30. kesäkuuta 2015

Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)



Mies kohtaa naisen. Ihastuu, huumaantuu, rakastuu. Entinen elämä saa jäädä: perhe, työkin. Jos on tarjolla jotain, jonka avulla voi tuntea jälleen elävänsä, ei muulla ole väliä. Kehyksen ja maaston yhteiselle elämälle antaa Lissabon kujineen ja toreineen, kattohuoneineen ja kahviloineen. Mutta niin kuin pariskunta on viettiensä vietävänä, irrallaan todellisuudesta, myös miljöö on häilyvä, väliaikainen. On palattava kotiin, herättävä unesta ja todettava, ettei arki anna myöten.

Jani Siparin Lisbon Revisited (2012) on alaotsikkonsa mukaan pienoisromaani yksinäisyydestä. Kirjan minäkertoja on mies, lääkäri, joka heittää turvallisen keskiluokkaisen elämänsä ikkunasta ulos rakastuessaan nuoreen naiseen, joka heittää keikkaa maksullisena seuralaisena saadakseen rahaa opiskeluunsa. Asetelma ei ole uusi, mutta Sipari saa siihen iloa. Mies kertoo tarinaansa jälkikäteen, palattuaan vielä kerran Lissaboniin. Naista ei enää hänen elämässään ole, ja kaipaus on valtava.

Päähenkilön sukellus vakavaraisesta elämäntilanteesta tuurijuopoksi haahuilijaksi kuvataan tässä tiiviissä tarinassa selkein vedoin. Mies tekee tiliä itsensä ja tekojensa kanssa, eikä jälki ole erityisen kaunista. Kaduttaa, surettaa, suututtaa. Kaikki ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

Vai oliko tarkoitusta edes? Lisbon Revisited (2012) ei tyrkytä mitään erityistä kohtaloa. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mies olisi voinut palata takaisin entiseen elämäänsä, ehkä saada anteeksi jättämältään vaimolta, palata lääkärintoimeensa täysipäiväisesti, unohtaa pikku seikkailunsa. Tai hän olisi voinut saada suuren rakkautensa, saada parisuhteen ja uuden elämän.

Jäin miettimään, mikä miehen mielenterveyden tila loppujen lopuksi oli. Hänestä tulee tarinan kuluessa yhä ristiriitaisempi hahmo: kontrolloiva, mustasukkainen, epäluuloinenkin. Rakkaus ei totta vieköön puhdista ihmistä mielen saastasta, vaan voi pahimmillaan tuoda sen vielä selkeämmin esiin silloin, kun ensihuuman edestä on vedetty verhot pois. Toisaalta on kai selvää, ettei hän ainakaan aivan tasapainoinen ole, sillä hän ei tee minkäänlaista korjausliikettä muuttaakseen alamäen suuntaa – vaikka voisikin.

Periaatteessa Lisbon Revisited (2012) on kirja, jonka tarina on kuultu jo. Mutta jollakin vimmalla Sipari kirjoittaa sen uudeksi, omannäköisekseen. Ehkä kirjan kiehtova miljöö auttaa: lukemisen sivuvaikutuksena ei niinkään seuraa päähenkilön sääliminen tai rakkauden menetyksen pohdiskelu, vaan hillitön halu matkustaa Lissaboniin. Kaupunki ei kuorrutu matkailumainosten kiiltävillä nelivärikuvilla, vaan Sipari herättää sen eloon sivukujilla ja nurkkien takana, pienillä yksityiskohdilla, jotka eivät tunnu knoppailulta vaan onnistuneelta kuvailulta.

Jälkimakuna kirjasta on haikeus. Kuinka pienillä teoilla muutamme elämämme suuntaa (tai jätämme muuttamatta), kuinka vähästä onni – tai edes siedettävä elämä – on kiinni.

Ja kuinka kaunis on rosoinen Lissabon. Kuvitelmissani nyt, mutta ehkä joskus vielä oikeastikin.


Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)
Ulkoasu/kansi: Make Copies / Teemu Ikonen
ntamo 2014
147 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjankansibingosta ruksaan Mustavalkoisen.



2 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! Kenelle, ja millaiseen tilanteeseen suosittelisit kirjaa? Toimiiko paremmin rantalukemistona vai syksyn pimenevissä illoissa? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos kiinnostut lukemaan! Ehkei keveintä mahdollista rantalukemista, mielummin hetkeen, johon kaipaa melankoliaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!