Uudet huonekalut tulivat. Kääntelin hintsusti järjestystä ja nyt tuntuu melkein siltä kuin olisin muuttanut. Kissalla on taas sängynalus, jonne piiloutua ja minulla paikka, joka jättää imuroimatta. Minulla on uusi ruokapöytä, jossa on tuplasti tilaa ylimääräiselle roinalle. Ja kaksi uutta tuolia vaatteiden säilytystä varten. Maailma on jälleen radallaan. Mummin korut ovat kauniita ja katselen niitä hieman surumielisenä. Nyt kun täällä on konkreettinen osa mummolaa, tuntuu jotenkin läheisemmältä, mutta samalla surullisemmalta. Minulla on ikävä mummia. Joka päivä.
Kirjoittelin seminaariesitelmääni aamukahvin voimalla pitkälle iltapäivään, ennen kuin huomasin, että pitäisi syödä. Pudottaessani lattialle juuri leikkaamani kurkkusiivun kirosin ääneen ja aloin melkein itkeä. Energiavaje, mielenliikahdus, mikä lie. Olen vähän epävakaassa tilassa, sillä seminaari velloo päässäni hyvin epämääräisenä möykkynä, josta otteeni jatkuvasti lipeää. Ajoittain tunnen kirkkaan ajatuksen pilkahduksia, mutta sitten menetän ne taas. Luultavasti uskon viimeiseen asti, että jossain vaiheessa valmista tekstiä vain virtaa näppäimistölle. Tai siis mieluummin näytölle. Eihän se niin mene, mutta on tässä vielä kuukausi aikaa ennen ensimmäisen näytetekstin palauttamista. (Kuinka nopeasti se kuluukaan...)
Minun piti mennä lihaskuntotunnille, mutta koska piti odotella huonekaluja, se meni ohi. Ei se mitään. Ehkä lähden myöhemmin lenkille. Metsäpalstan potentiaalisen ostajankin pitäisi soitella tänään, jotta voimme sopia kaupan yksityiskohdista. Minä teen kiinteistökauppaa, metsällä. Voi jumalauta tätä elämän absurdiutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!