15:00 lauantai 24.8. klo 15:00 sunnuntai 16.6. klo 15:00 sunnuntai 25.8. klo 15:00 tiistai 18.6. klo 18:00 tiistai 27.8. klo 18:00

Hyvä diili, vai mitä?

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin keskiviikkoon 15.5. klo 18 mennessä. Lisäarvan saa linkkaamalla arvontaan omassa blogissa tai vaikka Facebookissa. Ilmoitathan kommentissa, osallistutko yhdellä vai kahdella mahdollisuudella.

Olisi samalla mukavaa kuulla teidän kesäteatterimuistojanne. Jos siis runokynä laulaa, kerro kommentin ohella suhteestasi kesäteatteriin. Mitä on tullut nähtyä? Mikä on jäänyt mieleen?

Kesää odotellen!

Täällä Pohjantähden alla

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY 1959, 1960, 1962
1046 s.

Kirjastosta.


Varsinainen juonitiivistys lienee tässä tapauksessa tarpeeton.

Aloitin erään järkyttävän sivistysaukkoni paikkaamisen viime vuoden marraskuussa. Kannoin yliopiston kirjastosta kotiin massiivisen Täällä Pohjantähden alla -painoksen, jonka sivut olivat ohuet mutta leveät ja tekstin seassa oli jonkin verran kuvitusta, lähinnä suomalaista kansallisromanttista taidetta. Kirja painoi käsissä iltaisin, silmät seurasivat rivejä, sivut kääntyivät – hitaasti, mutta kääntyivät kuitenkin. Uusin lainan kahdesti, kunnes joku ruoja meni ja teki varauksen, jolloin lukemiseen tuli alkuvuodesta parin kuukauden tauko, ennen kuin onnistuin nappaamaan kirjan uudelleen lainaan. Tällä kertaa eri painoksen ja eri kirjastosta.

Matka Pentinkulmalla on siis ollut aika pitkä. Toisaalta on oltava armelias itselleen: kyse on kuitenkin yli tuhatsivuisesta trilogiasta, vaikka sen yhteisniteenä luinkin. Eilen illalla viimeinen rivi oli luettu.

Lukukokemus oli valtaisa.

Kaikki alkaa sen kuuluisan suon laidalta, kun Koskelan Jussi haluaa tehdä pappilan suosta viljelykelpoista maata. Eletään 1880-lukua Suomen suuriruhtinaanmaassa. Koskelan perhe kasvaa, kun Alma synnyttää kolme poikaa. Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, tulevat kansakoulu, helmikuun manifesti, sortokaudet, työväenliike, eduskuntauudistus, ensimmäinen maailmansota, jääkärit, Suomen sisällissota ruman jälkipyykkinsä kanssa, Suur-Suomihaaveet, torpparilaki, lama, Lapuan liike, talvisota, jatkosota, jälleenrakennus... Tarina kantaa 1880-luvulta 1950-luvulle.

Suurien historiallisten linjojen rinnalle ja niiden yli nousee tarina ihmisistä. Pentinkulmalle mahtuu ihmisluonto kaikessa komeudessaan, köyhyydestä turvattuun varakkuuteen, hiljaisesta ja nöyrästä puurtamisesta valaisevaan tiedostamiseen, hyvää, pahaa, juonikasta, lempeää, naiseutta, mieheyttä, riitaa ja rakkautta. Kylänraitti kasvaa ja sitä pitkin ajavat vuosien saatossa sekä uusien sukupolvien kasvot että uudet pelit ja vehkeet. Kauas päästään lopulta niistä hevoskärryistä, joilla Salpakarien pappisperhe ensimmäistä kertaa pappilaan kuskataan.

Täällä Pohjantähden alla on suomalainen suurromaani, ei enempää eikä vähempää. Se on upea tarina, täyteläinen kertomus, jossa on mukana kaikki ihmiselämän sävyt. Samalla se kertoo Suomesta ja suomalaisista, paljon. Nykylukijalle se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä maailmaan, jota ei enää ole ja aatteisiin, jotka ovat jo jääneet historian hämärään.

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Sodan muisto elää vielä vahvasti Suomessa, mutta henkilökohtaisesti sodan kokeneita ei liene enää kuin kourallinen. Minulla ei ole sukurasitetta sodasta suuntaan tai toiseen, sillä sen verran periferioista juureni ovat peräisin, etteivät sisällissodan kuumimmat laineet koskaan ehtineet sinne saakka. Täällä Pohjantähden alla toi sisällissodan niin lähelle, että tuntui kuin olisin itse ollut siellä: onnettomissa hangissa väijytyksessä, epätietoisuudessa, epätoivoisissa teoissa, väkivallassa, katsomassa toverien kaatumista, häviön hetkellä, vankileirin kauheudessa. Sisällissotaa ja sen jälkipuintia käsittelevä osio kirjasta vaikutti minuun syvästi. Ja itkuhan siinä tuli, kun Akseli palasi vankileiriltä kotiin Elinansa luo. Eikä se ainoaksi itkuksi tämän kirjan äärellä jäänyt.

Toisaalta lukukokemukseni suuruuteen vaikuttivat varsinaisten merkittävien tapahtumien lisäksi Pentinkulman ihmiset arjessaan ja arkisuudessaan. Minusta Linna kuvaa hahmonsa aidosti, paikoin niin hyvin ja elävästi, että heidän puheensa kuulee korvissaan ja tuntuu, kuin olisi mukana tapahtumissa. Ruustinna Ellen Salpakari – siinäpä vasta nainen. Ennen kaikkea pahassa, mutta niin herkullisesti, etten voinut lukiessani kuin hymistä. Koskelan Elina on vaikuttava lempeänä ja herkkänä, mutta juuri siksi jäyhää Akselia täydentävänä naisena. Kieltämättä katseeni kiinnittyi tarkemmin naishahmoihin, tiedä sitten miksi. Ehkä naiset kiinnostavat minua kirjoissa jossain määrin enemmän. Helpompi samaistua, ehkä.

Täällä Pohjantähden alla sisältää paljon. Vaikka luin sitä pitkään, tunnelma säilyi. Vaikken kokenut tarvetta ahmia tarinaa, se oli intensiivinen. Se jatkui, kasvoi ja kehittyi, välillä hidastuen, välillä vauhtia kiristäen, niin kuin elämällä on tapana.

Ja tämän puolen vuoden ja yli tuhannen sivun matkan jälkeen päällimmäinen ajatukseni on, että voisin aloittaa lukemisen saman tien alusta uudelleen.

___

Sallan kiinnostava kirjoitus on luettavissa täällä. Jokke kirjoitti kirjasta perusteellisesti marraskuussa.

Täällä Pohjantähden alla on yksi TBR-listani kohokohdista.

(Kirja)blogiajan parhaat

Norkku haastoi minut pohtimaan blogiaikani parhaita lukukokemuksia. Otan vapauden rajata käsitteen "blogiaika" koskemaan vain niitä vuosia, jolloin olen kirjoittanut blogiini kirjoista, eli vuodesta 2011 alkaen. Blogi sen sijaan on ollut pystyssä tammikuusta 2006, ja olen myös kieltämättä lukenut kirjoja jo ennen kuin aloin niistä tänne kirjoittaa, uskokaa pois.

Vaikea ja ihana haaste, sanottakoon. Onneksi, onneksi maailma on täynnä toinen toistaan mahtavampia kirjoja. Mihin tässä muuten jouduttaisiinkaan! Perikatoon! Ja mikä parasta: aivan varmasti tulossa on vielä lisää elämää suurempia lukukokemuksia. Ah!

Mutta, asiaan.

Ensin kahdeksan satunnaisessa järjestyksessä olevaa pysäyttävää, mieleenpainuvaa ja kirjallisuuteen uskoa tuovaa kirjaa viime vuosilta. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan mahdollisen postauksen, josta epäilemättä saattaa kyetä päättelemään syitä tälle listalle päätymiseen.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani 

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tästä kirjasta ei ole blogitekstiä, sillä en osannut pukea lukukokemustani koskaan sanoiksi. Hieno, pysäyttävä ja raaka kirja.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Tästäkään ei ole tekstiä. Kirja on raadollinen kuvaus lapsista ja lapsuudesta, vanhemmista ja vanhemmuudesta, yksinäisyydestä ja hylkäämisestä. Tämä pitäisi kaikkien lukea.

Adam Langer: California Avenue

Hilary Mantel: Susipalatsi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Ja sitten, rumpujen pärinää, kaksi suursuosikkiani, joita en kykene asettamaan paremmuusjärjestykseen:

Jonathan Franzen: Vapaus

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jos ei tästä joukosta pysähdyksiä löydy, niin johan on kumma! 

Muutama huomio: Kyllä, olen käännöskirjallisuuden orja. Ja ylpeä siitä! Kyllä, anglo-amerikkalainen kirjallisuus on minun juttuni. Onneksi! Ja kyllä, myös kotimainen maistuu. Naiset, miehet, dystopia, historiallinen, moderni, yhteiskunta, seksuaalisuus, väkivalta, ihmissuhteet. Kyllä kiitos ja antaa tulla lisää vaan!

Kansallisen lukuviikon kunniaksi haastan tiettyjen nimettyjen kanssabloggaajien sijaan sinut, arvoisa lukijani, miettimään, milloin olet todella pysähtynyt kirjan äärelle. Mikä Se kirja oli? Miksi? 

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat
Suomentaja: Ilona Nykyri
Tammi 2011 (1. painos Perhemediat Oy 2007)
280 s.
Die Vermessung der Welt (2005)

Kirjastosta.


Kaksi aikansa suurta tiedemiestä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt ja matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss, kohtaavat jo ikääntyneinä ja ajan nakertamina herroina vuonna 1828 Berliinissä. Molemmilla on takanaan suuri ura ja kolhuinen elämä, joita tarina vähitellen avaa.

Von Humboldtin osalta päästään kurkistamaan lyhyesti lapsuuteen veljen varjossa, mutta pääpainon saa hänen tutkimusmatkansa suurilta osin kartoittamattomaan Etelä-Amerikkaan, jonka hän teki 1700–1800-lukujen vaihteessa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa. Matkaan kuuluu arvaamatonta matkustusta jokia pitkin, luolia ja kasvikartoitusta, mittaamista, muistiinpanoja, alkuasukasheimoja, sadistisia lähetyssaarnaajia ja vuoristotautia. Kaiken ylittää ihmissuhteita karttavan von Humboldtin kunnianhimo, jolle ei ole rajaa.

Samaan aikaan Saksan Göttingenissä Carl Friedrich Gauss kehittää matematiikan teorioita ja tutkii tähtien ja planeettojen liikkeitä. Hän on vähävaraisista oloista ponnistanut nero, jonka älykkyys huomattiin kansakoulussa – opettaja puhui Gaussin isän ympäri, jotta poika sai opiskella matematiikkaa. Gaussista tulee tutkija ja tiedemies, myöhemmin aviomies ja isä, lopulta myös maanmittaaja ja oman aikansa pätkätyöläinen. Älyllä ei kuitenkaan saavuteta kaikkea, minkä Gausskin katkerasti saa huomata.

Maailman mittaajat on kiinnostava romaani. Se kertoo oikeista historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta on sopivan väritetty ja kaunokirjallinen pitääkseen romaania kaipaavan lukijan mielenkiinnon alusta saakka yllä. Kehlmann käyttää epäsuoraa kerrontaa taitavasti ja houkuttelevasti, ja hänen ilmaisunsa on ihastuttavan lakonista ja satiirilla kuorrutettua. Se on myös hyvin vaivatonta, eikä se temppuile lainkaan. Tällaista kirjaa on ilo lukea.

Kirjassa kuvatut tiedemiehet herättävät sekä intoa että ärsytystä. Kehlmann kuvaa heidän elämänpolkunsa terävällä lempeydellä, tarkkasilmäisesti ja uskottavasti. Etenkin von Humboldtin ja Bonplandin Etelä-Amerikan matka on suorastaan hersyvä, vaikkei mitään suoraa hauskuutta sisälläkään. Komiikka nousee pienistä seikoista, ohimenevistä hetkistä ja koukuista. Vaikka von Humboldt on kirjan henkilönä varsin epämiellyttävä – tai ehkä pääasiassa outo kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja sosiaalisten koodien ymmärtämättömyydessään – varsinaisen mulkvistin palkinto menee Gaussille. Samalla häntä tulee kuin huomaamatta myös säälineeksi: mies voi olla vaikka minkälainen nero matematiikassa, mutta ymmärtämättömyys perhe-elämästä ja sen tapahtumista särkee silti sydämen.

Maailman mittaajat on hieno kirja. Se on tarkkasilmäinen ja vetävä, piikikäs muttei ilkeä. Kirja saa miettimään ajan kulkua, ihmisen käsitystä omasta ja menneestä ajasta sekä kunkin omaa paikkaa elämän kiertokulussa. Suosittelen!

___

Osallistun kirjalla Nannan Teemamaana Saksa -haasteeseen.

Pieni runotyttö

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Suomentaja: I. K. Inha
Kansi: Eeli Jaatinen & Tiina Jämsä
WSOY 1993 (1. painos 1928)
308 s.
Emily of New Moon (1923)

Omasta hyllystä.


Emilia Starr elää isänsä kanssa pienessä Laakson talossa. Mukana elämässä on kotia ympäröivä, ihmeellinen luonto, lemmikkikissat, taloudenhoitaja Ellen Greene ja vähintäänkin vapaamielinen kasvatus. Kun Emilian isä kuolee pitkään sairastettuaan, nuoren tytön elämä kääntyy uudelle tolalle. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä sukulaiset nostavat tytöstä arpaa, minkä tuloksena Emilia muuttaa kahden vanhapiikatätinsä, Elisabethin ja Lauran hoteisiin Uuden Kuun tilalle.

Orpotytön elämä ei ole pelkkää iloa, mutta Emilian mielessä heräilevät runonpätkät ja muutenkin vilkas mielikuvitus. Maailma on kaunis sille, joka haluaa sen avoimin mielin kohdata, ja vaikka etenkin äksy Elisabeth-täti ei kasvatusmetodeillaan tee Emilian elämästä varsinaisesti helppoa, elämä asettuu vähitellen uusiin uomiinsa. Emilia lähtee koulutielle, saa uusia ystäviä ja oppii asioita, joista ei hellämielisen isänsä kanssa eläessään tiennyt mitään. Tärkeimpänä kantamuksena Emilia säilyttää taitoaan nähdä syvemmälle, missä leimahdukset häntä auttavat. Kirjoittaa on pakko, kun ei muutakaan voi.

No niin. Nyt on aukko sivistyksessä paikattu ja olen lukenut elämäni ensimmäisen L. M. Montgomeryn kirjan! Hurraa! Tämä Runotyttö on ollut hyllyssäni varmaan tarkalleen tuon parikymmentä vuotta, ja nyt oli sen aika tulla luetuksi, kiitos Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme.

Tykkäsin! Helpottaa sanoa näin, koska tällaisten ikiklassikoiden kohdalla arvosteluissa on usein oltava vähän kieli keskellä suuta. Itsehän en esimerkiksi ota vastaan minkäänlaista kritiikkiä Pikku naisten sukupuolirooleista tai mistään muustakaan turhasta hapatuksesta. Joten siksi on kivaa sanoa, että Runotyttö oli hyvä lukukokemus.

Olen lähtökohtaisesti nyrpeä, mitä lapsikertojiin tulee. Useimmiten lasten näkökulmasta kerrotut tarinat lähinnä haukotuttavat, elleivät sitten ärsytä tuhottomasti. Oikein hävetti, kuinka paljon ärsyynnyin Poikaa raidallisessa pyjamassa lukiessani – kirjahan on siis sinänsä aivan erinomainen, mutta ei, en sietänyt Brunoa.

Emiliaa siedin, oikeastaan ihastuin tuohon mainioon tyttöön. Orpotarinoissa on jotain viehättävää ja vanhanaikaista, ainakin siis tästä Montgomerynkin käyttämästä tarinankerronnan tavasta käsin tarkasteltuna. Suku on nyrpeää, mutta pitää kuitenkin huolta. Kasvatusmetodit ovat tiukkoja ja epäreiluja, mutta lapsi pidetään kuitenkin puhtaana ja hyvinvoivana. Pohjavire on positiivinen, vaikka lukija onkin vääryksien kohdatessa yksiselitteisesti Emilian puolella.

Synkkiäkin sävyjä Runotytössä aistin. Esimerkiksi verrattuna Alcottiin Montgomeryn tarinankuljetus on huomattavasti syvempää ja moniulotteisempaa. Ihmisissä on paljon enemmän pintaa ja realismia, eikä moralisointia ja sormen heristelyä ole havaittavissa juuri lainkaan. Kohtalon sijaan korostuu sattuma ja ihmisen vapaa tahto, mikä näkyy esimerkiksi kirjan mittaan paljastuvissa, tavalla tai toisella langenneiden tai hairahtuneiden henkilöhahmojen tarinoissa.

Kasvutarinana Runotyttö ei ole sellaisenaan kovin erikoinen. Taitaa Emilian tarina vasta muiden osien myötä muodostaa kokonaisuuden, joka kertoo tätä kirjaa syvemmin nokkelan ja luovan nuoren naisen peräänantamattomuudesta ja kasvusta aikuisuuteen. Lienee niin, että minun on vielä selvitettävä, kuinka Emilialle lopulta käy. Toivottavasti siihen ei mene toista kahtakymmentä vuotta.

___

Ruksaan yhden kohdan TBR90+10-listaltani ja osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kevät toi...

Vaikka kuuluisa terminen kevät on kuulemma alkanut Helsingissä jo kaksi viikkoa sitten, olo ei ole ihan sen mukainen – vieläkään. Ellei kevääksi lasketa väsymystä ja yleistä saamattomuutta. (Ei lasketa.) Pyörän vein huoltoon viikko sitten, tai itse asiassa ihana ja rautainen isoanoppini sen vei. Odottelen ilmoitusta huollon valmistumisesta, niin pääsee taas ajelemaan kiiturilla pitkin ja poikin. Työmatkaa tulee laskujeni mukaan viitisentoista kilometriä suuntaansa, ja jos sen tosiaan viisi kertaa viikossa huitaisee menemään, saa jo olla aika tyytyväinen. Tosin vielä ei ole siihen touhuun tarpeeksi lämmintä, missään viimassa en todellakaan ala suhaamaan.

Hormonit ja oletettu kevät taitavat noin yleisesti hyrrätä ainakin nuorison keskuudessa. Koulun käytävillä on ajoittain aika villi meno, monellakin tapaa, ja teinit jotenkin sirisevät innosta valon ja lämmön hitaasti lisääntyessä. Onhan sitä ihan ilo katsella. Minkä nyt motkottamiseltaan ja pipofasismiltaan ehtii.

Alppila-gate on ollut kuuma puheenaihe myös meidän koulumme opettajainhuoneessa. Hämmennystä, epäuskoa ja ihmettelyä on riittänyt. Opettajakunnan keskuudessa en ole havainnut kovin suuria koulukuntaeroja, mutta muuten keskustelun moninaisuus ihmetyttää ja ihastuttaa. Melko isoksihan tämä tapaus on jo paisunut ja paisuu entisestään, se lienee selvää. Jäämme siis seuraamaan tilannetta, nyökkäilemään ja paheksumaan. Aihe on kumminkin sen verran keskeinen tässä työssä, että ennakkotapauksena tämä on merkittävä. Sitä ei kukaan taida kyseenalaistaa.

Päivät ja viikot laukkaavat. En voi uskoa, että kohta on jo vappu! Mihin hittoon tämä "kevät" on mennyt, tai tämä jo kulunut vuosi? Mitä olen tehnyt? (Töitä.) Valmistumisesta tuntuu olevan jo pieni ihmisikä, mikä on ehkä ihan hyvä tunnetila, kun tarkemmin asiaa mietin. Pää pystyssä kohti uusia haasteita, koetan hokea itselleni. Yliopiston sähköpostikin lakkasi toimimasta jokunen viikko sitten, joten viimeinen konkreettinen side alma materiin on katkennut. Haaveita jonkinlaiseen paluuseen liittyen kuitenkin kieltämättä on. Kun eihän tässä oikein tiedä, mitä tekisi. Noin pidemmän päälle, tarkoitan. Olen pyöritellyt mielessäni avoimen yliopiston opintoja ja varovasti kurkkinut täydennyskoulutusvaihtoehtojakin. Mutta ehkä pitäisi ensin selvittää, mikä se oma suunta oikein tarkalleen on – ihan kaikkea kun ei voi ahnehtia. Tai ainakin se on harvinaisen typerää.

Ehkä ensi talven työt auttavat hieman valintojen tekemisessä. Siis jos sellaisia on. Tämänhetkinen sijaisuuteni kestää kesäkuun loppuun, eikä jatko ole miltään osin selvä. Esimieheni haluaa, että jatkan, mutta koska viranhaltija ei ole tehnyt omia ratkaisujaan, leimaa ei voi lyödä paperiin, vaan on odotettava. Ja siinähän olen tietenkin tunnetusti harvinaisen hyvä. Odottamisessa. Hyvältä tietenkin tuntuu, että olen ilmeisesti pärjännyt ihan hyvin, kun minusta ei eroonkaan haluta. Julkisen sektorin ongelma on tietenkin juuri tämä, että pelkästään omalla työllä ja tekemisellä sen enempää kuin työnantajan mielipiteellä ja intresseillä ei ratkaista työsuhdeasioita, vaan ne ovat monien eri tekijöiden summia. Onhan se kieltämättä turhauttavaa, kun parhaansa tekee, muttei voi pohjimmiltaan kuitenkaan itse vaikuttaa siihen, miten jatkon kanssa käy.

Olen katsellut varovaisesti jo tarjolla olevia määräaikaisuuksia laajemmin, mutta ihan vielä niitä ei ole vyöryen valunut esiin. Ja kun kaikkein mieluisinta olisi jatkaa ensi lukuvuosi nykyisessä työssä, en ole osannut asennoitua työnhakuun sellaisella paneutumisella kuin se vaatii. Keväthorroksesta on kuitenkin jossain vaiheessa herättävä, sehän on selvä juttu. Joten työnhakusivut pysyvät tiukasti selaimen kirjanmerkeissä. Ja aion niitä ihan säännöllisesti jopa klikkailla.

Hieman tämä elämä tuntuu sellaiselta taapertamiselta. Päivästä seuraavaan on ajallisesti lyhyt matka, mutta välillä se tuntuu painostavan vaikealta. Päivät sekoittuvat toisiinsa, sitten viikot. Tuntuu siltä, kuin seisoisin jonkin aavikon reunalla ja silmänurkassa vilahtaa vain pensaita ja kevyttä tuulenvirettä. Selviä maamerkkejä ei näy, enkä ole ihan varma, mihin suuntaan lähtisin. Yhtä aikaa on sekä vaihtoehtoja että vaihtoehdottomuutta. Vaikka totuushan on se, että voin ottaa ihan minkä suunnan tahdon. Vielä kun saisin itseni uskomaan ja ymmärtämään sen.

Ehkä se kevät auttaa siihenkin. Jos se nyt joskus oikeasti tulee.

Afrikan tähti: Palava perhonen

Yvonne Vera: Palava perhonen
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kansi: Eliza Karmasalo
Kääntöpiiri 2001
176 s.
Butterfly Burning (1998)

Kirjastosta.


Phephelaphi on nuori zimbabwelainen tyttö, joka äitinsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen rakastuu itseään selvästi vanhempaan mieheen, Fumbathaan, jolla taas on oma taakkansa kannettavanaan. Elämä slummissa ei ole ruusuista, mutta Phephelaphilla on voimakas usko tulevaisuuteen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista, itsenäisyydestä ja itse tekemistään valinnoista. Valitettavasti valinnat ovat lopulta jotain ihan muuta kuin Phephelaphi luuli. Ihonväri merkitsee. Sukupuoli merkitsee. Hierarkiat eivät murru haaveilla.

Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste vie minua koko ajan syvemmälle Afrikkaan. Nyt pääsin kurkistamaan Zimbabwen raskaaseen elämään 1940-luvulla. Tässä kirjassa ajalla sinänsä ei kuitenkaan ole väliä, ja vaikka ankean ympäristön painostava tunnelma on keskeinen osa tarinaa, Palava perhonen kertoo lopulta ihan muista asioista.

Tämä kirja ei ole paksu, mutta se vaatii lukijaa keskittymään. Yvonne Vera kirjoittaa kuin vimmattu, jokainen lause tuntuu mietityltä ja hiotulta. Liiankin hiotulta minun makuuni, sillä koko tarina on kuin runoutta, ja vieläpä symbolistista runoutta. Joten olin ongelmissa.

Phephelaphin elämä on raskasta, mutta se ei lannista lukijaa. Tytön vilpitön luotto tulevaisuuteen on se sävy, joka valaisee muuten synkän tarinan. Ja vaikka hän joutuu tekemään todella raskaita päätöksiä ja asioita, jotka kuvataan kylmäävän hyvin, usko siihen, että asiat voivat muuttua parempaan, säilyy lähes loppuun saakka.

Niin, paljon saattoi mennä ohi, sillä minä en jaksa lukea kirjoja niin, että joutuisin punnitsemaan joka ikisen lauseen merkityksen erikseen ja yhdessä. Se ärsytti, sillä minusta tuntui, että kirjailija vaatii lukijalta liikaa. Palava perhonen on lisäksi luokiteltu kirjastossa nuortenkirjallisuudeksi, mitä hieman ihmettelen. Kirja on oikeasti todella vaikea ja haastava, eivätkä sen käsittelemät aiheet saa juuri lainkaan pehmennystä, eivät oikeastaan ollenkaan.

Vaikkei lukukokemus ollut miellyttävä, jäin jälleen miettimään kirjan käsittelemiä aiheita. Siinä se ainakin onnistuu: muistuttaa, millaisiin tekoihin köyhyys ja syrjintä ajavat, ajasta ja paikasta riippumatta.

***

Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus: Zimbabwe

Perjantaivastauksia

Sain kahdelta ihastuttavalta kanssabloggajalta Liebster Award -tunnustuksen. Kiitos paljon, Anna ja Anki! Tällä kertaa tyydyn vain vastaamaan hauskoihin kysymyksiin.

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

***

Annan kysymykset:

1. Suunnitteletko lomien edessä kovasti, mitä kaikkea aiot lukea lomalla?

En juurikaan. Jos olen lähdössä matkalle, mietin tietenkin, mitä kirjoja pakkaan mukaan. Mutta muuten en juuri tee lukusuunnitelmia sen enempää lomalla kuin muulloinkaan.

2. Oletko aina pitänyt lukemisesta?

Kyllä olen.

3. Kuinka vanhana ja miten opit lukemaan?

Ennen kouluun menoa, 6–7-vuotiaana. Opin lukemaan mummolassa, isäni vanhaa Aapista tavaten. Mummi oli silloin paikalla ja kehui minua suuresti.

4. Kenen fiktiivisen kirjahahmon elämää toivoisit oman elämäsi muistuttavan?

Olisi hauskaa pitää omaa koulua, kuten Jo March. Tosin en päästäisi miestäni rehtoriksi vaan hoitaisin sen homman itse. Ja jättäisin turhan moralisoinnin vähemmälle.

5. Jos olisit kirjailija, minkä tyyppisiä kirjoja kirjoittaisit?

Paksuja. Tiiliskivet ja mehevät, hitaasti kasvavat tarinat ovat suosikkejani.

6. Mikä on suurin kirjoihin liittyvä unelmasi?

Se, että minulla olisi koti, jonne kaikki kirjani mahtuisivat keskeiselle paikalle siististi. Se olisi varmaan jonkinlainen taikakoti, sillä jotenkin sinne aina ilmestyisi lisää tilaa uusille kirjoille ja kirjahyllyille.

7. Jos lähtisit nyt kahden viikon mukavalle, rentouttavalle lomalle, jolla olisi runsaasti aikaa lukea, mitä kirjoja pakkaisit matkalaukkuusi?

Nappaisin varmaan tuon “pian luettavat” -pinon sellaisenaan mukaani. Lomalle haluaisin kunnon tiiliskiviä, joihin olisi hyvin aikaa keskittyä.

8. Jos voisit olla jokin tunnettu kirjailija, kuka olisit? (Myös edesmenneet kirjailijat käyvät.)

Margaret Atwood on niin kiinnostava henkilö, että olisi kyllä kiinnostavaa olla hetki hänen nahoissaan ja saada selville, mistä ne kaikki ideat kumpuavat.

9. Jos olisit kirjallisuudentutkija, mistä kirjasta tai aiheesta haluaisit kirjoittaa väitöstutkimuksen?

Hmmm, mielettömän kiinnostava kysymys! En sano John Irvingistä, vaikka se ensimmäisenä tuleekin mieleen. Ehkä jostakin synkkien sukukuvausten tematiikasta… Vaikkapa “Insesti kaunokirjallisissa sukukuvauksissa”. Missä se apuraha viipyy?!

10. Miten kirjamakusi on muuttunut vuosien varrella?

Se on laajentunut valtavasti, mikä on ehkä ihan luonnollista. Olen oppinut tuntemaan itseni lukijana aika hyvin, joten on syytä aika ajoin poiketa tutulta reitiltä ja kokeilla jotain vieraampaa. Usein olen tehnyt löytöjä ja laajentanut makuani entisestään.

11. Kyllästyttääkö kirjabloggaaminen ikinä sinua?

Ei. Aina ei ole kirjoitettavaa tai ei yksinkertaisesti huvita kirjoittaa, mutta silloin en sitten kirjoita.

***

Ankin kysymykset:

1. Millaisen kirjan kirjoittaisit, jos osaisit?

Synkän sukusaagan, jossa olisi likaisia ja irstaita salaisuuksia, epämiellyttäviä henkilöhahmoja ja jokin kiehtova, hieman mystinen miljöö.

2. Oletko niitä ihmisiä, joilla leipomukset, askartelut yms. projektit menevät kuten Strömsössä vai päinvastoin?

Hah, I wish! Aivan peukalo keskellä kämmentä en ole, sillä olen vanha partiolainen, jolta kyllä kaikenmoiset erähenkiset puuhat onnistuvat varsin näppärästi (niin halutessani). Mutta pienempi näpertely, etenkään sellainen, missä pitäisi olla malttia keskittyä ja kehittyä, ei yleensä ole ihan ominta minua. Kortteja askartelen kyllä ihan onnistuneesti.

3. Jos sinun pitäisi lahjoittaa iso summa johonkin apua tarvitsevaan kohteeseen, mihin lahjoittaisit?

Tyttöjen koulutukseen kehitysmaissa. Ehdottomasti.

4. Mikä on oudoin tilanne, johon olet joutunut?

Useampi hämmentävä asiakaspalvelutilanne tulee väistämättä mieleen edellisistä työpaikoista. Yksi oudoimpia oli eräänä hiljaisena sunnuntaipäivänä, kun työpaikalleni pölähti todella erikoinen pariskunta harjoittamaan käännytystyötä. En enää muista, mikä kerho oli kyseessä, mutta kovasti he yrittivät saada minua mukaan “maistamaan elämän vettä”. En mennyt. 

5. Onko suhteesi syömiseen, ruokaan ja herkkuihin rento ja vapautunut vai ei?

Ooh, kyllä. Ruoka on ihmisen hyvä ystävä. Hyvä ruoka vielä parempi.

6. Mikä on lempiherkkusi?

Mansikat. Paitsi että nehän ovat ihan terveellinen herkku!

7. Onko sinulla jonkinlaista "elämänfilosofiaa" (esim. "Kaikki järjestyy lopulta")?

Haluaisin uskoa siihen, ettei kukaan joudu kantamaan suurempaa taakkaa kuin minkä jaksaa harteillaan pitää. Oikeasti en siihen usko, mutta joskus jo sen uskotteleminen itselleen piristää. Toinen keskeinen elämänfilosofinen näkemykseni on, että järjen käyttö on sallittua.

8. Mitä positiivista on tapahtunut viimeisten seitsemän päivän aikana?

Sain kivaa palautetta töissä hyvin hoidetusta projektista. Ja ostin lentoliput Prahaan!

9. Noudatatko tarkasti hyviä elämäntapoja vai oletko "rentoilija"?

Pyrin tasapainoon. Parantamisen varaa kyllä on.

10. Onko sinulla jokin pieni suuri taito (esim. viheltäminen, muffinssien tekeminen, riippuliito...)?

Lasketaanko aiemmin mainitut erätaidot näihin? Ainakin nuotio syttyy näppärästi.

11. Mihin huomiosi kiinnittyy, kun tapaat uuden ihmisen?

Ääneen ja katseeseen.