Olen tässä hetken aikaa miettinyt, pitäisikö aloittaa erikseen jonkinlainen urheilua/laihdutusta käsittelevä blogi. Tuntuu nimittäin siltä, että tämä ihmeellinen sillisalaattini ei palvele oikein mitään tarkoitusta. Mutta liekö sillä väliä. Pakkoko kaikella on jotain erillistä teemaa olla? Eli jatkukoon samoin kuin ennenkin.
Ihan avoimin kortein en elämäntaparemontistani ole täälläkään kertonut, sillä en halua julkistaa esimerkiksi painoani tai vyötärönympärystäni syystä tai toisesta (eli siksi, että ne ovat liian suuret). Mietin sitäkin. Miksi en? Jos puhuisin mitoistani ääneen, muuttaisiko se jotain? Tulisiko tavoitteista konkreettisempia? Ehkei. Minulle riittää, että tavoitteet ovat pääni sisällä. Vai riittääkö?
Seurailen aika paljon hyvin erilaisia blogeja. Juuri äsken luin jotenkin hyvin havahduttavan kirjoituksen. Miksen minä pysty samaan?
Seuraa avautumista:
Liityin Keventäjiin melkeinpä tarkalleen vuosi sitten tajuttuani, kuinka kammottavan korkeaksi painoni oli päässyt nousemaan. (Ei sentään kolminumeroiseksi, herra paratkoon.) Olin vielä lukioikäisenä ihan normaalipainoinen, hieman pyöreä kyllä, mutten vielä mitenkään kauhean läski. Vuosia ehti kulua ja paino hiipi kehooni ihan huomaamatta. Urheilu ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen lähellä sydäntäni, en esimerkiksi ole voinut sietää lenkkeilyä, koska olen pitänyt sitä tylsänä. Näin ollen kaikki ylimääräinen energia pakkautui kätevästi kroppaan mukana kannettavaksi. Tästä huomauteltiin terkkarissa ja muualla, mitä olen aina pitänyt ällöttävänä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamisena (tiedättehän, itsekin pulskat terkkaritädit heristävät sormea ja tätiäänellä tiukkaavat, että ootkos sä aina ollut tälleen pyöreä). Niinpä, lopultakin, vuosi sitten tuli stoppi. Ei tämä voi jatkua enää näin! Asetin itselleni tiukat tavoitteet ja päätin, että nyt se alkaa. Laihdutus. Ja sanoin sen myös ääneen. Säännöllinen urheilu oli tullut mukaan kuvioihin jo vajaata vuotta aiemmin, kun aloitin kuntosalilla ramppaamisen, mutta painoon sillä ei ollut ollut mitään vaikutusta.
Aloitin siis tiukahkon kalorien laskemisen ja kulutetun energian ylöskirjaamisen. Kuten sanottua, tavoite oli tiukka, eikä toteutunut. Nyt kun jäsenyyteni on päättymässä, pudonneita kiloja on siinä 11 pintaan. 11 kiloa vuodessa. Ei läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Ei käytännössä juuri mitään, verrattuna muihin. Paino on nyt roikkunut samoissa lukemissa yli kuukauden, eikä se tunnu heilahtelevan minnekään muutoin kuin nestetasapainosta johtuen. Hermot ovat tiukalla. Miksei se saatana putoa? En laske enää kaloreita, enkä aio jatkaa jäsenyyttäni. Siitä huolimatta luovutus ei ole vaihtoehto, sillä
a) kadonneitten kilojen lisäksi vyötäröltä on lähtenyt 10 cm
b) urheilen nykyisin lähestulkoon päivittäin
c) jotain on tapahtunut pääni sisällä
Vieläkin tekee mieli itkeä sovituskopissa, kun yritän mahduttaa persettäni ja reisiäni standardimitoitettuihin housuihin. Vieläkin hävettää ottaa jälkiruokaa/ostaa suklaata kaupasta/tehdä muuta läskiä. Vieläkin inhoan itseäni kokeillessani vaatteita bileitä varten - vaikka vaatteet mahtuvat hyvin ja jotkut ovat jääneet isoiksi. Vieläkin vihaan itsestäni otettuja valokuvia. Vieläkin...
Kuitenkin on käynyt niin, että olen eri ihminen. Minä olen kai ihan hyvä tällaisena. Minä kelpaan, luulisin. Olen muuttunut, pakottanut itseni muuttumaan ja sillä tiellä ollaan. Minun on pakko elää tämän tyypin kanssa tässä kropassa, joten olisi parempi alkaa tulla toimeen.
Kuten mainittua, olen aloittanut kammoamani lenkkeilyn. Ensimmäiset vapaaehtoiset juoksuaskeleeni otin joulukuussa, ja nyt ne eivät lopu. Neljä kilometriä menee putkeen ilman veren makua suussa - ja matka pitenee koko ajan. Kesäkuussa aion juosta juoksutapahtumassa kuusi kilometriä. Ensi vuonna Naisten Kympin. Sen jälkeen... kuka tietää? Käyn pelaamassa sulkapalloa säännöllisen epäsäännöllisesti (säännöllisyys olisi kivaa, mutta pääasiallinen pelitoverini on tällä hetkellä kiireinen nainen ja yliopiston sulkapallovuorot suosittuja), ensi viikolla alkaa astangajoogakurssi ja kerran viikossa käyn kuntosalin Power-tunnilla (tämän olisi tarkoitus nousta kahteen). Tänään olin sisäpyöräilytunnilla. Lihakset tuntuvat hyviltä ja kroppani alkaa kiinteytyä.
Silti en vieläkään halua katsoa itseäni peilistä kuntosalin pukuhuoneessa ja jopa treenin jälkeen - ennen hyvänolontunnetta - tunnen itseni lähinnä säälittäväksi läskiksi, joka vain luulee liikkuvansa. Ja, hävettää myöntää, mutta ajattelen myös muiden ajattelevan niin. Mikä tuokin luulee olevansa?
Elämä itseni kanssa ei ole yksinkertaista. Itseinho ja ylitsepursuava tyytyväisyys saattavat muuttua toisikseen sekunneissa. En ajoittain ymmärrä itseäni ollenkaan: kuntoni on ampaissut mahtavaan nousuun, vaatteet eivät todellakaan kinnaa enää, alan saada kunnollisia linjoja ja oloni on oikeasti hyvä ja tasapainoinen - ja silti, vieläkin, edelleen ja yhä inhoan itseäni ajoittain. Miten mä voin olla näin... tällanen.
Ehkä tuntuu liian vaikealta myöntää itselleen, että olen oikeasti muuttunut. En ole enää sama kuin ennen. Minä ihan oikeasti harrastan nykyään liikuntaa, kuntoni on hyvä ja se kasvaa koko ajan. Minä voin hyvin. Ja voin koko ajan paremmin. Ja minä olen itse saanut kaiken aikaan.
Kengän puristamista se ei silti poista. Eikä röllykkää siitä, missä kunnollisilla liikkujilla on vatsalihakset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!