Lauantai-illan antikliimaksi

Hyi helvetti kuinka inhoan turhia viikonloppuiltoja. Tietokoneen ruudun tuijottaminen lauantai-iltana apaattisena samalla kun tunkee toisella kädellä naamaan viinirypäleitä ja Spotify pyörittää paskaa hissimusiikkia ihan huomaamatta ei ole niitä elämän huippuhetkiä tai käännekohtia. Kyllähän minulle ehdotettiin tekemistä (vieläpä ihan tervehenkistä ja kaikin puolin mukavaa), mutta olin ihan varma, että eilinen seminaariflow jatkuu kuusituntisesta oikeustieteen lauantailuennosta huolimatta. Joo, ei jatkunut. No, pari blogia on tullut selattua alusta loppuun, että ei kai tässä mitään. Ja musiikkikin vaihtui astetta särmemmäksi. Joka tapauksessa ärsyttää, koska vapaita viikonloppuja ei minulla ole mitenkään ylettömiä määriä ollut menneen talven aikana. Pakkoko ne harvatkin on sitten ihan vapaaehtoisesti pilata?

Patjalla nukkuminen on tehnyt minut pahantuuliseksi ja jumiuttanut selkäni. (Niska-hartia-seutuni on muutenkin jossain määrin evoluution epäonnistumisen huipentuma kaikessa kipeytyvyydessään ja muhkuraisuudessaan. Antakaa rahaa hierontaa varten. Otan vastaan myös shekkejä.) Onneksi uusi sänky saapuu huomenna. Kyllä suku on paras, ilmainen kotiinkuljetus ja kaikkea (saatan kyllä joutua ihan itse kantamaan). Tosin olen hivenen pettynyt siihen, ettei lvi-asentaja-veljelläni ole omaa poraa, jonka hän olisi voinut ottaa mukaan ja siten asentaa rypistyvän isosiskonsa viimeiset neljä kuukautta vessan oven takana pitämän (niinikään retro-) peilin seinään. Ehkä hyväkin. Eipä tarvitse katsella edelleenkään päivän asuja mistään kulmasta.

Uhosin Jennille laskevani tänään jälleen kerran opintopisteeni ja tarkistavani, kuinka kaukana oikeasti siitä kandista olenkaan. En uskalla kirjautua NettiOpsuun, koska minua alkaa ahdistaa. Olisi pitänyt olla valmista jo vuosi sitten, eikä makuuttaa tätä hommaa tänne saakka. Nyt tuntuu, että kynnys kasvaa koko ajan. Jos vielä sittenkin sen yhden tentin... Mutta jos nyt kuitenkin ne 60 opintopistettä... Huoh ja plaah.

Haluan jäätelöä. Heti.