Markus Leikola: Matkalla tänne
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Schildts & Söderströms 2013
151 s.
Divariostos.
Markus Leikolan Matkalla tänne on 12 novellin kokoelma, jossa ollaan muutoskohdissa. Kieli tykittää suorana ja konstailemattomana, rivien välistä ei tarvitse liikoja lukea. Henkilöt ovat tuttuja ja silti outoja, melkein kuin naapureita ja sukulaisia, työkavereita ja ohikulkijoita, ja kuitenkin jokin erottaa heidät tavallisesta. On se sitten ajatus, teko, toive, virhe.
Kokoelma on nopealukuinen ja novellit tasaisen varmoja. Niissä ei ole suuria nousuja tai laskuja, vaan ne etenevät helposti haltuun otettavalla tavalla. Toisaalta tasaisuus tylsistyttää ja novellit sujahtavat ohi jättämättä sen kummempia muistijälkiä.
Pidin etenkin novelleista Pihapolku, Altaanmittoja, Häämatka, Arpajaisvoitto ja Jätetty. Niissä oli riittävästi yllättäviä elementtejä: erikoinen kertoja tai päähenkilö, koukku, loppu, joka keikautti asiat toiseen asentoon. Juuri niin kuin hyvissä novelleissa on.
Pihapolussa pikkupoika ottaa pelosta niskalenkin ja miljöö on vahva. Altaanmittoja esittelee kaksi erikoista ihmistä ja kuvaa sitä hetkeä, kun reviirit ylitetään ja neuroosit näyttävät kyntensä. Häämatka kerii auki suhdetta, joka näyttää lopuksi hyvin erilaiselta kuin alunperin luuli. Arpajaisvoitto kuvaa elämää, joka on minusta hyvin kaukana, mutta johon on tällaisen novellin myötä helpompi samaistua, näkee taas hieman selvemmin, ymmärtää jotain, jota ei ole pitänyt niin keskeisenä. Jätetyssä ilahdutti kertojavaihdosten dynaamisuus ja novellin kuvaaman tilanteen absurdius – ja samalla kyse on jostain aivan tavallisesta, sellaisesta, johon kuka vain voi joutua.
On kuitenkin todettava, ettei Matkalla tänne ole minulle muuta kuin välipala. Luin kokoelman joskus viime viikolla, enkä enää tarkalleen edes muista, milloin. Yhden iltapäivän tämän kanssa viettää, mutta kuten todettua, tavallisuus on osaltaan tämän kokoelman teema ja se aiheuttaa myös tunteen siitä, että novellit haipuvat mielestä samaa tahtia kuin niitä lukee.
Toisaalta tärkeää on sekin, että lukukokemus on hyvä juuri sillä hetkellä. Miksi kaikkien kirjojen ja tekstien pitäisi jäädä ikuisesti mieleen? Eikö ole hyväkin, että on kirjallisuutta, jota voi hyödyntää silloin, kun sitä tarvitsee, ja lähettää se eteenpäin, kun tarve on ohi?
Matkalla tänne sopii luettavaksi hetkeen, jossa haluaa matalan kynnyksen luettavaa, joka ei kuitenkaan ole tyhjää ja merkityksetöntä.
_____
Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Pinon päällimmäinen, Helsingin Sanomat.
Minä luin tämän kokoelman ehkä vuosi sitten, ja varsin tehokkaasti ovat tekstit häipyneet mielestä. Sen kuitenkin muistan, että pidin novelleista. Pidin myös Leikolan runokokoelmasta Naamakirja. :)
VastaaPoistaTäytyypä joskus lukea se Naamakirja, jos osuu tielle.
PoistaTämä kokoelma on sellainen, että aika purematta nämä tekstit nielee, nauttii lukuhetken verran ja sitten unohtaa. Mutta onhan sellaisellekin kirjallisuudelle toki paikkansa ja aikansa.