Ah, Pariisi!

Sacre Coeur.

Pariisi! Siellä tuli käytyä, totta maar!

Reissusta on kulunut kuukauden verran, eikä Suomen kesä ole hurmannut kovinkaan suuresti sen jälkeen. Pariisissa oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla pääosin epävakaista, lähinnä pilvistä. Tennarit kastuivat kertaalleen kaatosateessa läpimäriksi, mutta toisaalta dekoltee sai seuraavana päivänä rusketusraidat. Kivaa oli, yhtä kaikki. Matkaseurana oli J, Jumalat juhlivat öisin sekä kamera, jonka muistikortti päätti omin päin tuhota kahden ensimmäisen päivän kuvat suurimmilta osin. Onneksi jotain jäi talteen ja eniten tietysti suloisiin muistoihin.


Matkat ja majoitus

Pariisin metro on mainio menopeli.

Lensimme kohteeseen Finnairin siivin, lipuilla oli hintaa reilut 200 euroa per nassu. Pariisiin ei mitään superhalpoja tarjouksia taida oikein ollakaan saatavilla (korjatkaa, jos olen väärässä), joten turha pihistellä liikoja. Finski lentää Charles Le Gaullen lentokentälle, josta pääsee näppärästi junalla kaupunkiin ja sen eri rautatieasemille. Hinta yhdensuuntaiselle junamatkalle lentokentältä keskustaan on vajaan kympin. (Kannattaa varata kolikoita mukaan, lentoaseman automaatit eivät tykänneet setelirahasta.)

Olin buukannut meille majoituspaikaksi Hotel Merrylin läheltä Gare du Nordin juna-asemaa. Oletin sen olevan edes jotakuinkin Montmartren kulmilla. Voi kunpa olisin hieman jaksanut miettiä asiaa etukäteen tai edes harrastaa ihan tavanomaista googlaamista... En nimittäin valitettavasti voi suositella kyseistä majoitusliikettä minkään sortin asusteluun, kellekään. Homeinen kokolattiamatto (johon vesi valui suoraan kylpyhuoneen lattialta), täydellinen ilmanvaihdon puute ja sijainti aika levottoman metroaseman vieressä eivät suoranaisesti hurmanneet. Palvelu oli kuitenkin ihan hyvää, joten se sentään pelasti paljon. Ja edullinen hinta. Ensi kerralla sitten fiksumpia valintoja, opin.

Nähtävyydet

Montmartren hautausmaa, uutta ja vanhaa ja paljon kissoja.

Ensimmäisen maailmansodan nuoren veteraanin
hauta Montparnassen hautausmaalla.

Simone ja Jean-Paul.

Emme olleet tehneet kummoisia suunnitelmia etukäteen reissullemme. Aikaa oli käytännössä kolme ja puoli päivää, joten mitään paniikkia ei myöskään ollut. Itse olin käynyt Pariisissa aiemmin kahdesti, mutta niistä reissuista on sen verran aikaa, ja ne olivat molemmat lyhyitä pyrähdyksiä, ettei mikään kaupungissa ollut tuttua tai tylsää. Joten ei muuta kuin opaskirjat käteen ja haahuilemaan.

Omia suosikkejani olivat hautausmaat. Kävimme sekä Monmartren että Montparnassen hautausmailla ihmettelemässä eurooppalaista hautaustyyliä. Jälkimmäiseltä hautausmaalta bongasimme myös muutaman tutun, siis kivipaasista. Kissoja hiipi joka kulmalla ja hautausmaiden tunnelma oli ylipäänsä jotenkin hyvin seesteinen ja rauhallinen varjoisine sivupolkuineen ja penkkeineen.

Montmartre.

Luxemburgin puisto.

Pariisin kaupunginosat ovat viehättävän erilaisia. Monta reissuahan sinne vaadittaisiin, ennen kuin ne varsinaisesti tulevat tutuiksi tai se oma suosikki löytyy. Me luuhasimme aika kattavasti etenkin 10., 18. ja 19. kaupunginosassa, minkä ohella teimme erinäisiä hyökkäyksiä muualle sen mukaan, missä oli kiinnostavia kohteita.

Torni!

Näkymä tornista!

Toinen näkymä, eri suunta!

Tokihan tarkastimme myös Eiffel-tornin. Kapusimme omin jaloin alimmalle tasanteelle, hintaa lipulle tuli muistini mukaan viitisen euroa. (Sen siitä saa, kun jättää matkapäiväkirjan kirjoittamisen puolitiehen, perhana, toim. huom.) Näkymät olivat hienot ja hintansa arvoiset, mutta alin tasanne oli ehdottomasti riittävän korkealla ainakin tälle arkajalalle. Kaksi ylempääkin olisi vielä ollut mahdollista valloittaa, mutta jätimme sen rohkeammille matkailijoille.

Louvre.

Keskiaika Louvressa.

Tiemme vei keskiviikkona myöhään iltapäivällä Louvreen (joka on keskiviikkoisin auki klo 21.45 asti). Pysyvien näyttelyiden pääsylippu maksaa 12 euroa, ja voin todeta, että siinä on kyllä hinta-laatusuhde kohdallaan. Milläänhän ei voi koko museota yhdellä kertaa ottaa haltuun. Me kävimme vilkaisemassa arvaatte varmaan minkä taulun (ynnä ympärillään parveilevat turistimassat), jonka jälkeen suuntana oli keskiaika-osasto ja hieman myös saksalaisia ja hollantilaisia mestareita.

Minulle tulee näissä valtavissa museokomplekseissa lähinnä ahdistus. Ylettömän suuret talot täynnä taideaarteita ja tavaraa, ei ihminen voi millään kyetä keskittymään niihin kaikkiin. Tämä oli toinen kertani Louvressa, enkä edelleenkään osaa sanoa, mitä olen siellä nähnyt (paitsi sen tietyn taulun, kahdesti, sekä kasan antiikin ajan pyttyjä ja patsaita). Pienemmät museot ovat makuuni, niissä voi rauhassa keskittyä itse asiaan, eikä museon kiertäminen edellytä maratoonarin kestävyyttä.

Hillittyä charmia.

Päämäärätön haahuilu on matkustelussa mukavaa, mutta itse taidan olla liian pinko siihen. Haluan olla selvillä siitä, missä olen ja mielellään siitäkin, minne on suunta. Kiertoreittejä voi tietenkin aina valita, mutta aivan täydelliseen vapaaehtoiseen eksymiseen ja sitä kautta seikkailujen etsintään en taida olla ihan sopiva henkilö.

Tällä reissulla kiertelimme katuja lähinnä pisteeltä toiselle: ensin metrolla yhteen kohteeseen, josta kävelyä pisteeseen A, josta otettiin suunta pisteeseen B ja niin edelleen. Matkan varrella ehti sitten kuikuilla sivukujille ja yllättäen vastaan tulleisiin puistoihin, patsaisiin ja kirkkoihin. Sopiva yhdistelmä suunnitelmallisuutta, kartalla pysymistä ja uteliaisuutta.

Ruoka ja juoma

Soul Kitchen.

Olutta ja vegeburgereita.

Something pink, s'il vous plaît.

Ruokaa ja juomaahan sitä matkalainen tarvitsee väistämättä. Me emme olleet varsinaisen Michelin-safkan perässä, ja perinteisempää ranskalaista keittiötä taisivatkin edustaa vain torstain crêpesit, joita otimmekin sitten varmuuden vuoksi kumpikin sekä suolaisena että makeana. Nam!

Suosittelujen arvoisia kuppiloita ynnä muita ovat ainakin HolyBelly, Bob's Juice Bar ja Tuck Shop (kaikki kolme sijaitsevat lähekkäin Rue Lucien Sampaixilla), Le Gabin (Rue Lambert), Soul Kitchen (Rue Lamarck), East Side Burgers (Boulevard Voltaire) sekä Aux Marches du Palais (Palais de Tokyon vierustalla). Sen sijaan erästä epämääräistä yleiskebupaikkaa La Chapellen metroaseman kulmalla en suosittele. Se kalahampurilainen kummittelee mielessäni vieläkin...

Kuljimme ruokapuolen osalta pitkälti nettivinkkien ja Mondon kevätnumeron vihjeiden perässä, ja kyllä kannatti. Vaikka kaupunki on pullollaan kuppilaa ja ruokapaikkaa, pahimman makeannälän, kahvihampaan kolotuksen, viininhimon tai päivällistarpeen yllättäessä on hyvä tietää, minne suunnata, koska juuri silloin ei yleensä ikinä ole mitään kivaa paikkaa kohtsillään saatavilla.

Pariisi jättää jännän fiiliksen. Kaupunki sykkii kovalla tahdilla, ja silti siellä on paljon rauhallisia katuja, puistoja ja penkkejä. Kaupunginosat eroavat toisistaan aika paljonkin, osa on siirtolaisten kansoittamia, osa hillityn porvarillisia, osa ennen kaikkea turistien valloittamia. Rohkeasti vaan tutustumaan. Itse etsisin ensi kerralla majoituksen Montparnassesta tai Maraisista, molemmista alueista jäi todella hyvä vaikutelma.

Hintataso on säädyllinen, muttei mitenkään erityisen halpa. Budjetti oli toki rajallinen, mutta yllättävän vähän tuli käytettyä rahaa siitäkin huolimatta. Aina löytyi tietysti taskun pohjalta penni jos toinenkin lasilliseen viiniä, kupilliseen espressoa tai pain au chocolatiin.

Suuria pettymyksiä ei ainakaan näin jälkikäteen ajatellen ollut hotellia lukuunottamatta. No, ehkä Shakespeare & Company oli jotenkin laimea (ja täyteen ahdettu, meitä turisteja siis, uhhuh), mutta en tiedä, mitä oikein odotin. Suurista kirkoista kurkkasimme Sacre Coeuriin ja Notre Dameen, joihin molempiin on vapaa pääsy. Kirkkoarkkitehtuuri on massiivista ja vaikuttavaa, mutta liian suositut kohteet kalskaavat aina kaupallisuutta ja pakko nähdä vaikkei edes kiinnostaisi -tunnelmaa. Kauniita kirkkoja, yhtä kaikki.

Kesäkuun alku oli mielestäni hyvää aikaa matkustaa maailman suosituimpaan matkailukohteeseen, sillä emme juurikaan jonottaneet mihinkään ja kaupungissa tuntui muutenkin olevan tilaa olla. Paikallisetkaan eivät olleet vielä paenneet kesänviettoon muualle ja säätila sopi tällaiseen arktiseen kesään tottuneille neitokaisille hyvin.

Kaiken kaikkiaan erinomainen reissu, joka kannatti tehdä. Hotellihuoneen tunkkainen hajukin on vähitellen haihtunut mukana olleista tavaroista.

Paris, c'est magnifique!

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (ja novelleista muutenkin)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013
315 s.
Mothers and Sons (2006)

Kirjastosta.


Irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia on pyörinyt mielessäni viime kesästä asti, jolloin se julkaistiin ja näkyi jonkin verran kirjablogeissa, hyvinkin positiivisessa valossa. Taitavia novelleja? Kipeitä perhesuhteita? Irlanti? Ok, olen myyty.

Aloitin kokoelman lukemisen Keltaisella maratonillani muutama viikko sitten. Silloin luin kirjasta kaksi ensimmäistä novellia, Järkimiehen ja Laulun. Sen jälkeen lueskelin novelleja muutaman päivässä, pidin, nautiskelin, unohdin kiireen, vaikka paikoin teki mieli ahmia.

Novellit ovat kyllä jännä juttu, siis noin yleisestikin, ei vain Tóibínin kohdalla. Yläasteella niitä luettiin muutama, opeteltiin analysoimaan ja etsimään motiiveja ja teemoja. En pitänyt novelleista silloin, wanhan koulukunnan äikänopettajani kun oli sitä mieltä, että jokaisella novellilla on aina vain yksi oikea tulkintatapa ja ainoat lukemisen arvoiset novellit ovat jotain pölyisiä klassikoita. Minä taas olin niin kovin kapinallinen, ettei tehnyt mieli niellä annettuja määräyksiä.

Silloin minulle muodostui, valitettavasti, jonkinmoinen kammo novelleihin, ja etenkin niiden lukemiseen. Ehkä jotenkin luulin myös, ettei ole olemassakaan freesejä, uusia novelleja. Toisaalta muutaman vuoden sisällä siitä aloin itse kirjoittaa ja huomasin, että novellihan se on juuri on mainio tapa ilmaista ajatuksia maailmasta. Tiivis, harkittu, hiottu. Muutaman aika kivan kokonaisuuden sain kirjoitettuakin, ennen kuin lukioaikana lopulta iski rimakauhu ja muu elämä vei mennessään. Sen jälkeen en olekaan edes koettanut kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja, opiskelutekstejä ja blogia. Niitäkin on tosin kivaa kirjoittaa.

No, sittemmin, kun olen uponnut yhä syvemmälle kaunokirjallisuuden maailmaan nimenomaan lukijana, olen löytänyt novellin ilon ja hienouden. Ehkä edelleenkin on helpompaa tarttua romaaniin, mutta en missään nimessä karsasta novelleja. (Runot eivät uppoa, eivät niin millään, kuten on tainnut toisinaan käydä selväksi.) Etenkin sen jälkeen, kun olen löytänyt Alice Munron ja Annie Proulxin, hanat ovat auenneet.

Colm Tóibínia verrataan kirjan kansiliepeessä Munroon, eikä vertaus aivan tyhjästä repäisty ole. Tóibín ei tosin ole aivan yhtä hienovarainen kuin Munro on, mutta miksi pitäisi ollakaan, eivät he ole samanlaisia eikä heidän tarvitsekaan olla. Mutta samantyyppisiä piirteitä kerronnassa on, ja siitä nautin.

Kokoelman tunnelma on hyvin tasainen, mutta pinnan alla kuohuu ja kolahtelee. Novelleissa pääosassa ovat äidit ja/tai pojat, eivätkä perhesuhteet ole lainkaan yksinkertaisia. Järkimiehen ja Laulun esittelinkin jo maratontekstissäni. Laulu on lyhyt ja töksähtävä, sen kärki – menetetyn äidin äkillinen paluu – tuntuu päälleliimatulta, koska pohjustusta ei ehditä tehdä. Ei minun makuuni. Järkimies taas on pidempi ja kiehtovampi.

Pelin henki vie pienen irlantilaiskylän leskeksi jääneen kauppiasrouvan elämään. Kuinka rakentaa perheen tilanne jälleen vakaaksi, kun aviomies on yllättäen kuollut ja velat painavat niskaa? Päähenkilö Nancy on pidättyväinen ja selvästi käsittelee menetystään kuin se olisi ollut vain kärpäsen surinaa. Vaikka eihän se ollut, kaikkea muuta.

Famous Blue Raincoat on yksi kokoelman helmistä. Poika löytää varastosta äitinsä menneisyyden: äiti on ollut osa suosittua folkbändiä, aikaa sitten kuopattua. Äiti ei haluaisi käsitellä enää asiaa, sillä bändin historiaan liittyy paljon menetyksiä ja tuskaa, mutta poika innostuu digitoimaan musiikkia ja lankakerä alkaa väistämättä avautua. Tässä novellissa on upea, melankolinen tunnelma. Hieno.

Pappi suvussa ja Matka käsittelevät perhettä kohtaavaa kriisiä. Miten perhedynamiikka toimii, kun yksi perheenjäsen tekee vääryyttä joko itselleen tai muille, sairastuu tai aiheuttaa häpeää? Etenkin Pappi suvussa -novellissa perheen äiti on kiehtova hahmo, jo eläkeikäinen rouva, joka panee vastaan lapsilleen, jotka koettavat suojella äitiään piilottelemalla totuutta.

Kolme ystävää on nuoruuden sekavuuden kuvaus. Päähenkilö on menettänyt äitinsä ja käsittelee menetystään yhtäältä päihdyttävien kemikaalien, toisaalta ystävien ja vielä identiteettinsä pohdiskelun kautta. Kaiken sekoilunkin keskellä teki mieli rutistaa nuorta miestä ja todeta, että puhuminen voisi auttaa, kenties enemmän kuin ekstaasi.

Kesätyö on tarina, jossa äiti huomaamattaan aiheuttaa pojalleen melkoisen taakan. Hän ei tarkoita pahaa, vaan luulee tekevänsä ainoastaan oikein. Lopulta kuitenkin on kohdattava totuus. Kaikkeen ei poikakaan taivu, ja äidin omat kuvitelmat ovat estäneet näkemästä, mitä lapsi oikeasti haluaa ja tuntee. Tämä on toinen ehdoton suosikkini.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi ei ollut mieleeni. Siinä oli liian paljon hitautta, liikaa tekemättä jättämistä, liikaa päähenkilön sisäistä vellontaa. Novelli kuvaa perhettä (kuvitteellisen?) Espanjan maaseudulla, ja sen keskeiseksi teemaksi nousee hämmennys, joka syntyy, kun perheen äiti katoaa lumimyrskyyn. Novelli on pitkä, mutta ei onnistu koukuttamaan. Lukiessani toivoin vain, että se jo päättyisi, sillä en yksinkertaisesti kyennyt kiinnostumaan tarinasta ja sen henkilöistä.

Äitejä ja poikia on kokonaisuutena riittävän rosoinen ollakseen kiinnostava, muttei missään määrin täydellinen tai hengensalpaava. Ehkä niin on hyvä, ei maailmaan voi ihan loputtomasti mahtua täydellisiä novellistejakaan (vaikka aika monta mahtuukin, uskon). Novellit ovat harkittuja ja riittävän erilaisia keskenään, ettei niitä sekoita toisiinsa. Ne ovat selkeästi omia kokonaisuuksiaan, kuten hyvät novellit ovat. Tunnelma on hienosti rakennettu, henkilöt pääosin uskottavia ja eläviä.

Pidän myös ansiokkaana sitä, ettei Tóibín kikkaile liikoja. Hän kirjoittaa hyvin suoraan, eikä kiusaa lukijaa ylimääräisillä kommervenkeillä. Näiden novellien matkaan on helppoa lähteä, ne eivät jää häiritsemään tai ilkkumaan. Päin vastoin: Tóibín kirjoittaa tarinansa niin kuin ne ovat, rauhalliseen tapaan, houkuttelevasti ja ennen kaikkea kertomisen ilosta.

Niin, ne novellit noin ylipäänsä. Kyllä ne ovat sitten poikaa. Hyvät novellit ovat kerrontataidetta parhaimmillaan, koskettavia, osaavia, kokonaisia juuri sellaisina kuin ovat.

Ehkä minäkin joskus kirjoitan taas lyhytproosaa. Toivon. En minä siinä ihan paska ollut.

_____

Äideistä ja pojista löytyy paljon muita blogitekstejä:

Sara piti eniten juuri niistä kahdesta novellista, joista minä en
Katja sai vaikuttavaa siedätyshoitoa novelliallergiaansa
Liisasta Tóibín on ehkä parhaimmillaan pidemmässä kerronnassa
Risto Uusikoski nostaa kokoelman teemasanaksi hienovaraisuuden
Leena kokee kiintyneensä Tóibínin kerrontaan
Minna toteaa Tóibinin olevan hänen makuunsa nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana
bleue aikoo lukea tämän jälkeen lisää Tóibínia
Sannasta novellit eivät vedä vertoja romaanille
Maija ei malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta


Kirja on osa Keltaista kesääni, se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 445.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Kirjastosta.


Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista...

Yhdysvaltojen vapaussodassa rampautunut turkulainen luutnantti Carl Wennehielm viettää kesää 1796 kotikaupungissaan Turussa. Kaupunki valmistautuu kiivaasti suureen tapaukseen: valtakunnan hallitsija, nuori kuningas Kustaa Aadolf on tulossa poikkeamaan Turussa matkallaan kohti Pietaria, jossa aikoo kosia suuriruhtinatar Aleksandraa.

Tohinassa Wennehielm kohtaa kunnianarvoisan kenraali Pehr Swantrålen, jolla on luutnantille tehtävä. Swanstrålen vanhin poika Magnus on kadonnut Kustaa III:n sodassa Mikkelin taistelussa muutamaa vuotta aiemmin, eikä isä saa mielelleen rauhaa, ennen kuin selviää, mitä pojalle oikein tapahtui. Vihjeenä on oikeastaan vain Magnuksen upea kello. Wennehielm ei oikein innostu ajatuksesta lähteä itään minkäänmoisiin seikkailuihin, mutta etiketti ja lopulta käytäntö pakottavat hänet matkaan. Avuksi lähtee Wennehielmin ystävä, kaupunginviskaali John Appengren ja matka kulkee Hämeenlinnan kautta Mikkeliin, josta Wennehielm huomaa pian päätyneensä aina Pietariin asti.

Juttu on mutkikkaampi kuin ensin vaikutti, ja Wennehielm huomaa pian olevansa hyvin syvällä salaliittojen, petturuuden ja lopulta suoranaisten murhien suossa. Rauhallista ja nautinnollista elämää arvostava luutnantti tuntee tilanteen ahdistavuuden, mutta eroonkaan ei jutusta pääse, ennen kuin se on selvä, sillä nuora tuntuu kiristyvän ja joku hahmo seuraavan myös aivan Wennehielmin kintereillä...

Syksyllä 2012 tutustuin turkulaiseen luutnantti Wennehielmiin lukiessani Jyrki Heinon esikoisteosta Kellari. Jo tuolloin toivoin kovasti, että luutnantin seikkailut saisivat jatkoa, ja tänä keväänä toiveeseeni vastattiin.

Kello jatkaa Wennehielm-sarjaa ansiokkaasti. 1700-luvun lopun Turku kuvataan vahvasti ja aika, joka historiantunneilla saattaa päästä suhteellisen helposti ohi korvien, muuttuu eläväiseksi ja moni-ilmeiseksi. Heino on nähnyt vaivaa selvitellessään ajankuvaa ja liittänyt Wennehielmin kiinnostavasti osaksi Suomen historiaa. Vaatii kirjallista rohkeutta sekoitella cocktail todellisista historian tapahtumista ja henkilöistä sekä omista kuvitelmistaan – ja kun sen tekee huolella, tulos on erinomainen.

On makukysymys, kuinka paljon kirjan kuvaamasta ajasta haluaa kerrottavan. Heinon tekstissä on paljon viitteitä aikakauden aatteisiin, politiikkaan, tuotteisiin ja tapoihin, ja epäilemättä asiantuntija tai asian harrastaja saattaisi tympääntyäkin pidemmän päälle (etenkin jos on eri mieltä jostakin seikasta, veikkaan), mutta itse kun en tuota aikaa niin tarkkaan tunne, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Kahvikielto on Kellon kuvaamana aikana juuri kumottu ja kahvia totisesti nautitaan hartaudella. Ajatella, jos jonkinlainen vastaava kielto yritettäisiin nykyaikana saada aikaiseksi...

Henkilökavalkadi on kiinnostava, joskin hyvin miehinen. Ei se haittaa, miesten seikkailu tämä onkin, ja Wennehielm on edelleen niin sympaattinen, että hänestä riittää moneen käänteeseen. Ja onneksi eräs erityisen kiinnostava rouva saadaan mukaan muutamaan kertaan – ehkä kuulemme hänestä vielä, kun Wennehielmin seikkailut toivottavasti jatkuvat. Arvoitusta ratkotaan ihastuttavan rauhalliseen tahtiin, mikä tietenkin kuuluu myös kuvatun ajan elämänmenoon: hötkyily on käytännössä mahdotontakin, kun liikkuminen on hidasta ja asiat on tehtävä etiketin mukaan.

En osaa kuin kehua. Ehkei näin verkkainen tahti sovi kaikkein verisintä jännitystä kaipaaville, mutta toisaalta aika ajoin onkin hyvä hidastaa vauhtia ja keskittyä itse arvoituksen ratkaisuun ja mehevään miljööseen kiinnostavine henkilöineen. Alkoi myös tehdä mieli reissata kesäiseen Turkuun luutnantin jalanjäljille. Pitäisiköhän...?

_____

Kirjasähkökäyrässä kirjasta myös pidettiin, vaikka Main mielestä se ei ylläkään Kellarin tasolle. Kansan Uutisissa Kai Hirvasnoro kehuu kovasti.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa pääsen kiinni ensimmäiseen johtolankaan.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
Suomentaja: Alex Matson
Kansi ja kuvitus: Kosti Antikainen
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974 (1. painos Tammi 1948)
255 s.
The Wayward Bus (1947)

Kirppariostos.


Ollaan eteläisessä Kaliforniassa lähellä Meksikon rajaa. Komea linja-autonkuljettaja Juan Chicoy on saanut haastavan tehtävän: matkalaisia täynnä oleva bussi on hajonnut ja hän on joutunut majoittamaan heidät vaimonsa Alicen kanssa ylläpitämäänsä huoltamo-kahvioon. Matka jatkuu kohti Meksikoa, kun Juan saa bussin korjattua yhdessä apumiehensä, kakunhimoisen Näppylän, kanssa.

Kyydissä on sekalainen seurakunta. On kauppamies Ernest Horton erikoisine myyntiartikkeleineen, liikemies Pritchard päänsärkyisen vaimonsa ja lähes täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, miehet hurmaava blondi Camille Oaks. Mukaan hyppää myös työnantajiinsa Chicoyn pariskuntaan lopen kyllästynyt kahvila-apulainen Norma, joka haaveilee urasta Hollywoodissa tai ainakin Clark Gablesta.

Sää ei suosi bussimatkaa, ja maantie on kovin kurainen ja epätasainen. Sen lisäksi, että kalusto temppuilee, myös matkaseurueessa alkaa esiintyä jos jonkinmoista oikuttelua. Ihmisluonnon moninaisuus paljastuu yhdessä vietetyn vuorokauden aikana monesta näkökulmasta.

Olen lukenut Steinbeckilta kaksi kirjaa aiemmin. Hienon, vaikuttavan ja pirullisen raskaan Vihan hedelmät joskus vuosia sitten ja Helmen kirjablogiaikana. Nyt oli Oikuttelevan bussin vuoro.

En oikein tykännyt tästä kirjasta. Se on monin tavoin kevyempi kuin kaksi muuta lukemaani Steinbeckia, osin jopa ihan humoristinen ja hauska. Mutta tympäännyin kovasti kirjan henkilöihin, joita kaikkia pidin jossain määrin epämiellyttävinä. Linjurikuski-Juan on ehkä ainoa jossain määrin sympaattinen ihminen, ja hänessäkin on pimeät puolensa. Mekaanikko-apulainen Näppylä oli lukiessa pitkään mielestäni lukijan empatian arvoinen, mutta niin vain lopulta hänkin osoittautuu niljakkeeksi.

Pritchardin pariskunta elää erikoisessa lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kolmiyhteydessä. Seksikäs Camille on ulkonäkönsä ja karismansa vanki, vaikka hyväluonteinen onkin – arveluttavasta ammatinvalinnastaan huolimatta. Norma-parka on kenen tahansa vietävissä, mutta onneksi hän edes saa itsensä irti nöyryyttävän työnantajan ikeestä.

Luultavasti henkilöiden nihkeys teki lukemisesta hidasta ja vaivalloista. Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä tai mutkikas, on kyse hyvin lyhyen aikajänteen kuvauksesta ja se ei sinällään synnytä kovin suurta seikkailua. Steinbeck lienee halunnut paljastaa ihmisten moninaiset kasvot ja sen, kuinka mielet ja kielet muuttuvat, kun matkaan tulee mutkia.

Kyllähän tämä kevyeksi kesälukemiseksi sopii, mutta jotain lisää jäin kaipaamaan. Ehkä minun on syytä pysytellä Steinbeckin vakavamman tuotannon äärellä. Eedenistä itään tuolla hyllyssä ainakin nököttää. Ja Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaa sekin.

_____

Myös Jokke on kirjoittanut tästä.

Oikutteleva bussi on roikkunut omassa hyllyssäni pitkään ja nyt saan ruksia sen yli TBR-listaltani (48. luettu kirja!). Vaikka tämä painos onkin kirjakerhoversio, kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 170, joten Keltainen kesä jatkuu tämän myötä. Ja Nobel-voittajasta (vuodelta 1962) kun on kyse, myös 14 nobelistia -haaste saa yhden lisäpisteen. Ai niin! Ja linja-autonkuljettaja on uusi ammatti myös Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2014
334 s.

Saatu lahjaksi.


Koillis-Suomessa on kylä, jossa neljä tietä risteävät. Niiden neljän tien läpi kulkee neljän ihmisen tarina 1900-luvun Suomessa. Kunnankätilö Maria on itsellinen ja itsepäinen nainen, joka ei kavahda vaikeita synnytyksiä tiettömien teiden takana eikä pelkää ojentaa turhan kovalla vauhdilla sikiäviä isäntiä. Hän hankkii sen minkä haluaa: kylän ensimmäisen polkupyörän, pitkän ja yhä pitenevän talon ja tyttären, vaikkei miestä huolikaan.

Marian tytär Lahja haluaa äitiään enemmän. Hän haluaa tulla rakastetuksi, perustaa perheen, tulla hyväksytyksi ja saada kunnioitusta ympärillään elävästä yhteisöstä. Lahja saa äitinsä tapaan ensimmäisen lapsensa, Annan, avioliiton ulkopuolella, mutta kaksi seuraavaa, Helenan ja Johanneksen vihittynä aviovaimona. Onnin vaimona. Talo kasvaa, sukupolvet etenevät.

Johanneksen vaimo Kaarina, Lahjan miniä, tuo taloon omat tapansa ja oman aikansa kuvan. Kaarina kestää paljon, muttei halua tulla anoppinsa kaltaiseksi: ei kääntää selkäänsä kiintymykselle, ei sanoa pahaa sanaa, ei hallita rautaisella ja terävällä otteella. Elää ja antaa muidenkin elää, tavoitella hyvää, kuunnella telkän huutoa.

Ja lopulta on myös Onni. Lahjan puoliso, perheenisä, jota myös Anna isäksi kutsuu. Onnilla on omat haavansa, joista sota ja rintamakokemukset eivät ole vähäisin vaan eivät myöskään se suurin, se kaikkein ammottavin.

Neljäntienristeys on saanut massiivista julkisuutta tänä keväänä. Kiinnostuin kirjasta jo tammikuussa WSOY:n kirjaillassa, jossa sympaattinen kirjailija siitä kertoi. Sain sen sitten syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa. Jo silloin tuntui – kirjablogeja kun sattuneesta syystä seuraan – että nyt on käsillä jonkinsortin Tapaus. Ja se taas herätti vastareaktion. En taatusti lue noin hehkutettua kirjaa samaan syssyyn. Yleensä on ollut taipumusta pettyä, jos niin teen.

Nyt tuli kuitenkin hyvä, sopivan tuntuinen hetki. Kirjat usein päättävät, milloin on niiden aika.

Onneksi.

En pettynyt piiruakaan. Neljäntienristeys on vahva, täyteläinen ja koskettava romaani. Kielessä ja kerronnassa ei ole mitään pakotettua, teksti vain virtaa ja koukkaa lukijan mukaansa. Sivut kääntyvät, yhä uudet kadut ja tiet tulevat vastaan ja ylitetään. (Kirjan luvut on nimetty keskeisten tapahtumapaikkojen osoitteiden mukaan.) Joskus käännytään katsomaan taaksepäin, ehkä jotain katuen, yleensä kuitenkin vain eteen, kohti tulevaa.

Neljä eri näkökulmaa täydentävät ja rikastuttavat toisiaan. Samoista aiheista saa kattavan kuvan ilman, että mitään alleviivattaisiin. Toisaalta katse hajautuu laajemmalle: on mahdollista ymmärtää, miksi yksi toimii toisin kuin toinen – tai miksi ei. Miksi jotkut asiat toistuvat sukupolvelta seuraavalle, vaikka niistä pyristelisi irti?

Henkilökuvaus on vahvaa. Oma suosikkini on Maria, päämäärätietoinen, peloton nainen, joka tekee mitä lystää hyväksyntää kinuamatta. Häneen peilattuna tytär Lahja enemmänkin säälittää. Paljon menee hukkaan, kun yrittää miellyttää ja samalla vaatia liikaa, tuntematta lopulta kunnolla edes itseään. Kirjan alussa oleva Marian ensimmäinen synnytyskokemus kätilönä tuntuu vatsanpohjassa asti. Huh, miten näin taidolla voi kirjoittaa!

Olen silmäillyt muita tekstejä Neljäntienristeyksestä (varoen, mutta uteliaana) ja huomannut monen kiinnittäneen huomiota Kinnusen taitoon kirjoittaa naisista, naisen elämästä ja tuntemuksista. On yhdyttävä kuoroon. Ja samalla todettava, että tämä kirja sopii aivan kaikenlaisille lukijoille: miehille, naisille, vanhoille, nuorille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville ja sitä vältteleville, paljon lukeneille ja niille, jotka eivät juuri lue.

Neljäntienristeys on kokonaisuus, josta ei puutu mitään. Raikas ratkaisu on mielestäni se, etteivät Suomen sodat saa missään määrin alleviivattua ja korostettua asemaa, vaikka niillä on väistämättä valtava vaikutus kirjan henkilöihin. Juuri näin isoja teemoja taitaen käsitellään: hienovaraisesti, paljaasti.

Ja sitä on tämä kirja pullollaan. Paljautta, rohkeutta, pelkoa – elämää.

Markus Leikola: Matkalla tänne

Markus Leikola: Matkalla tänne
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Schildts & Söderströms 2013
151 s.

Divariostos.


Markus Leikolan Matkalla tänne on 12 novellin kokoelma, jossa ollaan muutoskohdissa. Kieli tykittää suorana ja konstailemattomana, rivien välistä ei tarvitse liikoja lukea. Henkilöt ovat tuttuja ja silti outoja, melkein kuin naapureita ja sukulaisia, työkavereita ja ohikulkijoita, ja kuitenkin jokin erottaa heidät tavallisesta. On se sitten ajatus, teko, toive, virhe.

Kokoelma on nopealukuinen ja novellit tasaisen varmoja. Niissä ei ole suuria nousuja tai laskuja, vaan ne etenevät helposti haltuun otettavalla tavalla. Toisaalta tasaisuus tylsistyttää ja novellit sujahtavat ohi jättämättä sen kummempia muistijälkiä.

Pidin etenkin novelleista Pihapolku, Altaanmittoja, Häämatka, Arpajaisvoitto ja Jätetty. Niissä oli riittävästi yllättäviä elementtejä: erikoinen kertoja tai päähenkilö, koukku, loppu, joka keikautti asiat toiseen asentoon. Juuri niin kuin hyvissä novelleissa on.

Pihapolussa pikkupoika ottaa pelosta niskalenkin ja miljöö on vahva. Altaanmittoja esittelee kaksi erikoista ihmistä ja kuvaa sitä hetkeä, kun reviirit ylitetään ja neuroosit näyttävät kyntensä. Häämatka kerii auki suhdetta, joka näyttää lopuksi hyvin erilaiselta kuin alunperin luuli. Arpajaisvoitto kuvaa elämää, joka on minusta hyvin kaukana, mutta johon on tällaisen novellin myötä helpompi samaistua, näkee taas hieman selvemmin, ymmärtää jotain, jota ei ole pitänyt niin keskeisenä. Jätetyssä ilahdutti kertojavaihdosten dynaamisuus ja novellin kuvaaman tilanteen absurdius – ja samalla kyse on jostain aivan tavallisesta, sellaisesta, johon kuka vain voi joutua.

On kuitenkin todettava, ettei Matkalla tänne ole minulle muuta kuin välipala. Luin kokoelman joskus viime viikolla, enkä enää tarkalleen edes muista, milloin. Yhden iltapäivän tämän kanssa viettää, mutta kuten todettua, tavallisuus on osaltaan tämän kokoelman teema ja se aiheuttaa myös tunteen siitä, että novellit haipuvat mielestä samaa tahtia kuin niitä lukee.

Toisaalta tärkeää on sekin, että lukukokemus on hyvä juuri sillä hetkellä. Miksi kaikkien kirjojen ja tekstien pitäisi jäädä ikuisesti mieleen? Eikö ole hyväkin, että on kirjallisuutta, jota voi hyödyntää silloin, kun sitä tarvitsee, ja lähettää se eteenpäin, kun tarve on ohi?

Matkalla tänne sopii luettavaksi hetkeen, jossa haluaa matalan kynnyksen luettavaa, joka ei kuitenkaan ole tyhjää ja merkityksetöntä.

_____

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Pinon päällimmäinen, Helsingin Sanomat.

Vuosi kuvina – Kesäkuu 2014

Vuosi jatkaa kulkuaan, minä juoksen perässä. Toukokuun osuus Vuosi kuvina -haasteessa jäi hoitamatta, joten hypätään nyt suoraan kesään. (Helmikuun kuvat ovat täällä, maaliskuun kuvat täällä ja huhtikuun kuvat täällä.)

Kesätuulet puhaltavat varsin navakasti täällä merenrannassa, mutta minusta sää on juuri siksi mitä parhain. Aurinko on pilkistellyt sateisten päivien jälkeen ja oloilu on kaikin puolin kohdillaan. Parvekkeemme on menossa ihan uuteen kuntoon puolison innokkuuden ansiosta, ehkä siitäkin joskus lisää. Nyt antaa ympäristön puhua puolestaan.

Kuten hieman arvelinkin, veneitä ei Saukonpaadessa näy. Kiinnostaisi kyllä tietää, mitä tähän on suunniteltu. Ehkä sen saisi jostakin selvillekin, jos hieman kaivelisi.

Rannassa rakennustyöt jatkuvat ja uutta taloa nousee vähitellen. Hyvähän se vain on, että uutta rakennetaan, kun paikka on kunnossa. Jännää nähdä, millainen talo tähän valmistuu aikanaan.

Rikkaruohot ainakin kasvavat kauniisti.

Laivaliikenne on Länsisatamassa vilkasta. On hauskaa seurailla tulevia ja meneviä laivoja. Tuttujen botskien lisäksi välillä paikalla piipahtaa eksoottisempiakin tuttavuuksia, isoja risteilyaluksia. Niiden saapumisen huomaa viimeistään sumutorvilla pidetyistä serenadeista. Välillä ovat soittaneet esimerkiksi Lemmenlaivan tunnaria. Vinkeää!

Pidän todella paljon lähiympäristömme moni-ilmeisyydestä. Täällä on samaan aikaan vaurautta ja rosoa, sileää pintaa ja kolhuja. Tietenkin käytännössä rakennustyömaana oleva asuinalue asettaa omat haasteensa, mutta ainakaan meidän elämäntilannettamme se ei millään tavoin rasita. On jännittävää seurata, kuinka ympäristö hitaasti muuttuu ja etsii muotoaan.

Minusta on Helsingin vuosien kuluessa tullut meri-ihminen, ja vaikka pelkään hieman vettä, enkä harrasta mitään veteen liittyviä aktiviteetteja, ilman mertakaan en enää ehkä osaisi olla.

Mieletön rikkaus saada elää lähellä merta. Siitä tulee jotenkin vapaa olo – väylä on auki, ei muuta kuin matkaan!

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2014 (1. painos 1993)
745 s.
The Secret History (1992)

Divariostos.


Ai että. Ai että.

Mikä kirja!

Tänä keväänä on kouhkattu harvoin julkaisevan Donna Tarttin uutuudesta, Tiklistä. Itse en ollut kummemmin koko naisesta kuullutkaan, joskin Jumalat juhlivat öisin -nimi soitti jotain kelloja. Yksi vakkaridivareistani tuli apuun: hyllyssä nökötti pokkariversio tästä kulttikirjasta edulliseen hintaan. Joten olihan se ostettava. Kirja matkasi mukanani Pariisiin, sillä ne tuntui soveltuvan erinomaisesti matkalukemiseksi.

Ja soveltuihan se, monenlaiseksi muuksikin lukemiseksi. Huh!

Kalifornian kasvatti Richard Papen saa stipendin vermontilaiseen Hampden Collegeen, maineikkaaseen ja perinteikkääseen opinahjoon. Richard ei kaipaa työläistaustaista perhettään, vaan haluaa päästä elämässä eteenpäin, kiinni uuteen, kiinni haasteisiin. Hampdenissa hän pääsee vaivannäön jälkeen osaksi eräänlaista eliittiryhmää, jossa karismaattinen ja persoonallinen tutkija ja opettaja Julian ohjastaa viiden opiskelijan porukkaa kohti muinaiskreikan saloja. Muut opiskelijat – Henry, Camilla, Charles, Francis ja Bunny – ovat rikkaita, mahtisukujen vesoja. Valitettavasti varakkuus ei ole tuonut kenellekään heistä onnea, minkä Richardkin pian ymmärtää.

Sen lisäksi, että nuoret opiskelevat kuollutta kieltä, he pyrkivät syvemmälle muinaiskreikkalaiseen kulttuuriin. Tästä intohimosta ja lähes pakkomielteestä seuraa valitettavasti ikävyyksiä, ja Richardkin joutuu osalliseksi, kun muu ryhmä uskoutuu hänelle rikoksesta, jonka he ovat tehneet. Bunny on suulaana ja piikikkäänä ihmisenä kertomaisillaan salaisuuden julkisuuteen, mutta tätä muut eivät voi hyväksyä. Niinpä Bunny kohtaa loppunsa Hampdenin läheisessä metsässä.

Bunnyn kuolema kerrotaan heti kirjan ensimmäisessä lauseessa ja kirjan alkuosa keskittyykin kuvaamaan aikaa ennen murhaa ja selittämään, miksi kävi niin kuin kävi. Bunnyn kuoleman jälkeen ryhmän dynamiikka muuttuu ja nuorten hermot alkavat pettää. Kuinka voi päästä yli ystävän murhasta, kuinka pysyä tolpillaan ja kasassa, kun tehtyä pahuutta selvitellään laajasti? Ehkä jotenkin. Ehkei mitenkään.

Jumalat juhlivat öisin on mehevä, koukuttava ja vähän ahdistavakin kirja. Tarinassa on monta mutkaa, henkilöt ovat jossain määrin kammottavia (ja siksi niin kiehtovia), miljöö on herkullinen ja psykologinen kuvaus kiinnostavaa. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1980-luvulle ja opiskelijaelämä itärannikon huippuyliopistossa on kuvattu niin hyvin, että lukiessa tuntui, kuin olisi ollut osa tuota suljettua yhteisöä. Siinä missä koko yliopisto muodostaa yhden yhteisön, kuuden nuoren kreikkajengi muodostaa toisen, vielä tiiviimmän. Kirjassa pohditaankin paljon lojaaliutta ja luottamusta. Miten ihmisryhmä toimii yhteisen mission puolesta? Mitä tehdään, kun asiat menevätkin pieleen? Kehen voi luottaa? Kuka romahtaa?

Henkilöt kiehtovat. He ovat nuoria ja siksi monin tavoin keskeneräisiä. Osa kasvaa ja kehittyy kirjan kuvaamana aikana, osa ei, yksi ei saa siihen edes mahdollisuutta. Erilaiset taustat, persoonat, tavoitteet ja olemisen tavat erottavat ja yhdistävät ryhmän jäseniä. Richard tekee kaikkensa, jottei hänen "rahvaanomainen" taustansa paljastuisi, sillä hänen on vaikeaa kestää sääliä ja vaikeaa ottaa apua vastaan kuin äärimmäisessä hädässä. Kaksoset, orvoiksi jääneet Charles ja Camilla ovat yksi kirjan kiinnostavimmista parivaljakoista. Heidän suhteessaan on jotain outoa, siinä on liikaa kontrollia ja liikaa läheisyyttä. Omalta osaltaan he myös toisintavat kreikkalaisten tragedioiden teemoja. Kuten lopulta muutkin kirjan henkilöt.

Jumalat juhlivat öisin on hieno lukukokemus. Se viihdyttää, kiehtoo, sulkee omaan piiriinsä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tarinassa on surua, ahdistusta, huumeita, alkoholia, pettymyksiä ja kehittymisen paikkoja. Siinä on nuoruutta, alkua aikuisuudelle, vapautta ja rajoja, vankeutta. Kuka on taustansa, kuka valitsemansa roolin, kuka tekemänsä rikoksen vanki.

_____

Tätä kirjaa on ymmärrettävästi luettu laajalti. Muutamia muiden ajatuksia: Kujerruksia, A girl of thousand lives, Kirjaurakka, Insinöörin kirjahylly, Jokken kirjanurkka, Koko lailla kirjallisesti.

Julianin kiehtovan persoonan ja yliopisto-opettajan työn vuoksi nappaan tällä yhden pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Keltainen kesämaraton käynnistyy

Keskiviikkoista ja keltaista huomenta!

Täällä starttaa aivan pian Keltainen maraton, eli tarkoituksena on lukea Keltaisen kirjaston kirjoja tämän päivän aikana niin paljon kuin vain sielu sietää. Maratonia emännöi Valkoinen Kirahvi ja mukana on myös Nanna.

Lukupinoni esittelin eilen, lisänä siihen löytyi hyllystä vielä Jayne Anne Phillipsin Suojelus Keltaisena pokkarina.

Aloittelen, kunhan aamupuuro ja -kahvi on nautiskeltu, viimeistään kello 10. Tarkoituksena on jatkaa vähintään 12 tuntia eli puolimaratonin verran, mutta jos kovasti innostun ja lukuintoa piisaa, saatan hyvinkin pyöräyttää toiset 12 tuntia päälle (yöunilla varustettuna, toki). Mutta katsotaan sitä sitten illemmalla!

Päivitän tätä postausta tilanteen mukaan. Kannustus on sallittua.

Pian mennään. Aloituskirjaa ei vielä ole valittu...

***

Klo 10–11

Ensimmäiseksi kirjaksi nappasin Italo Calvinon Halkaistun varakreivin (Il visconte dimezzato, suom. Jorma Kapari), joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1952 ja suomennettu ensi kerran vuonna 1970. Kyse on Keltaisen kirjaston kirjasta numero 96.

Tarinassa Terralban varakreivi Medardo lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, haavoittuu ja palaa kotiin vain yhtenä puolikkaana. Ikävä kyllä paluun tekevä puolikas on juurikin se kreivin paha puoli, ja pian maakunnassa alkaa tapahtua kauheuksia, kun pahuus astuu kehiin. Onneksi hyvä puolikaskin on edelleen elossa ja palaa muutaman vuoden vaelluksen jälkeen Terralbaan. Seuraa miehen taistelu itseään vastaan ja tasapainon etsintää.

Aika sympaattinen pikku opus (sivuja 115), joka herättelee pohtimaan hyvän ja pahan rajoja ja niiden näkymistä ihmisessä. Ääripäät eivät yleensä tuota koskaan hyvää, joten balanssi on tärkeää: niin maailmassa kuin meissä ihmisissäkin. Tätä sietää pohtia.

Hyvä vauhti päällä, vaihdoin pyjaman hameeseen ja nyt pohdiskelen, mitä lukisin seuraavaksi. Ehkä novelli tähän väliin ja sitten seuraava romaani...?

Aikaa kulunut: 1 h 5 min, josta lukuaikaa 1 h
Luettuna: 1 kirja / 115 sivua

***

Klo 11.15–11.50

Tämä väli oli kuin tehty novellille. Aloitin siis Colm Tóibínin Äitejä ja poikia -kokoelman lukemisen (Mothers and Sons, suom. Kaijamari Sivill). Kirja on ilmestynyt 2006 ja suomennettu 2013. Se on Keltaisen kirjaston kirja numero 445.

Aloitusnovellina on 44-sivuinen Järkimies, joka sukeltaa rikollisen mielenmaisemaan. Mies on rikkonaisen lapsuuden ja nuorisolaitoksessa kärsityn rangaistuksen jälkeen päätynyt tekemään ryöstöjä. Tilillä on koruja, rahaa ja uusimpana kymmenen miljoonan arvoinen taideryöstö. Samalla, kun mies selvittelee mahdollisuutta saada varastetut taulut myytyä, hän käy läpi omaa elämäänsä ja sen merkityksiä. Tunnelma on jotenkin hyvin rauhallinen, lähes seesteinen, vaikka kokemukset ovat rumia. Miehen äiti on alkoholisti, josta ei kuitenkaan voi rikollinenkaan olla välittämättä.

Hieno alku Tóibíniin tutustumiselle. Viihdyin miehen tekstin matkassa, sitä oli nautinto lukea. Hän ei tunnu kirjoittaessaan härväävän, vaan kertoo asiat kuten ne ovat ja lukija seuraa mukana. Tykkään!

Haaveilen jo lounaasta, vaikkei aamaisesta vielä kovin montaa tuntia ole. Suunnitelmissa on kokata aurajuusto-purjososekeitto, ja sen hautuessa voi hyvinkin jatkaa lukemista. Parvekkeella ei valitettavasti ole tällä hetkellä lainkaan kalusteita, joten on tyydyttävä loikoilemaan sohvalla. Ei se tosin ole huono sekään...

Aikaa kulunut: 2 h, josta lukuaikaa 1 h 35 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 159 sivua

***

Klo 13–16

Lounas houkutteli, ja keitosta tulikin erinomaisen herkullista. Nyt kolmen tunnin lukusession jälkeen nautiskelen kahvia ja jätskiä.

Luin seuraavan novellin Äitejä ja poikia -kokoelmasta, nimeltänsä Laulu (11 sivua). Siinä muusikkonuorukainen kohtaa kauan sitten kadottamansa äidin – ja yhteinen kieli on tietenkin musiikki. Ehkä hieman lattea kokonaisuus, pituus ei antanut mahdollisuutta päästä kovin syvälle.

Varsinainen lukuponnistukseni kohdistui kuitenkin E. L. Doctorown Homer ja Langley -romaaniin (Homer & Langley, suom. Helene Bützow), joka on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennettu 2013. Kirja on 442. Keltaisen kirjaston julkaisu, pituutta 210 sivua.

Tarina kertoo kahdesta newyorkilaisveljeksestä, jotka elävät vanhoina poikina ja erakkoina hulppeassa lapsuudenkodissaan Viidennellä avenuella. Kirja kertoo Yhdysvaltojen historiasta 1900-luvun ajalta veljesten ja ennen kaikkea minäkertojan, sokeutuvan Homerin kautta, mutta pohjimmiltaan se on kuvaus ja pohdinta vapaudesta. Mitä on vapaus, miten sen voi määritellä, onko kaikilla oikeus siihen? Voiko ihminen olla vapaa yhteiskunnasta?

Kirja pohjautuu tositarinaan Collyerin veljeksistä, jotka kuolivat kodissaan vuonna 1947 yli 100 000 kilon romuvuoren keskellä.

Vaikuttava kirja, täytyy sanoa. Pidän Doctorown toteavasta tyylistä kirjoittaa suuria asioita tiiviiseen muotoon. Toisaalta olisin mieluusti lukenut tällaista tarinaa vielä toisetkin 200 sivua. Nyt pitkä ajanjakso ja suuret asiat on tiivistetty äärimmilleen. Mutta eipä ainakaan voi syyttää jaarittelusta.

Kahvi tuntuu auttavan hieman pökerryttävään olotilaan. Vaan mitähän sitä seuraavaksi lukisi...?

Aikaa kulunut: 6 h 10 min, josta lukuaikaa 4 h 35 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 380 sivua

***

Klo 16.30–18.30

Oli lopultakin annettava luonnon kutsua. Poistuin pariksi tunniksi ulos, kanavanvarteen lukemaan. Kylläpä teki gutaa! Aurinko paistaa kauniisti, muttei ole liian tukalaa. Tuuli virkistää.

Valitettavasti kirja ei ollut kyllä mieleinen. Luin Amos Ozin kahden novellin kokoelman Kuolemaan asti (Ad mavet, suom. Ilkka Malinen), ilmestynyt 1971 ja Tammen Keltaisen kirjaston teos numero 207 vuodelta 1987.

Kirjassa on kaksi novellia: Ristiretki ja Myöhäinen rakkaus. Ensinmainittu on nimensä mukainen ristiretkikuvaus 1000-luvun hengessä, ikään kuin erään matkalaisen jälkeensä jättämä kronikka. Ranskalainen ristiretkiseurue lähtee vapauttamaan Pyhää Maata pakanoiden, vääräuskoisten ja juutalaisten vallasta ja kohtaa matkallaan monenmoista. Ristiretki ei ole, suju eikä pääty onnellisesti. Uskon nimissä tehty väkivalta pohdituttaa aina. Niin tälläkin kertaa.

Myöhäinen rakkaus on kuvaus ikääntyneen juutalaismiehen viimeisestä koetuksesta nousta kansansa puolesta antisemitismiä vastaan. Jotenkin todella raskasta luettavaa, vaikka novellin idea on kiinnostava. En päässyt yhtään mukaan tähän. Ehkä pientä kisaväsymystäkin jo ilmassa?

Joka tapauksessa ulkoilu piristi kummasti. Nyt ehdin vielä jonkin kirjan lukea puolimaratonin aikarajoissa, mutta mikä se voisi olla? Ehkä Toni Morrisonia, niin tulisi luettua edes yksi oman hyllyn Keltainen aarre. Muut tähän saakka lukemani ovat olleet kirjaston löytöjä. Matkaeväänä on vielä pussillinen Turkinpippureita, hyvä!

Aikaa kulunut: 9 tuntia, josta lukuaikaa 6 h 35 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 508 sivua

***

Klo 19–21.45

No niin! Nyt on puolimaraton takana ja tähän se myös jää, turha tavoitella suurempia, kun juuri nyt tuntuu oikein hyvältä lopettaa.

Viimeisenä Keltaisena luin Toni Morrisonin Armolahjan (A Mercy, suom. Seppo Loponen), joka ilmestyi 2008, suomennettiin 2009 ja on Keltaisen kirjaston 394. kirja. Olen menettänyt sydämeni Morrisonille, ja myös tämä kirja jytisi syvällä. Kieli tuntui harvinaisen "helpolta" ollakseen Morrisonia, tarinassa on synkkyyttä ja syvyyttä, miljöö ja henkilöt ovat kokonaisia, eläviä. Hieno kirja, muttei paras lukemani.

Tarinassa sukelletaan 1600-luvun lopun Amerikkaan ja teemana on orjuus ja vapaus, eurooppalaisten, afrikkalaisten ja alkuperäisasukkaiden yhteentörmäys, naiseus ja naisen paikka. Isoja juttuja, jälleen kerran. Vaikea tätä on vähäiseen tilaan tiivistää, joten enpä edes sen kummemmin yritä. Katsotaan, jos irtoaisi varsinainen blogiteksti myöhemmin.

Olipa ihana päivä! Keltaisessa kirjastossa on totisesti aarteita lukemistaan odottamassa edelleenkin, ja samalla oli hyvä huomata, etten aivan kaikesta myöskään ihastu. Pääasiassa lukukokemukset olivat tänään hyviä ja vaikuttavia, ja Tóibínin novellien parissa jatkan matkaani heti, kunhan päässä ei enää humise näiden lukujen jäljiltä...

Koontina siis seuraavaa: 12 tunnista lukemiseen käytin 9 tuntia 20 minuuttia. Huomattavasti parempi osuus kokonaisajasta siis kuin kokemillani 24 tunnin maratoneilla, jolloin muu puuha (kuten vaikka nukkuminen) vie enemmän aikaa. Sivuja kertyi yhteensä 697, vau! Kokonaisia kirjoja luin 4, novelleja 2. Alkuperäisteokset olivat vuosilta 1952, 1971, 2006, 2008 ja 2009 ja kirjailijat Italiasta, Irlannista, Yhdysvalloista ja Israelista.

Haasteitakin saan näin eteenpäin. Morrisonin Armolahja jatkaa 14 nobelistia -haastetta, Ozin Kuolemaan asti vie Maailmanvalloitukseni Israeliin ja lisäksi etenkin kirjan ensimmäinen novelli Ristiretki sopii Ihminen sodassa -haasteeseen – ja nyt ylenen kenraaliksi! Kaikki lukemani neljä kirjaa tulevat tietenkin olemaan myös osa Keltaista kesääni kokonaisuudessaan.

Mukava lukupäivä takana! Kivaa oli myös seurata Valkoisen Kirahvin ja Nannan etenemistä.

Lukuisaa ja lokoisaa kesäviikon jatkoa kaikille!

Keltainen keskiviikkomaraton huomenna

Huhhui! Kesä on alkanut aika mukavasti, toista lomaviikkoa viedään. Olen lukenut, lukenut, lukenut, käynyt kirjastossa, syönyt jätskiä, leiponut muffinsseja ja mitähän vielä. Viime viikon Pariisista puhumattakaan – reissupostaus tulee, jahka saan kuvat, itseni ja matkapäiväkirjani ojennukseen.

Koska en tosiaan olekaan kuin vasta vähän lämmitellyt lukemisen suhteen, aion huomenna keskiviikkona osallistua Valkoisen Kirahvin Keltaiselle maratonille. Keltainen kesä -haaste pyörähti Opuscolossa käyntiin jo 1.6., ja sen olen avannut Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaanilla.
Huomenna on siis tarkoitus viihtyä Keltaisen kirjaston aarteiden parissa koko päivä. Aloitan, kunhan herään ja jatkan ainakin puolimaratonin eli 12 tunnin verran. Mikäli intoa piisaa, jatkan matkaa senkin jälkeen – katsotaan! Päivitän etenemistä tänne blogiini. Jos joku muukin innostuu osallistumaan, ilmoittautua voi edelleen Opuscolossa!

Kirjaston ja oman hyllyn kokoelmat tuottivat kuvassa näkyvän kirjapinon. On uutta ja vanhaa, Jenkkilää, Eurooppaa ja Aasiaa, lyhyttä ja vähän pidempää, romaaneja ja novelleja. Hieman heikommin näkyvät selkämyspaperinsa menettäneet teokset ovat alhaalta ylöspäin Amos Ozin Kuolemaan asti, Kurt Vonnegutin Äiti yö ja Italo Calvion Halkaistu varakreivi.

Onko suosituksia? Mistä kannattaisi aloittaa, mitä pitäisi ainakin saada luettua? Mikä kannattaa ehkä jättää maratonilla väliin?

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2011
142 s.
Bunker (2009)

Kirjastosta.



Syrjäisen metsätien päässä on vanha mylly, jonka kellarissa on bunkkeri ja yläkerrassa pieni huone. Ulospäin kaikki näyttää vain hiljaiselta ja hylätyltä, hieman pölyiseltä ja raunioituneelta. Mutta myllyssä on vankina nainen, Monika, kesken työpäivänsä kaapattu autokaupanmyyjä. Kaappaajaa hän ei tunne, eikä miehestä saa muutenkaan mitään selkoa. Hän ei esitä mitään vaatimuksia.

Tuntien ja päivien kuluessa Monika koettaa päästä selvyyteen siitä, mitä häneltä odotetaan ja miksi hänet on kaapattu. Menneisyys alkaa kovasti kummitella, eikä uhri aina ole ihan siltä miltä näyttää. Ei ole tosin rikollinenkaan. Kaikkea muuta.

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri on hyvin tiivis jännityskirja, se on vain 142 sivun mittainen, eikä siinä ole minkäänlaisia ylimääräisiä rönsyjä. Näkökulmia on kolme: Monikan, kaappaajan ja kaiken tapahtuneen jälkeen paikalle saapuneen pelastushenkilökunnan. Kertojat on erotettu toisistaan erilaisin fontein.

Kirja sattui käteeni kirjaston jännitysosastolla, ja koska se on niin lyhyt, ajattelin, ettei tuossa ainakaan voi kovasti tuhrautua aikaa. Nyt kirjan luettuani on todettava, että voisin kuitenkin ihan mieluusti ottaa ne pari tuntia elämästäni takaisin tehdäkseni jotain muuta.

Bunkkerin kerronta on tiivistä, virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä, tapahtumat etenevät. Mutta en vain vakuuttunut, en ollenkaan. Tuntui kuin olisin lukenut tv-ohjelman käsikirjoitusta, nopeita leikkauksia, ympäristön kuvailua, yhä uusia käänteitä. Monikan ja kaappaajan sisäiset äänet tuntuivat höhliltä, "voi perhanan" hokeminen mielessään ja "missä se ovi on, tuollako vai tuolla" äänetön huudahtelu vaikutti kornilta. Ja jotenkin on niin kulunutta, että kaikilla on niin traumaattinen lapsuus.

Plussaa kirja saa siitä, että se jättää epävarmuutta ja tulkinnanvaraa. Menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat, kuvitelmat ja todellisuus lipuvat päällekäin ja omat oletukset menevät muutamaan kertaan uusiksi. Valitettavasti vain kirjan arvoitus – kuka on kuka, mitä on tapahtunut ja mistä tämä kaikki johtuu – jäi minulle aivan yhdentekeväksi. En lopulta ollut kovinkaan kiinnostunut saamaan selville kirjan jujua. Ja se on jännityskirjallisuudessa himppasen huono homma.

____

Bunkkerissa ovat kyyhöttäneet myös Susa, Jori, Hanna, Anki ja Leena.

Rikoksen jäljillä -haasteessa etenen rikospaikalle.

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja
Kansi: Anitta Yritys
Minerva 2014
196 s.

Kirjastosta.


Sosiaalipsykologi, psykologian lehtori Janne Viljamaa on kirjoittanut helposti lähestyttävän ja tiiviin opuksen lastenkasvatuksen kanssa kamppaileville. Kirja on suunnattu ensisijaisesti vanhemmille, mutta myös aloitteleva kasvatus- ja opetusalan ihminen saa siitä paljon irti – miksei kuka tahansa muukin alan ammattilainen.

Viljamaan teesit ovat selkeät: ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja olento, johon vaikuttavat sekä lähipiiri että ympäröivän yhteiskunnan olemus ja resurssit. Nykyisin lapsilla on paljon käytösongelmia, keskittymisvaikeuksia ja kykenemättömyyttä ymmärtää omia rajojaan ja hallita itseään ja käytöstään. Miksi näin on?

Kasvaakseen itsetunnoltaan vahvaksi, muut huomioon ottavaksi, yritteliääksi ja sosiaaliseksi olennoksi lapsen on saatava paljon ärrää. Tarkemmin sanoen rakkautta (ehdotonta!), rajoja (vain rajat tuntemalla voi kunnioittaa itseään ja muita), rohkaisua (aitoa yrittämistä on kehuttava, kurkitaan myös vieraille alueille), riitojen sovittelua (heti eikä vasta huomenna, ratkaisuja, ei syyllisiä, etsien) ja ravistelua (tuttujen ajatuspolkujen ohittamista, joskus pientareen kautta). Hyvältä kuulostaa, mutta kuinka se toteutuu?

Viljamaan kirja on hyvin käytännönläheinen, eikä siihen tarttuminen edellytä etukäteistietoja. Kiinnostus ja tarve aihepiiriin tutustumiseen riittävät. Kuka täällä oikein määrää lähtee liikkeelle kartoittaen suomalaiset sukupolvet ja niiden keskeiset sukupolvikokemukset ja määrittelemällä, mitä vallalla tarkoitetaan ennen kaikkea kasvatuksessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Sen jälkeen käsitellään vanhemmuutta ja vanhemman roolin syntymistä, pohditaan lapsiperheiden asemaa nyky-Suomessa, kartoitetaan kiusaamista ja sen torjuntaa ja lopuksi koostetaan vinkkejä lapsen itsetunnon tukemiseen.

Kirjassa nostetaan esiin tärkeitä asioita liittyen esimerkiksi koulunkäyntiin ja koulun ja opettajan rooliin kasvatuksessa. Viljamaa kritisoi white flight -ilmiötä ja koulujen keskinäistä kilpailua, jotka osaltaan aiheuttavat syrjäytymisuhkaa ja yhteiskunnallista epätasa-arvoistumista. Sen seurauksena huono-osaisuus periytyy entisestään ja erot lapsiperheiden hyvinvoinnissa levenevät. Samalla hyväosaisissa perheissä saatetaan lapsilta vaatia liikaakin ja elämästä muodostuu pelkkää suoritusta suorituksen perään, eikä lapsi ehdi olla lapsi ja kasvaa omaksi itsekseen kaikessa rauhassa.

Kuka täällä oikein määrää on hyvä kirja luettavaksi, jos kasvatusasiat ja lapsen tukeminen tämän kasvussa ja kehityksessä mietityttävät. Teksti on sujuvaa, esimerkit hyviä ja vinkit epäilemättä kokeilemisen arvoisia. Viljamaa tietää, mistä puhuu, ja antaa sen myös näkyä. Hän ei pelkää kyseenalaistaa ja ehdottaa vaihtoehtoja. Virkistävää!

Aihepiirejä on hamuttu mukaan ehkä hieman liikaakin, sillä paikoin kirja tuntuu vähän jäsentymättömältä. Kirjan keskeisenä teemana on vallankäyttö ja kuri ja toisaalta lapsen kasvattaminen hyväitsetuntoiseksi ihmiseksi. Siinä mielessä teemat, joita itse pidin juuri tämän kirjan osalta hieman sivupolkuina (esimerkiksi kiusaaminen ja erilaiset syömishäriöt), ovat perusteltuja. Tämän mittaisessa kirjassa haluaisin kuitenkin keskittyä lukijana vain pääasiaan – nyt useampaa teemaa vain hipaistiin ennen kuin matka jatkui vauhdilla eteenpäin ja jäljelle jäi vain kysymysmerkkejä. Toistoa on myös jonkin verran, ja vaikka kirjan aiheet toki alleviivaamisen ansaitsevatkin, esimerkiksi muutamat kielikuvat ja vertaukset alkoivat lukiessa ärsyttää toistuessaan.

Kritiikistä huolimatta pidän kirjaa tarpeellisena ja ennen kaikkea fiksuna opuksena. Kasvatusalan ammattilaisena olen vasta aloittelija, eikä omia muksuja ole, mutta silti uskallan suositella tätä kirjaa, mikäli aihepiiri tuntuu missään määrin tutulta. Kuka täällä oikein määrää ei tietenkään vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta se johdattelee ajattelemaan vaikeitakin asioita ja kääntämään katsetta siihen tärkeimpään: kuinka saatella uusi sukupolvi ilman suurempia kolhuja kohti aikuisuutta ja tasapainoista elämää.

William Kennedy: Karhiainen

William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!