Vuosi pakettiin ja uutta kohti

Alkaa tämä vuosi olla vähitellen nähty.

Ainakin tämä on ollut parempi vuosi kuin edellinen. Olen ollut onnellisempi. Alkuvuodesta elämä mullistui, kun muutin avovaimoksi meren rannalle Helsinkiin. (Identiteetti)kriiseiltä ei vältytty, mutta aina ne kai kuuluvat taitekohtiin. Olen viihtynyt pääkaupungissa hyvin, joskin välillä kaipaan Tamperetta ja erityisesti mahtavia ihmisiä siellä. Toki on tullut rampattua opiskelujen perässä Pirkanmaalla etenkin keväällä ihan kyllästymiseen asti, mutta tottakai sitä joutuu silti eroon normaalisti arkeen kuuluvista tyypeistä, kun asuu eri kaupungissa. Harmi.

Kevään lopuksi sain valmiiksi opettajan pedagogiset opinnot. Syksyn tullen aloin tosissani tehdä gradua. Nyt näyttää ihan hyvältä, joskin paaaaaaljon on vielä tekemistä. Kirjoittamista. Tutkimista. Lukemista. Mutta pidän siitä, sillä haluan tehdä niitä kaikkia. Valmistumisella ei enää tunnu olevan paniikinomaista kiirettä, vaikka tavoite ensi keväässä onkin. Katsellaan. En halua pakottaa itseäni. (Hellä piiskaus käy kyllä.)

Kesällä murehdin liian pientä palkkaani ja tylsäksi osoittautunutta työtä. Syksyllä työolot hieman paranivat, mutteivät edelleenkään vastanneet sitä, mihin minut puheiden mukaan palkattiin. Tilanne saattaa muuttua hieman keväällä, mutta siitä tarkemmin, jos asiat etenevät. Matalapalkkaisena eläminen on vaikeaa, eikä tilannetta helpota se, että tämän vuoden tienestit ylittävät juuri ja juuri opintotuen tulorajat, joten joudun palauttamaan yhden kuukauden opintotuen, kunhan jostain kiskaisen rahaa siihen tarkoitukseen. Tämä on kyllä ihan omaa syytäni, sillä ilmeisesti on liikaa vaadittu osata laskea yhteentoista. Kymmeneen laskeminen sujuu kyllä... Pääsisipä jo näistäkin vaivoista. Voisi siirtyä murehtimaan jotain muuta.

Olen päässyt tänä vuonna katselemaan hieman maailmaakin. Maaliskuussa olimme Marin ja Jennin kanssa Edinburghissa, josta en sitten koskaan kirjoittanutkaan mitään matkamerkintää, vaikka niin uhosin. Hauskaa siellä joka tapauksessa oli, ja kaupunki oli upea. Erityisen hyvin mieleen jäi keskustan vanha hautausmaa, sinne tehdyt yökävelyt ja siellä tavattu orava. Opettelin matkalla juomaan viskiä, rakastuin Edinburghin linnaan ja täytin 26 vuotta. 

Huhti-toukokuun vaihteessa olin Itävallassa opettajankoulutukseen liittyvällä ERASMUS-kurssilla kaksi viikkoa. Ihan mielenkiintoinen reissu, jonka aikana käytiin myös päivämatkalla Italiassa ja Sloveniassa. 

Elokuussa pyöräilimme V:n kanssa Pellinkiin ja takaisin. Kolmen päivän kesäloma teki hyvää ja saaristo paljastui minulle sopivaksi mielentilaksi. Uudestaan pitää joskus mennä. Ehkä sillä kertaa näemme edes vilauksen Toven Haru-saaresta... Syyskuussa kävin Rovaniemellä tapaamassa ystäviä ja lokakuussa sain iloa Suomenlinnasta.

Marraskuussa matkustimme Kööpenhaminaan, missä vietimme erinomaisen hyvän pitkän viikonlopun, vaikka Tanskan hintataso hieman hirvittikin. Toinenkin pohjoismainen pääkaupunki tuli tutuksi, kun seilasimme Jennin kanssa meren yli Tukholmaan yhden päivän minilomalle. Itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna oli vuorossa surullisenkuuluisa Pietarin-matka, jota en edelleenkään pysty muistelemaan kovin suurella lämmöllä. Ehkä joskus viiden vuoden päästä nauran sille kuin mille tahansa hupaisalle sattumukselle. Ehkä.

Olen käynyt tänä vuonna seitsemässä eri maassa, mikä on aika huima määrä! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa, mutta ei ehkä ihan heti alkuvuodesta muun muassa mainittujen taloudellisten haasteiden takia ja siksi, että ehkä saan sitä gradua tehtyä, jos lupaan itselleni jonkin matkapalkinnon kun se on valmis. 

Tämä on ollut hyvä vuosi. Toivottavasti seuraavasta tulee vähintään yhtä hyvä. Ainakin minusta tulee sen kuluessa filosofian maisteri, eikä se olekaan ihan mikään sivuseikka. Ennen maisteri- tai muita mullistuksia vietetään kuitenkin vuodenvaihdetta ja vuosipäivää. Ollaan tuon miehen kanssa tallailtu samaa polkua tai ainakin sen vierustaa seitsemän vuotta. Aika kiva. 

Ja illalla koti täyttyy ystävistä, joiden kanssa kelpaa heittää hyvästit menneelle vuodelle ja rynnätä kohti uusia seikkailuja.

Hyvää uutta vuotta itse kullekin!

Tuntemattomat tyttökirjat: Naamion takana

Louisa M. Alcott: Naamion takana. Kootut kertomukset. Suom. Inkeri Koskinen. Helmi Kustannus 2005. 277 s.

Tämä kirja katseli minua monella kirjastoreissulla hyllystä. Se oli asetettu esille houkuttelemaan ohikulkijaa, ja lopulta sen katse sai minut valtaansa ja lainasin teoksen. Kyseessä on viiden kertomuksen kokoelma, jossa tyttökirjailijana parhaiten tunnettu Louisa M. Alcott näyttää toisenlaisen puolen itsestään, sellaisen hieman vähemmän kiltin ja opettavaisen.

Kokoelmassa on mukana yksi pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, Alcottin nuorena kirjoittama (ja sisarussarjan oikeasti esittämä) näytelmä Bianca, oopperatragedia sekä kolme eri lehdissä ilmestynyttä jännityskertomusta: Hengenvaarallista huvia, Honorin perintö ja Silmäpari, eli modernia magiaa. Alcott elätti itseään ja perhettään kirjoittamalla, ja ennen kuin hänestä tuli Pikku naisten luoja, hän kirjoitti paljon tilaustöitä ja juurikin suosittuja jännityskertomuksia aikakauslehtiin. Suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe kirjan alussa ja lyhyet esittelyt ennen kutakin kertomusta ovat mielenkiintoisia ja antoivat paljon uutta tietoa ainakin tälle lukijalle.

Minähän siis rakastan Pikku naisia, koko sydämestäni ja aivan estoitta. Mikään ei voi himmentää tai heikentää sitä kiintymyssuhdetta, joka minulla Alcottin kuuluisimpaan kirjaan on. Olen lukenut Pikku naiset vähintään kymmenen kertaa (jatko-osatkin melko monesti), enkä näe mitään syytä, miksen lukisi sitä vielä toista tai kolmatta kymmentä kertaa uudestaan. Pikku naisia on minun lohtukirjani, olen kasvanut sen kirjan kanssa ja siitä löytyy joka ikinen kerta jotain uutta. Viime maanantaina tapasimme ystäväporukalla brunssin ääressä, ja silloin tuli puhetta nuortenkirjoista ja myös Pikku naisista. Kieltämättä kriittisetkin äänenpainot ovat ihan sallittuja, ja niitäkin esitettiin: onko nykyaikaisen tytön välttämättä hyvä lukea sellaisista roolimalleista, jotka ovat eläneet maailmassa, jossa naisen paikka on kotona, vaimona ja vaikka kuinka paljon luovuutta, intoa ja älyä olisi, aina on jäätävä miesten varjoon. Valitettavasti minulta ei onnistu Pikku naisten analysointi missään määrin kriittisesti, se on yksinkertaisesti aivan liian rakas kirja, mutta totta toki on, että Pikku naisten maailmaan sukeltavalle nykymuksulle on ehkä ihan hyvä huomauttaa, että se on oman aikansa kuva. Tosin en kyllä itse myönnä saaneeni mitään huonoja vaikutteita Pikku naisista, sen sijaan Jo kannusti kirjoittamaan itsekin ja pitämään mielessä, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa. Eli täällä suunnalla vaikutteet eivät keskittyneet perhemalleihin, vaan nuoren ihmisen elämänpolkuun. Pisteet siitä Louisalle.

Naamion takana onkin sitten jotain ihan muuta kuin Pikku naisia. Kokoelman tekstit on kirjoitettu aikuisyleisölle suoraan rahaa vastaan, ja niissä tarjotaan lukijoille sitä, mitä he ovat aikakauslehdestä halunneet lukea: jännitystä, vaaraa, karkaamisia, perintösalaisuuksia, yliluonnollisia ilmiöitä. Vahvin kertomus on pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, jossa salaperäinen kotiopettajatar Jean Muir saapuu ylhäiseen Coventryn perheeseen ja alkaa kuin varkain toteuttaa omia suunnitelmiaan talonväen keskuudessa. Naamion takana on todella viihdyttävä, terävä ja taidokas tarina avioliittopeleihin kuuluvasta vehkeilystä, roolien moninaisuudesta ja keinoista, joita kuvatun ajan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa verkostoissa on menestyäkseen käytettävä.

Pikku näytelmä Bianca, oopperatragedia on kaikessa paatoksellisuudessaan aika muikea välipala, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärrä, miksi se on valittu kokoelmaan mukaan. Itse olisin lukenut mielummin jonkin Alcottin novellin sen paikalla. Toki fani nauttii kurkistuksesta Alcottin nuoruuteen ja yhtymäkohdista Pikku naisiin, mutta silti koin näytelmän vähän turhana kirjantäytteenä.

Kolme viimeistä jännityskertomusta ovat tarkkasilmäisiä aikansa kuvia. Eniten pidin Silmäpari, eli modernia magiaa -tarinasta, jossa näkökulma on miehen ja aihepiiri kiehtova: hypnotismin ja muiden yliluonnollisten elementtien kautta kerrotaan naisen ja miehen välisestä valtataistelusta ja sen tuhoisista seurauksista. Honorin perintö on tylsähkö stoori salaisuuksista ja niiden selviämisestä – ei kovin kummoinen, kun minulta kysytään. Hengenvaarallista huvia läjäyttää naivin Pikku naisten ystävän eteen jotain odottamatonta: huumeita ja rilluttelua niiden vaikutuksen alaisena! Tällainen teema tuli kyllä ihan puskan takaa, ja kertomus on oikein oivallinen, vaikka siinä onkin tylsähkö loppu.

Huomasin, että olisin ihan mieluusti lukenut lisää Alcottin aikuiskertomuksia. Tällainen genre on minulle hieman vieras, mutta se kertoo paljon 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ihmisistä. Viihde oli eittämättä vähintäänkin syntistä, mutta silti sitä rakastettiin ja haluttiin lukea. Ymmärrettävää. Pidän myös ajatuksesta, että tällaiset tarinat ovat antaneet mahdollisuuden kapinoida vallitsevia rakenteita vastaan (vaikka niissä olisikin päädytty joihinkin varsin konventionaalisiin ratkaisuihin) – ja toisaalta ne ovat olleet esimerkiksi juuri Louisa M. Alcottille puhtaasti rahanansaitsemiskeino. Työtä. Mahdollisuus elättää itseään ja köyhtynyttä perhettään. Naisen voimaa.

Kannatti lukea, sillä tämä toi hieman näkökulmaa itse kirjailijaan. Toisaalta nyt tekee taas mieli lukea Pikku naisia jatko-osineen ja upota siihen Naamion takana -kokoelmaan verrattuna äärimmäiseen rauhalliseen, lempeään ja armolliseen 1800-luvun maailmaan, jossa kaikella on tismalleen oikea aikansa ja paikkansa, ja olo on aina turvallinen.

- -

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Kuviteltua vai elettyä?

Olen ollut jo viisi päivää lomalla, ja toiset viisi on vielä jäljellä. Töihin menen vasta loppiaisen jälkeen, mutta ensi viikon olen päättänyt pyhittää gradulle. Vaikka olenkin kääntänyt aivoni loma-asentoon varsin onnistuneesti, opiskelijaminäni nostaa päätään aika ajoin. Tein kuitenkin päätöksen, että tällä viikolla en koske mihinkään muuhun kuin lomailua edistäviin tavaroihin ja ajatuksiin. Pakkohan ihmisen on siihen kyetä, muuten ei tule mitään. 

Muutamana yönä olenkin sitten viihdyttänyt itseäni internetissä ihan olan takaa. Viime viikolla, ensimmäisenä vapaailtanani siivosin Facebookin Timelinea vuosien varrelta. Havainnointi johti siihen lopputulokseen, että olen mitä ilmeisimmin – statuspäivityksistä päätellen – ollut vuosina 2007 ja 2008 lähinnä väsynyt, vihainen ja/tai juomassa alkoholia. Deleten käyttö ei siis tuottanut minkäänlaista ongelmaa tai menneisyyden tekosten kumittamisen murehdintaa. Huomasin myös, kuinka paljon Facebook on muuttunut noista ajoista: aiemmin sinne kirjoitti huomattavasti avoimemmin, kuulumisia vaihdettiin ihan sööristi suoraan seinällä, eikä vielä ollut tietoakaan hermojaraastavista väittelyistä, joita nykyään pompsahtaa pintaan melkein syystä kuin syystä (ja syyttä). Kavereinakin oli tietenkin lähinnä ihan oikeita kavereita. Nykyäänkin on, mutta lisänä siihen monenmoisia tuttuja ja muita kylän miehiä. Ei sillä, että edelleenkään mitään valtavia paljastuksia siellä tekisin, mutta kyllä viestittely on silti pitkälti siirtynyt yksityisviestien puolelle. Ehkä ihan hyvä niin. 

Siinä kun poistin (typeriä) merkintöjäni bittiavaruuteen tuli mietittyä, onko oman historian muuttaminen todella niin helppoa. Me nykyihmiset tuotamme itsestämme paljon jälkiä tietoverkkoihin, emmekä enää niinkään paperille, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että toki ennenkin on tuhottu merkintöjä ja siistitty omaa menneisyyttä täysin despoottisesti. Henkilöhistoria on kiinnostavaa, ja itse aina sen suhteen mietin, kuinka paljon tutkimuksen kohteena oleva ihminen on eläessään muokannut itsestään jäävää kuvaa ja millä perusteilla. Onko hän ajatellut olevansa joskus tutkimuksen tai kiinnostuksen kohteena? Onko se vaikuttanut ei vain jätettyihin jälkiin, vaan myös elettyyn elämään? Itse ainakin ajattelen, että voi hyvinkin olla, että olen joskus kuolemani jälkeen jonkun tänne vielä jäävän ihmisen uteliaisuutta kutkutteleva tyyppi. En välttämättä suoranaisten ihmismassojen, mutta ehkä jonkun sukulaisen. Sitä en sitten tiedä, kuinka paljon satunnaista sukulaista kiinnostaa elämäni aineeton puoli, mutta toki olisi ihan kiva asia, että siitä olisi olemassa joitain suuntaviivoja. Kuten nyt vaikka niitä omakätisiä merkintöjä. Kaikessa typeryydessäänkin. 

Viime yönä en saanut unta, joten aloin selailla tätä blogiani taaksepäin. Itse asiassa tein ihan mekaanista muokkaustyötä, sillä olen aloittanut kirjoittamisen ärsyttävän pienellä fontilla, jonka olen jossain vaiheessa tajunnut vaihtaa isompaan, ja niinpä aloin sitten muokkailla vanhoja kirjoituksia säällisemmän näköisiksi. Sisältöön en puuttunut (joku roti!). Ja täytyy sanoa, että nopea katsaus vuosiin 2006–2008 paljastaa myös täällä, että elämääni on kuulunut aika paljon väsymystä, vitutusta ja viinaa. Ainakin siihen osuuteen elämästä, josta olen tänne jotain kirjoittanut. Tuntui hassulta lukea omia kirjoituksiaan useamman vuoden takaa. Moni asia oli tuttua, mutta paikoin mietin, kukakohan tuo tyyppi oikein on. Voisiko siis sanoa, että jotain muutosta on tapahtunut? Kasvua? Taantumusta? Välillä nolotti, mutta välillä hämmennyin: kas kun olenkin osannut ilmaista jotain napakasti, miksen enää? 

Tällä blogilla on kohta ikää jo kuusi vuotta, ja se on aika paljon. Mietin usein sitä, millaisella rohkeudella ihmiset iskevät itsensä nykyään nettiin. Itse en halua edes käyttää omaa nimeäni, saati että paljastaisin täällä loppujen lopuksi kovinkaan kauheita salaisuuksia. Suon sen toki muille – jokainen tehköön valitsemallaan tavalla – mutta välillä mietin, eikö se kouluissa tuputettava mediakasvatus mene nuorten päähän ollenkaan, kun netissä levitellään surutta ihan kaikenlaista materiaalia omalla nimellä ja naamalla. Tämä koskee kyllä aikuisiakin, ei siinä. Olen välillä tolkuttoman iloinen siitä, että olen saanut kasvaa yhtä matkaa internetin kanssa, koska itselle on ollut alusta alkaen selvää, että omasta tietoturvasta on huolehdittava ihan itse, netissä voi törmätä ihan mihin vaan ja sinne kerran laitettu pysyy siellä. Jotenkin tuntuu, että nykyisin nuo nyrkkisäännöt ovat hieman hukassa vähän itse kultakin.

Tietenkään ihan kaikkea ei minunkaan olisi tarvinnut tänne kirjoittaa. Mutta sielläpä ovat, opiskeluvuodet, uudet ja vanhat ystävät, menetykset, ikävyydet ja ilonpidot. Suloisessa sekamelskassa. Kenen tahansa löydettävissä ja minun muokattavissani. Välillä ajatus kiehtoo: voisin rakentaa itselleni mieleiseni menneisyyden vain muutamalla klikkauksella ja uudelleen kirjoittamalla. Mutta eihän se silloin olisi minun menneisyyteni, vaan kuviteltu, siivottu ja siloteltu tarina jostakin, mitä ehkä olisin halunnut tai voinut olla, mutta joka ei ole totta ja jota ei koskaan ole ollutkaan.

Susipalatsissa

Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009.)

Aijai. Nyt tuli luettua hyvää kamaa. Todella hyvää. 

Hilary Mantelin Susipalatsi kertoo upean tarinan Thomas Cromwellista, juoppolallin sepän pojasta, joka nousee 1500-luvun alun Englannissa katuojan, palkka-armeijan ja kauppiaan uran kautta hoviin, kuningas Henrik VIII:n lähimmäksi neuvonantajaksi, vallankäyttäjäksi ja lainsäätäjäksi. 800-sivuinen järkäle keskittyy lähinnä 1520- ja 30-lukujen vaihteeseen, siinä tavataan kymmeniä ihmisiä, rakastetaan, vihataan, käynnistetään reformaatio, tuomitaan, armahdetaan, synnytetään, teloitetaan ja ennen kaikkea ajatellaan ja koetaan - muutetaan maailmaa. Mikään traaginen pukudraama Susipalatsi ei ole, vaan monipuolinen ja mukaansatempaava katsaus yhteen Euroopan historian mielenkiintoisimmista ja merkityksellisimmistä ajanjaksoista. 

Olen suhtautunut historiallisiin romaaneihin varsin skeptisesti, sillä en ole kokenut uskottavaksi sitä, että kirjailija tekee oikeista historiallisista henkilöistä kaunokirjallisuuden pelinappuloita ja kehittelee, keksii heille ajatusmaailman ja elämän ilman kunnollisia lähdeviitteitä. Nyt minun on käännettävä kelkkani ja pyydettävä mielessäni kirjailijoilta kollektiivisesti anteeksi: Hilary Mantel sai minut uskomaan siihen, että joskus eläneistä ihmisistä voi kirjoittaa uskottavasti, tekemättä kellekään hallaa, rakentamalla kirjallisen, fiktiivisen todellisuuden, jonka mukana lukija haluaa kulkea. Susipalatsin henkilöt ovat todella eläneitä, oikeita ihmisiä, joiden "käyttöä" varten Mantel on tehnyt paljon taustatyötä. Ja se näkyy.

Kirjan tyyli on tiukka. Tarina kulkee preesensissä ja se kerrotaan Thomas Cromwellin silmin. Tarkkana saa pysyä, jottei putoa kelkasta, sillä juonenkäänteet etenevät paikoin nopeasti ja henkilökavalkadi on sen verran runsas, että alkulehtien henkilöluettelo tulee todella tarpeeseen. Asiaa ei auta se, että joka toisen henkilön nimi on Thomas tai Anne. Ajoittain pysähdytään myös pitemmäksi aikaa ajattelemaan, muistelemaan ja visioimaan. Cromwell kaipaa menetettyjä läheisiään, pohtii tekemättömiä töitään, suunnittelee patriarkkana perhekuntansa ja suojattiensa avioliittoja, tasapainottelee piireissä ja haaveilee muistikoneesta, joka tekisi kirjanpitäjän ja virkamiehen elämästä helpompaa. Cromwell ei suoraan anna itsestään kaikkea, vaan lukijan on rakennettava kuvansa hänestä hitaasti, huomaamattakin. 

Tietenkin Susipalatsin tarjoama ajatusmaailma on modernein keinoin kuvattu, mutta sen kautta rakentuu niin rikas kuva 1500-luvusta, että paikoin hengästyttää. Hajut, maut ja miljööt paljastuvat kuin varkain, ja lukemansa maailma on helppo kuvitella silmien eteen, vaikkei sen suoraan kuvailuun käytetä paljonkaan sanoja. Kokemus tulee kirjan henkilöiden kokemusten kautta. 

Mitään ikoneita tässä teoksessa ei maalata, vaikka Hans Holbein nuorempi muotokuvia sen sivuilla hartaasti tekeekin. Ihmiset ovat vahvimmillaankin heikkoja, vallan huipulla he pelkäävät sen menetystä, asiaansa kiihkeästi uskoessaan sekoittavat itsepäisyyden ja järjen. Jokaisella on monet kasvot, monta puolta, monta elämää. Ehkä eniten historiallisissa romaaneissa olen pelännyt kuvankiillotusta ja sankarinpalvontaa, mutta Susipalatsissa sille nauretaan päin naamaa. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei ole määriteltävissä sanallisesti välttämättä ollenkaan.

Vaikka kyseessä on tiiliskivi, jokaisella sivulla haluaa pysyä ja tarinasta haluaa nautiskella. Jossakin lukemassani arviossa harmiteltiin, että kirja loppui kesken. Minuakin harmitti, olisin jatkanut Cromwellin seurassa vielä toiset 800 sivua ihan kevyesti. Mikään elämäkertahan Susipalatsi ei ole, vaan paljon jää vielä kesken, odottamaan. Lopussa suunnitellaan matkaa, sillä kruunun mieheltä ei tekeminen lopu: aina on uusia ongelmia ratkottavaksi, uusia ihmisiä kaitsettavaksi. Viimeisen rivin jälkeen oli pakko mennä lukemaan Cromwellista kertova Wikipedia-artikkeli, jotta sain tietää, kuinka hänen käy. Samalla eksyin muillekin aihepiirin sivuille, ja huomasin olevani ihan koukussa Tudoreihin ja Englannin monarkiaan. Joudun ehkä hankkimaan jostain katsottavakseni Tudors-sarjan, jotta saan vielä hetken kulkea samassa maailmassa, jossa vietin erinomaisia lukuhetkiä kuluneina öinä.

Mainitun Hans Holbein nuoremman maalaama muotokuva
Thomas Cromwellista. Kuvan lähde: Wikipedia.

Susipalatsi on hyvä kirja. Se on itse asiassa erinomainen kirja. Suosittelen. Kaikille. 

Joulurauhaa, uusi yritys

Kiitos sympatioista, joulumieltä etsitään nyt leipomalla ensimmäistä kertaa pipareita koskaan omillaan asumisen aikana. Teimme tänään täydellisen siivous- ja perkuuoperaation keittiön kaappeihin ja laatikoihin (koko kuluneen vuoden olemme asuneet samassa asunnossa kahden itsellisen ihmisen tavaroiden kanssa, nyt päätimme valita niistä meidän tavaramme), iso kasa roipetta lähtee kiertoon ja yksi piparimuottikin jostain löytyi.

Rauha maassa, suklaata kulhossa ja ne piparit uunissa. Kyllä se joulu nyt saa tulla, olen valmis.

Jouluangsti

Nyt alkaa harmittaa enemmänkin se, etten pitänyt päätäni ja ilmoittanut ajoissa ykskantaan, että vietän jouluni kotona, omassa kodissani, juuri niin kuin haluan. Luvassa on siis joulu äidin luona, kolmestaan lapsuudenperheen kanssa, kilokaupalla ruokaa pöydässä ja parhaimmillaan viime vuoden toisintona istun siinä ruokapöydässä yksin, kahden muun perheenjäsenen parannellessa olotilojaan sängyssä. Syksymmällä mielialani oli lähinnä välinpitämätön joulun suhteen, ajattelin, että mitäpä väliä sillä on. Nyt olotila on mennyt miinusmerkkiseksi, eikä huvita niin millään. Harmittaa myös, ettemme V:n kanssa toteuttaneet hänen ehdotustaan ja matkanneet Lappiin mummini luokse. Ajatus oli houkutteleva, mutta ehkä minua pelotti jo etukäteen se kiukuttelun määrä, joka olisi seurannut kyvyttömyydestäni tehdä joulua mummin haluamalla tavalla (joka on muuten just eikä melkein). Joten se reissu jäi nyt tekemättä.

En todellakaan tiedä, mistä tämä asenneongelma nyt kumpuaa. Ei minulla ole mitään joulua vastaan, mutta ehkä kyse on siitä, etten toisaalta koe sitä mitenkään tärkeäksikään. Siitä seuraa se, että koen kai huonoa omatuntoa välinpitämättömyydestäni ja siitä, etten halua olla tekemässä sitä joulua ja imellyttämässä niitä laatikoita, joita kukaan ei syö. En yksinkertaisesti välitä. Ja sekös on rikoksista suurimpia, ainakin joissain piireissä. Ilmeisesti myös lapsuudenkodissani.

Sitten on se ongelma, että en oikein innostu ajatuksesta viettää laatuaikaa perheeni kanssa. Perheeni on ihan kiva, mutta laatuajan hetket ovat jo menneet. Veljeni puuhailee omia juttujaan ja äiti yrittää niin kovasti esittää, ettei häntä haittaa se, etteivät hänen lapsensa ole suoneet hänelle lapsenlapsia ja ihanaa jatkuvuuden tuntua. Ja minulla on tämä asenneongelma. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Kiireisen syksyn jälkeen kaikkein mukavinta olisi istua alas omassa kodissa, syödä jotain hyvää ja olla vaan tuon paremman puoliskoni kanssa, jota en ole kunnolla nähnyt noin kuukauteen tiukan työrupeaman vuoksi. Mutta ei. Kun jouluna täytyy niin paljon.

Onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa kasata itseään. Eikä se ole kuin yksi päivä ja ilta ja yö, jonka jälkeen hautaudun omaan kotiini, omaan jouluuni. Pyrkimyksenä on palata alkusyksyn tunnelmiin ja olla ottamatta onkeen liiaksi. Ehkä.

Asennevammastani huolimatta toivotan kaikille hyvää ja rauhallista joulua, miten ikinä sen vietättekään (tai olette viettämättä). Ehkä joulumieli vielä löytää minutkin.

Viimeistään ensi jouluna, jolloin teen juuri niin kuin itse haluan.

... mutta tulipahan luettua

Olenpas nyt lukenut vähän hömpänpömppää. Toisaalta onpahan saanut aikaa kulumaan ja ihan viihdyttäviä hetkiä päiviin. Ihan totaalisesta scheissesta ei siis ole kyse. (Sellaiset olisin jättänyt surutta kesken, ellei paskuuden taso nouse jo camp-henkiseksi.)

Sara Gruen: Apinatalo. Bazar 2011. (Ape House, 2010.)

Isabel on innokas ja työlleen omistautunut tutkija, joka työskentelee bonobo-apinoita tutkivassa kielilaboratoriossa. Hän tulee toimeen huomattavasti paremmin apinoiden kuin ihmisten kanssa (hänellä on salaperäinen traaginen lapsuus, voih) ja onkin päässyt pitkälle bonobojen kommunikointia tutkivassa ja kehittävässä hankkeessa. Sitten kielilaboratoriossa räjähtää, Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat pääsevät karkuteille vain päätyäkseen ahneen viihde(porno)tuotantoyhtiön tekemään apina-realityyn. Isabel alkaa tekohampaat vilkkuen selvittää tilannetta ja koettaa erinäisten apulaisten avulla saada apinat jälleen vapauteen. Samaan aikaan hieman hukkateillä oleva toimittajanplanttu John kamppailee neljänkympin kriisin ensimainingeissa, omien työkuvioidensa ja vaimonsa Amandan hankalassa vaiheessa olevan uran (ja mielenterveyden) (ja vauvakuumeen) sekamelskassa. John päätyy tekemään juttua Apinatalosta losangelesilaiselle juorulehdelle ja sekoittaa itsensä sujuvasti soppaan.

No niin. Onnistuihan tämä kirja toki viihdyttämään sen päältä 300 sivun ajan, mutta täytyy kyllä sanoa, että melkoisen turhasta tarinasta on kyse. Liian paljon henkilöitä, merkityksettömiä tapahtumia, epäuskottavia seikkoja ja mielenkiinnon puutetta. John on todella tylsä päähenkilö, oikea kunnon vässykkä, eikä minusta edes kovin uskottava mies. Johnin vaimo Amanda on kiinnostavampi (ainakin jotenkin kompleksisempi), mutta toisaalta apinoiden kannalta aivan epäolennainen. Isabelista ei päästä missään vaiheessa paljastamaan vihjailuja enempää, vaikka hänen koko luonteensa ja elämänsä annetaan ymmärtää johtuvan onnettomasta lapsuudesta. Isabelin apuna roikkuvat henkilöt ovat lähinnä häiritseviä kaikessa tylsyydessään (vaikka ovatkin olevinaan monenlaisia: anarkisteja, vegaaneja, aatteen ihmisiä). Äärimmäisen paljon minua ärsytti, kun kirjassa arvostellaan (Johnin suulla) Amandan julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta, jossa ei ole edes yhtään räjähdystä. Gruen sen sijaan on nokkelasti lisännyt omaansa kaksi. Hurja veto.

Kiinnostavinta antia ovatkin bonobot. En oikeasti tiedä paljonkaan ihmisapinoista, paitsi sen, että geenistö ihmisen ja muiden suurten kädellisten välillä on varsin samankaltainen. Mistään kommunikoinnista tai älykkyyden tasosta en sitten sen enempää tiedäkään. Bonobot ovat kirjassa aivan mainioita, ja minun alkoi heti tehdä mieli päästä tapaamaan sellaisia olentoja. Tästä seuraa se, että koko Apinatalossa paras osio on kirjan lopussa oleva kaksisivuinen "Kirjailijan mietteitä" -luku, jossa Gruen kertoo tekemästään taustatyöstä. Siitä olisin oikein mielelläni lukenut sen kolmesataa sivua, en joutavanpäiväisestä juonikuviosta, jolla ei minun nähdäkseni ole ollut mitään sanottavaa pakkoa tulla edes koskaan kerrotuksi.

Mutta ihan viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli, ja sellaisen lukeminen tuli kaiketi tarpeeseen klassikkopaahtamisen jälkeen. Harmi vain, ettei taustalla olevaa ideaa ole käytetty paremmin.

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot. Bazar 2010. (La ciudad sin tiempo, 2007.)

Toinen klassikkokimaran jälkeinen lukukokemukseni oli Ajattoman kaupungin varjot, jonka alkuperäinen nimi on todella kaunis, joskaan tämä suomennoskaan ei huono ole, melkein vastaavahan se on. Tarina kulkee kahdella tasolla: toista niistä kuljettaa keskiajalla syntynyt barcelonalaisen huoran poika, jolla on jo syntyessään aikuisen miehen kasvot, valkoinen iho ja kyky olla kuolematon, kunhan saa silloin tällöin imeä itseensä vähän verta. Hän kertoo lukijalle Barcelonan rumemman puolen tarinaa vuosisatojen yli, orjien, huorien ja rikollisten kaupungista, jossa aika kulumisestaan huolimatta ei koskaan tunnu muuttuvan. Alistamista, riistoa, väkivaltaa ja sotaa on vuosisadasta toiseen. Ihminen ei muutu. Toinen tarina on nykypäivän Barcelonasta, jossa asianajaja Marcos Solana apulaisensa Marta Vivesin kanssa alkaa penkoa Solanan asiakkaan kummallista kuolemaa. Kaupungilla on salaisuutensa, kuten ihmisilläkin.

Ajattoman kaupungin varjot kuvaa todella kiehtovasti Barcelonan historiaa ja saastaisia kujia, mutta siihen se sitten jääkin. Kirjan pitäisi kansiliepeessä olevan arvostelun mukaan olla goottilaisuutta, fantasiaa, dekkaria ja metafysiikkaa. Joo-o. Hyvän ja pahan vuosisataisen (-tuhantisen?) taistelun, katolilaisten oppien ja ihmismielen synkkyyden käsittelylle olisi ollut paikkansa ja jopa ideansa, mutta aivan onnistuneesti se ei tässä teoksessa ilmene. Loppupuolella käydään kiinnostavaa keskustelua siitä, mitä on pahuus tai hyvyys ja miten ne ihmisessä ilmenevät, mutta kyllä se olisi saanut tulla huomattavasti aiemmin ja selkeämmin jo esiin - potentiaalia aiheella on.

Niin, ja se toinen kertoja, oliko sen pakko olla vampyyri? Eihän siitäkään ideasta ammennettu muuta kuin ikuinen elämä? Hohhoi.

Naiskuva ei ole mitenkään mairitteleva, eikä edes modernille naiselle, Martalle, anneta vapautusta sukupuolensa orjuudesta. Naisille ei Ajattoman kaupungin varjoissa anneta juurikaan toimijan paikkaa: he ovat vähän kuin statisteja miesten tehdessä hyvät ja pahat - etenkin pahat - tekonsa. Raiskaamista on melkeinpä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, samoin sairautta ja kuolemaa. Niiden korostamisen syy jäi vain minulta ymmärtämättä: hieman vähemmälläkin käy kyllä selväksi, ettei se naisen elämä mitään kivaa ole ollut eikä ole. Eli tavallaan aihepiirillä mässäiltiin ilman mässäilyä, mikä tekee koko hommasta lähinnä ärsyttävän. (Niin, piikatytön jokaöiseen raiskaamiseen suhtautuu siis ärsyyntyen. Hmm.)

Joka tapauksessa kirjalla oli myös viihteellinen ansionsa, koska halusin lukea sen loppuun ja tietää, miten se selittää kuvaamansa asiat. Hieman puolitiehen jäätiin - aihe olisi voinut luvata paljon enemmän. Plussaa kuitenkin upeasta kaupunkihistoriallisesta kuvauksesta. Minusta ainakin ajoittain tuntui, että olin paikan päällä kaupungissa ilman aikaa, sen vähitellen kasvaessa, raaistuessa ja muuttuessa - ja toisaalta pysyessään monin tavoin samana, muuttumattomana.

- -

Jos ei seuraavakaan kirja ole kunnollinen, alan ehkä kiukutella. Lukuvuorossa on Susipalatsi, jonka ylle tulee nyt melkoinen paine...

Uusi mies (kirjallisessa) elämässäni

Ernest Hemingway: Ensimmäiset 49 kertomusta, Tammi 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1991. (The First Forty-nine Stories, 1939).

Hyvää päivää herra Hemingway, tapaamme kanssanne ensimmäistä kertaa! Olen kuullut puhuttavan teistä, ja tiesin etukäteenkin nimeltä muutamia teoksianne. Minua oli myös varoitettu, etten ehkä pitäisi teistä, sillä varoituksen antajan mukaan tekstinne ovat raakoja, miehisiä ja karuja. Kerrottakoon, ettei varoituksen antaja tunne kirjallisuusmakuani, mutta kaiketi hän tarkoitti vain hyvää.

Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta kokoaa yhteen herran novellituotantoa vuosilta 1921–1938. Varhaisin tarina on Pariisissa kirjoitettu Michiganissa, viimeisin Vanha mies sillan luona, jonka Hemingway sähkötti (!) Barcelonasta huhtikuussa 1938. Ajatus siitä, että joku sähköttää novellinsa vastaanottajalle on niin eksoottinen, että se pani hymyilemään esipuhetta lukiessa. Vaikka eiväthän sähkötyksen ajat ole kaukana, emmekä me jatkuvasti kasvavien tietoverkkojen hemmottelemat nykyihmiset edes muista antaa lennättimille niiden ansaitsemaa kunniaa: sähkölennätin Atlantin yli aloitti toimintansa vuonna 1866 ja mullisti kansainvälisen viestinnän.

Novelleissa kuvataan tosiaankin lähinnä miehiä ja miehistä maailmaa. On erämaita, sotaa, kaljakuppiloita, metsästysaseita, härkätaisteluareenoita ja nyrkkeilykehiä. On vastentahtoista seksiä, onnettomia avioliittoja, karskeja ehdotuksia ja hiljaisuutta isien ja poikien välillä. Hemingway on lyhytsanainen kertoja, hän ei maalaile tai saivartele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat. Novelleissa on paljon dialogeja, puhetta jostain ja vaikenemista jostakin muusta. Alkuasetelma ei aina anna juuri kättä pitempää, ja lopuksi saatetaan kiskaista mattoa lukijan alta.

Parhaat novellin nimet ovat ehdottomasti Vuoret kuin valkoiset norsut ja Kuolleiden luonnonhistoria. Molemmat ovat myös hyviä novelleja. Parhaan novellin kunnia menee kuitenkin surulliselle tarinalle nimeltään Kilimanjaron lumet, jossa punnitaan parisuhdetta ja kuolemaa, pelkoa. Kaunis, kaunis novelli.

Miljööt vaihtelevat Yhdysvaltojen erämaista Afrikan savanneille, Espanjan ja Italian sotamaisemiin ja kaupunkikuviin muuallakin Euroopassa. Hemingwaylla on jonkinlainen ihmeellinen taito tuoda lukija keskelle kuvaamiaan tapahtumia ilman, että hän keskittyisi maalailemaan maisematauluja: paikat muotoutuvat lukiessa mieleen ihan itsestään, jonkin muun kautta. Etenkin valkoisen miehen (ja naisen) seikkailut Afrikassa ovat todella eläviä, vaikka kerronta onkin karsittua.

Kyllä minua silti välillä kyllästytti. Etenkin härkätaisteluun liittyvät novellit teki mieli ohittaa saman tien sen jälkeen, kun olin ensimmäisen niistä lukenut. Inhoan härkätaistelua, enkä olisi halunnut upota mukaan siitä kertovaan maailmaan. Toki kyseisissä novelleissa oli taustalla muutakin, mutta silti. Ja perhana, hienoja novelleja nekin. Sotanovelleista sen sijaan nautin estoitta, niissä kaikui taistelun jälkeinen hiljaisuus ja vielä kangistumattomat kaatuneet. En ole sotagenren kanssa erityisen tuttu, mutta voin paljastaa, että jostakin minulle edelleen varsin tuntemattomasta syystä Pelastakaa sotamies Ryan on yksi suosikkielokuvistani kautta aikojen, ja olen nähnyt sen varmaan ainakin neljästi. Toinen maailmansota kiinnostaa minua kyllä, vaikka olen tietoisesti kieltäytynyt opettelemasta ulkoa esimerkiksi vaikkapa jatkosodan rintamalinjoja tai taisteluita, sillä oma kiinnostukseni on enemmänkin Manner-Euroopan tapahtumissa. No, tämä lähti nyt hieman sivukujille, sillä Hemingwayn novelleissahan ei tietenkään kirjoiteta toisesta maailmansodasta, vaan ensimmäisestä sekä Espanjan sisällissodasta. (Historianopiskelijana olen usein kohdannut ihmetystä siitä, etten osaa ulkomuistista luetella juurikin vaikkapa Suomen sotatapahtumia. Jännä.)

Ainoa novelleja suoranaisesti yhdistävä tekijä on yksi henkilöhahmo, joka tulee aika ajoin esiin: Nick Adams. Hänen kasvuaan pojasta mieheksi ja isäksi kuvataan useammassa eri novellissa varsin karuin kääntein. Onnellinen hän ei ole eikä kovin miellyttäväkään, mutta mielenkiintoinen sitomiskeino tarinoiden väliin. Nickistä kertovat novellit on myöhemmin, vuonna 1972 koottu omaksi kokoelmakseen: Nick Adamsin tarina (The Nick Adams Stories). Lukenen sen vielä joskus.

Kamppailin lukiessani ihastuksen ja herpaantumisen välillä. Ajoittain en pysynyt aivan lukuterässä, mutta paikoin intensiteetti oli hurja. Ehkei tätäkään novellikokoelmaa olisi pitänyt ahnehtia sellaisessa kiireessä kuin minä tein (oli kiire siihen mainittuun tenttiin), vaan antaa hieman aikaa ja tilaa. Missään nimessä tämä ei jää viimeiseksi Hemingwaykseni, sillä hän voitti minut puolelleen aivan täysin. Härkätaisteluista huolimatta.

Voi, miksi nämä taidokkaat miehet tuntuvat piileskelevän minulta liian kauan? Keitä kaikkia muita olen vielä löytämättä? Kai se on myönnettävä, että taidan loppujen lopuksi olla mieskirjailijoiden kanssa omimmillani. Westön, Irvingin, Cunninghamin, Kyrön, Itkosen ja nyt Hemingwayn. Mutta ei se kai häpeä ole.

Loppuun vielä pätkä Hemingwayn kirjoittamasta esipuheesta novellikokoelmaansa. Jotain hyvin olennaista.

Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että jouduin painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää että minulla oli jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä. 


Ernest, me tapaamme vielä!

Vapauden kaiho soi

Ihan kohta on yli kaksi viikkoa lomaa töistä! Tuskin maltan odottaa. Ensi viikolla raahaudun vielä torstaiksi töihin, mutta sen jälkeen vilkuilen työpaikan suuntaan vasta kun uutta vuotta on kulutettu reilusti yli viikko. Sopii hyvin. Eräs entisen hissanlaitoksen työntekijä kehotti eilisessä sähköpostiviestissään opiskelijoita relaamaan edes yhden päivän ajan, olemaan ajattelematta mitään opintoihin liittyvää ja kuuntelemaan vaikka musiikkia nojatuolissa istuen. Ihan aiheellinen kehotus, sillä opiskeluhan on pahimmillaan sitä, että vaikka on "vapaalla" (esimerkiksi on vapaapäivä palkkatöistä), mielessä pyörivät kaikki mahdolliset keskeneräiset asiat. Ristiriitaisimpia huomioita ovat "No siis mulla on maanantaina vapaapäivä, mutta mun pitäis lukea yksi tenttikirja" ynnä muut vastaavat. Daa, eihän se mikään vapaapäivä silloin ole - se on työpäivä, opiskeluun käytetty päivä. Vapaapäivä on sellainen, että saa nukkua ilman kellon herätystä, olla ilman aikatauluja ja tehdä jotain kivaa. Jos huvittaa. Tenttiin lukeminen ei ole vapaapäivän puuhaa. Piste. Tämä jaksaa aina vain, jo kovaa vauhtia kuudetta vuotta, vaivata mieltäni, sillä ei siitä kovinkaan kauaa ole, kun taas jostakin luin, kuinka opiskelijoiden ajankäyttö monimutkaistuu koko ajan juuri siksi, että vapaa-aikaa ei pystytä, osata tai haluta erottaa työnteosta. Kirjoitustyössä tai lukiessa se on hankalaa, ajatustyössä melkein mahdotonta. Olen antanut itselleni pienimuotoisen ja epävirallisen lupauksen, jonka mukaan aion olla itselleni armollisempi. Koko ajan ei tarvitse olla tehokas, koko ajan ei pidä miettiä tekemättömiä töitä, vapaapäivät (oikeat vapaapäivät) ovat sallittuja, jopa pakollisia. Vaikka kuinka tuntuisi, että tässähän on näpsäkästi pari tuntia ylimääräistä aikaa, minun ei tarvitse vilkaistakaan gradukirjapinon suuntaan. Ei joka päivä, ei vapaapäivinä.

Tähän väliin lienee paikallaan sanoa, että varsinaista lomaa aion pitää vain viikon verran - tammikuun ensimmäisellä viikolla aion paahtaa gradua kuin viimeistä päivää. Mutta viikkoon, viikkoon en tee mitään. Paitsi tietysti luen kaikkea ihanaa. Ihanaksi määrittelen ainakin Jonathan Franzénin Vapauden ja Hilary Mantelin Susipalatsin. Toki monenmoisia muitakin teoksia, mutta noista lähdetään liikkeelle. Lukuseurana aion mättää suklaata. Ehkä vähän salmiakkiakin.

Eilen oli vihdoin se manaamani klassikkotentti. Loppujen lopuksi sain luettua kahdestatoista kirjasta kymmenen ja puoli. Kesken jäi ennen tenttiä Denis Diderot'n Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, ja - kaikki kunnia ranskalaiselle valistusmiehelle - kesken se kyllä jääkin. Edgar Allan Poen Koottuja kertomuksia ehdin lukea satakunta sivua, mikä ei tuhatsivuisesta teoksesta ole kovin suuri määrä, ja koska kirja on ikiomani, jatkan sitä kyllä tulevaisuudessa. Myös siksi, että novellit ovat aivan erinomaisia, ainakin näin alkukosketuksen perusteella. Tentti oli jälleen kerran melkoisen sopiva, sillä siinä kysyttiin Kolean talon Lontoo-kuvauksesta, Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Anna Kareninan avioliitoista sekä Huckleberry Finnin seikkailujen kertojasta. Tällä kertaa ei tarvinnut siis soveltaa kuten kesällä 2008, jolloin kirjoitin kolmesivuisen esseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen luontokuvauksesta luettuani kirjasta ensimmäisen sivun runon verran. (Sain muuten siitä tentistä kolmosen.) (Ja aion kyllä lopultakin lukea kyseisen kirjan ensi vuonna, sillä osallistun sen kanssa Morren mainioon lukuhaasteeseen.) Yleisen kirjallisuustieteen perusopintoja puuttuu vielä kahden eri suorituksen verran, joista toinen on itsenäinen kirjoitusharjoitus ja toinen länsimaisen lyriikan ja draaman tentti, johon - yllättäen - pitää kahlata kaksitoista näytelmää/runokokoelmaa/jotain muuta. Tämä lienee edessä realistisesti ajatellen helmikuussa. Huraa.

Minulla on edessäni vapaa viikonloppu, sillä sain kaupattua työvuoroni kollegalle. Tämä tarkoittaa sitä, että ehdin vain olla, käydä salilla ja sunnuntaina luuhata pitkin erinäisiä myyjäisiä. Kiinnostavia ovat ainakin Korjaamon joulumarkkinat ja Vanhan joulumyyjäiset. Jes söör!

Ensikosketukseni Dickensiin

www.tammi.fi

Charles Dickens: Kolea talo. Tammi 2006. (Bleak House, 1852-53.)

Johan on taas painittu tiiliskivien kanssa. Tämä oli jälleen niitä kirjatuttavuuksia, joihin vain ilmestyi lisää sivuja jostakin, pyytämättä ja yllättäen. Ja niitä tosiaan on noin yhdeksän ja puoli sataa. Heitin tämän tenttilistaani, koska olen lukenut hävettävän vähän Dickensiä (eli en yhtään) ja muistelin, että tästä on joskus tehty joku tv-sarja, josta sain sellaisen käsityksen, että kyseessä ovat herkulliset sukusalaisuudet ja brittiläiset aateliskartanot. (En ole siis kyseistä sarjaa nähnyt.) Sen sivumäärän olisi tietysti ehkä voinut myös tarkistaa etukäteen.

Orpotyttö Esther toimii kirjan toisena, minämuotoisena kertojana, ja hänen menneisyyttään ja kohtaloaan käsitelläänkin reilusti, molempiin kuuluu aimo määrä salaisuuksia. Kirjan keskeisin tarina - josta ei kuitenkaan loppujen lopuksi paljasteta juuri mitään - on vuosikymmeniä kanslerinoikeudessa kestänyt testamenttikiista Jarndyce ja Jarndyce, jonka yksi osapuoli John Jarndyce ottaa Estherin ja kaksi niinikään orpoa sukulaistaan Adan ja Richardin siipiensä suojaan kotikartanoonsa Bleak Houseen, Koleaan taloon. Karuselliin liittyvät myös ylhäistä aatelistoa edustavat Sir ja Lady Dedlock, asianajopiireissä pyöriviä henkilöitä kuten Mr. Guppy, Mr. Tulkinghorn ja epämiellyttävät Smallweedit, Lontoon slummien köyhälistöä ja toisaalta pyylevää keskiluokkaa, joilla kaikilla on omat huolensa tässä kummallisessa elämässä. On omituisia kuolemantapauksia, perhesalaisuuksia, hämärää menneisyyttä, rakkaustarinoita ja yksi ihan pätevänoloinen murha.

Yhteiskunnallisemman ja piikikkäämmän juonen tarjoaa kaikkitietävä kertoja, joka vuorottelee Estherin kanssa. Dickens ei säästele omaa aikaansa eikä sen irvikuvia: tuskallisen hidasta oikeustaistelua asiasta, jonka alkuperääkään ei kukaan enää muista, köyhien ja sairaiden elämää, ylettömässä filantropian huumassa koettua kaksinaismoralismia. Estherin kautta kuvataan henkilökohtaisempaa, intiimimpää tasoa ja etenkin naisen paikkaa viktoriaanisessa Englannissa. Estherillä on valtava tarve olla oman roolinsa täydellinen kuva, kodin hengetär, joka tekee kodin seinien sisäpuolella olevasta maailmasta hyveellisen ja oikeanlaisen, kaikkea muuta kuin kolean. Sen hän todella myös tekee, ajoittain sysäämällä itsensä täysin sivuun ja keskittymällä vain huolehtimaan muiden hyvinvoinnista. Estherin hahmo on mielenkiintoinen, mutta paikoin raivostuttava - se lienee tosin Dickensin tarkoituksena ollutkin. Hyvyyttä ja kaikkinaisen itsekkyyden puutetta alleviivataan ja osoitetaan sen verran kovin ottein, että huolimatta satiirisesta kaiusta ärsytyskynnys ainakin tällä lukijalla ylitettiin moneen kertaan. Mutta annan sen anteeksi, koska kyseessä ei ole yksipuolinen henkilöhahmon sädekehän kiillotus, vaan nimenomaan monisärmäisen kuvan antaminen ja ennakko-oletusten ravistelu. Mikään tehtävä, rooli tai ilmiö, joita Kolea talo kuvaa, ei saa armoa, vaan peiliin katsomisen paikka on jokaisella.

Tyyli vaihtelee humoristisesta silmäniskusta veitsenterävään yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja toisaalta ajoittaiseen jaaritteluun, jolla epäilemättä kuvataan osaltaan nimenomaan äärimmäisen jäykkää yhteiskuntarakennetta ja sen ylläpidossa olennaisessa asemassa olevia järjestelmiä, mutta toisaalta myös ihmisten itsensä, omassa elämässään rakentamia muureja, joiden ylittämisestä tulee toisinaan mahdotonta. Luonnekuvauksia mahtuu tähän tarinaan laidasta laitaan ja henkilögalleria on äärimmäisen laaja: itse olin ajoittain ihan pihalla, kenestä taas puhuttiinkaan, ja turhauduin siihen, mutta jatkoin hammasta purren eteenpäin antamatta itselleni armoa ja selailematta tarinaa hieman taaksepäin. Niinpä voi olla, etten aivan kaikkea saanutkaan tästä irti.

Olen itse todella kiinnostunut 1800-luvulla luodusta porvarillisesta perhemallista ja sukupuolten välisestä työnjaosta, ja siihen Kolea talo antoi oman, mielenkiintoisen silauksensa. Miehet ovat toimijoita (joskin ajoittain vässyköitä, typeriä ja ajattelemattomia) ja naisten paikka on Estherin mallin mukaan kodin hengen rakentajina, pikku naisina ja enkeleinä. Tämä sukupuolijako näyttäytyy omalta osaltaan huvittavassakin valossa, sen ehdottomuudesta ja näennäisestä oikeutuksesta tehdään aika ajoin tiukasti pilaa. Dickens kuvaa terävästi niitä ongelmia, jotka seuraavat, kun porvariston varallisuudelle ja elämäntyylille mahdolliset ratkaisut yritetään tunkea työväestön ja köyhälistön kurkusta alas moraalisesti oikeina, tavoiteltavina ja saavutettavina, vaikka todellisuudessa mitään mahdollisuuksia (saati haluakaan!) niiden toteuttamiseen ei alemmissa yhteiskuntaluokissa ole. Yksi mieleenpainuvimmista sivuhenkilöistä on rouva Jellyby, jonka kutsumuksena on pelastaa kaukainen afrikkalainen heimo rouvasväen yhdistystoiminnan kautta, mutta jonka oma koti on hävityksen kauhistus, perhe onneton ja mies vararikossa ilman, että rouva sen kaikessa hyväntekeväisyyshuumassaan huomaa - tai siitä edes välittäisi.

Tarina on laaja, herkullisen monitahoinen ja herättelevä. Toisaalta se on ajoittain tylsä, pitkäveteinen ja paikallaan junnaava. En kiellä Dickensin kertojanlahjoja - en ole typerys - mutta olen iloinen siitä, että nykykirjallisuudessa suuria kertomuksia kirjoitetaan hieman toisin. Olenhan niiden suuri ystävä, ja nautin sellaiseen törmätessäni. Kolea talo on ilman muuta suuri kertomus, ja siinä mielessä olen tyytyväinen, että ruksasin sen summamutikassa tenttilistaani. Lisää Dickensiä on ilman muuta saatava, mutta ensi kerralla ehkä hivenen vaatimattomammassa mittakaavassa kuin melkein tuhatsivuisena järkäleenä. Ja sen tv-sarjan haluan ehdottomasti nähdä, maraton lienee luvassa vielä jonain kauniina, tai ehkä mielumminkin koleana päivänä.

Luurangot nousee haudoistaan

...Keinonen vapautuu raudoistaan...

Vähän on ollut sellainen Speedyn ja Sakun tuomiopäivän maku kuluneessa viikonlopussa. Vuorotellen uskoa siihen, että olen saanut jonkun superbakteerin kehooni mellastamaan, tuntemuksia, joiden perusteella olis ihan hyvin voinut mennä töihinkin, turvoksiin itkettyä naamaa ja varmuutta siitä, että tää oli kai nyt sitten tässä. (Ei fyysisesti, enemmänkin henkisellä puolella.) Vähän liikaa taas paineita yksille hartioille, etenkin, kun en ole ollut terve. No, kai asiat ovat taas jonkinlaisen välirauhan tilassa kotirintamalla, mutta aika epävarma ja heikko olo minulla silti on, kaikin puolin.

Se siitä kryptisyydestä.

Toissapäiväisen ja eilisen matsin jälkikaiuissa olen sentään saanut tehtyä jotakin niille asioille, jotka kai melko paljon tässä osoitteessa asuvia ihmisiä hiertävät: soitellut pari puhelua, lähettänyt sähköpostia, selvitellyt asioita netissä. Voin sen verran sanoa, että jokin on pielessä tässä systeemissä, kun korkeakoulutetulle ihmiselle on hankalaa ymmärtää viranomaispalveluiden käyttölogiikkaa. Minusta sujuvan sisälukutaidon pitäisi riittää. Byrokratiassa on omat hyvät puolensa, mutta ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun yhteiskunta ei palvele itseään, vaan rakentaa kapulakieliset muurit ihmisen ja hänen vuokseen olemassaolevien järjestelmien väliin. Olen ihmetellyt tätä jo vuosien ajan, enkä varmaankaan ole ainoa. Aina se vaan pääsee yllättämään takavasemmalta, tällä kertaa kuitenkin muissa kuin kuolemaan ja perintöön (huoh) liittyvissä asioissa.

Antibiootit ovat kai alkaneet vaikuttaa, sillä taudin oireet ovat lieventyneet selvästi. Onneksi tänään ei ollut mitään ehdotonta menoa suunniteltuna, joten saan vielä sairastaa kotona, mutta huomenna pitäisi kyllä mennä Tampereelle taas. Tai olihan minulla toki suunnitteilla kahdeksan tunnin ekskursio Kansanrunousarkistoon, jossa en ole moneen viikkoon ehtinyt käydä jatkamassa tutkimustyötäni, mutta se piti nyt siirtää hamaan tulevaisuuteen. Töihin sain sentään ilmoitettua, että tammikuusta eteenpäin en ole samalla tavalla käytettävissä kuin tähän saakka, vaan tarvitsen graduntekoaikaa. Toivon, että siellä ymmärretään selkeitä lauseita kuten olen ne tarkoittanut. (En nimittäin ihmettelisi ollenkaan, vaikkei ymmärrettäisikään.)

Pitäisi tehdä niin paljon ja olla jotenkin toisenlainen ihminen, ettei näitä sisäpoliittisia ohjuskriisejä tulisi. En vain tiedä miten sellainen onnistuu, miten siihen päästään. Eikä mistään typeristä naistenlehtien self help -artikkeleistakaan ole mitään iloa, vaikka niitä tippuu postilaatikosta säännöllisin väliajoin.

Välillä on niin paskamaista olla minä.

KOM-teatteri: Totta

Sairastelu jatkuu, mutta tänään kävin lopulta lääkärin puheilla. Tuloksena saikkua ja antibiootteja, määrittelemätön akuutti hengitystieinfektio. En tykkää, mutta sitähän ei kukaan minulta kysele. Yleensä nämä taudit eivät ole kestäneet näin kauaa, joten toivottavasti lääkkeet tepsivät ja ensi viikolla pääsisin taas kiinni normaaliin elämään.

- -

Torstaina kävin teatterissa ihanien opiskeluystävieni kanssa. Reissua suunniteltiin kesästä saakka, joten olin päättänyt osallistua siihen, vaikka pää olisi irti. Olotila ei ollut mikään parhain mahdollinen, mutta ilta oli hyvän seuran vuoksi siitä huolimatta onnistunut. Eikä se näytelmäkään huono ollut, hyvänen aika.

Kuva: www.kom-teatteri.fi

KOM-teatterissa pyörii Riikka Pulkkisen Totta-romaanista tehty näyttämösovitus. Sovituksesta vastaa Anna Viitala, ohjauksesta Kalle Chydenius. Lavalla nähdään Marja Packalén, Pekka Valkeejärvi, Vilma Melasaniemi, Laura Malmivaara ja Eero Milonoff.

Näytelmä on hyvä. Se on erilainen kuin alkuperäisteos, mutta sovituksestahan kyse onkin. Henkilöissä on jotain samaa, mutta paljon erilaistakin kuin kirjassa. Vilma Melasniemi Annana ei ole sitä, mitä Anna minulle lukiessa oli, Eevanakaan hän ei aivan sujahda nahkoihin. Laura Malmivaara jää Ellana etäiseksi, mutta näytelmässä hänelle ei mitenkään keskeistä asemaa ole suotukaan. Pekka Valkeejärvellä olisi voinut olla enemmänkin annettavaa vanhempana Marttina, sillä ne hetket, kun hän saa tilaa, ovat hienoja. Niitä on vain kovin vähän. Eero Milonoff on intohimoinen nuori Martti, päästä varpaisiin Taiteilija. Melasniemen ja Milonoffin välillä on kemiaa, jollaisesta ei todellakaan aina pääse nauttimaan.

Mutta Marja Packalén, ihana Marja Packalén varastaa lavan Elsana. Voiko Packalén muuta tehdäkään, hän on Näyttelijä, eläytyjä, upea. Jopa kuolemaa tekevänä, hentoon yöpaitaan pukeutuneena, vähitellen pois valuvana hän on niin paljon läsnä, että se tuntuu sydämessä saakka.

Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumorintajua ja tanssikengät. Tohtorintutkintokaan ei ole pahitteeksi.

Lavasteet ovat onnistuneet, ja oman haasteensa tuo se, että koko näyttelijäkaarti on yhtä aikaa lavalla koko ajan, osan aikaa tosin varjoissa. Vesi on keskeinen elementti, joka päästetään esiin vasta vähitellen - mielestäni varsin onnistuneesti. Ehkä ajoittain hieman alleviivaavasti, mutta kokonaisuus on tasapainoinen, eivätkä muutamat ylilyönnit lopulta haitanneet.

Aikatasot ja tarinat vaihtuvat lennosta, osin ne kulkevat päällekäinkin. Mietin, saako tarinasta otetta kirjaa lukematta, mutta kuulemieni kommenttien mukaan se onnistui kyllä. Minusta tämä kyllä vaatii, ansaitsee sen, että Pulkkisen upea romaani on luettu. Minunkin tekisi mieleni lukea se uudelleen, etenkin tämä uudempi versio, jossa on yksi uusi luku.

Muistojen harhoihin paneudutaan koko näytelmän ajan vahvasti. Mistä muistot tulevat, miten ne muodostuvat, miten ne voivat kadota, tuhoutua, muuttua? Voiko sekin olla totta, mitä ei koskaan ollutkaan, onko olemassaollut ollenkaan todellista? Näytelmän intensiteetti kärsii puolivälin paikkeilla, mutta loppupuolella minut sidottiin mukaan uudella voimalla, joka kesti loppuun saakka ja näkyi kosteutena silmäkulmassa ja raskautena rinnan kohdalla. Tämä tarina tuntuu, sen todella tuntee osana itseään.

Voin suositella. Minä nautin.

- -

Tottaa lukukokemuksena olen pohtinut täällä.

Potemislukemisena Eläinten vallankumous

En ole jaksanut tänään oikein potea, ainakaan ihan perinteisessä mielessä. Olen lukenut (no, okei, vaakatasossa sängyssä) ja imenyt sisuksiini aika paljon teetä, mutta päiväunet ja muut normaalit sairastamiseen liittyvät jutut olen jättänyt vähemmälle. Äsken innostuin raivaamaan kirjoituspöytääni sen verran, että siihen muodostui tyhjä tila muutaman kirjakuvan ottamiseen ja tietokoneelle. Kotonamme on jotenkin aika himmeä valaistus, ja siksi tuntuu, että silloin tällöin napsimani kuvat kirjoista ovat yleensä epätarkkoja ja tärähtäneitä ja muutenkin huonoja. Kamera kyllä pitäisi viedä huoltoon, se on nimittäin palvellut minua tuollaisenaan jo alkuvuodesta 2005, uskollinen Nikon D70. Maksoi silloin yhden kuukauden sairaalahuoltajan palkkani verran. Nyttemmin ei taitaisi kelvata myytynä oikein kellekään, tai mistä minä tiedän. Mutta minulle se on oikein sopiva kumppani (mitä nyt tosiaan olisi hieman huollon tarpeessa).

Lopettelin jo aamupäivällä Anna Kareninan. Vihdoin on tiiliskivi selätetty! Oloni on vapautunut, joskin olen sittenkin pohjimmiltani hieman pettynyt kyseiseen teokseen. Alku oli todella lupaava, mutta sitten kaikki tavallaan lässähti. Kirjoittanen lukukokemuksesta tarkemmin myöhemmin. Mitenköhän muilla kimppalukijoilla mahtaa sujua?

Ensi viikon torstaina on yleisen kirjallisuustieteen tentti, jota varten olen nyt vuoden päivät kahlannut klassikoita läpi. Tenttiä olen aina siirtänyt eteenpäin jos jonkinmoisilla syillä, mutta ensi viikolla aion mennä sen tekemään, vaikka lukematta on vielä tässä vaiheessa neljä teosta. Pietarissa matkaseuranani oli Dickensin Kolea talo, jota sain luettua parisataa sivua. Tässä venäläisessä pöpössäni en kuitenkaan tuntenut olevani oikein vastaanottavainen kyseiselle teokselle, joten nappasin hyllystä esiin Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka olen aiemminkin lukenut muistaakseni kahdesti ja jonka olen myös listannut ensi viikon tentiin. Varmaan osittain samasta syystä, jonka takia nuoriso taitaa arvostaa tätä teosta pakollisten kirja-arvostelujen kohteena äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa. Onhan se lyhyt. Mutta siihen helppous loppuukin.

George Orwell: Eläinten vallankumous. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1969. (Animal Farm, 1945.)

Kartanon eläimet elävät isäntänsä Jonesin vallan alla, kun vanha ja viisas Majuri-niminen sika näkee unen tulevasta Vallankumouksesta, joka muuttaa kaiken. Eläimet eivät tohdi uskoakaan moiseen, mutta nopeammin kuin he huomaavatkaan, siitä tulee totta: vanha isäntä ajetaan matkoihinsa, kahleet katkaistaan ja jokin suuri ja mahtava odottaa kulman takana. Älykkäimpinä maatilan eläimistä siat ottavat pian vallan sorkkiinsa ja ovelasti suuntaavat tilan tulevaisuuden oman mielensä mukaiseksi. Alkuun kaikki sujuu vapauden ja veljeyden hengessä, mutta varsin pian hierarkia muodostuu selvääkin selvemmäksi, propaganda alkaa purra ja historia kirjoitetaan uudelleen. Suuret seitsemän käskyä, jotka Vallankumouksen aluksi on maalattu pysyvästi seinään muistuttamaan aatteen rehtiydestä, alkavat kuitenkin vähitellen saada uusia muotoja, joiden paikkansapitävyydestä eläimet eivät enää voi olla varmoja.

SEITSEMÄN KÄSKYÄ


1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. 
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.

(Eläinten vallankumous, s. 28.)

Kirja on vavisuttavampi kuin pystyin muistamaan. Kaikessa tiiviydessään se on juuri niin riipaiseva, tarkkanäköinen ja ahdistava, kuin totalitarismin ja vallan väärinkäytön kuvaaminen parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on. Juuri noin se on mennyt. Juuri noin se menee edelleen.

Muistaakseni olen lukenut tämän ensimmäistä kertaa joskus varhaisteini-ikäisenä, ja jo silloin tämä jätti voimakkaan kuvan mieleeni. Nimenomaan kuvan: Orwell kirjoittaa tarinansa selkein piirroin, kuin elokuvaa katsoisi. Eläintilan eläimet kuvaavat osuvasti erilaisia tapoja suhtautua vallitsevaan tilanteeseen ja sen erilaisiin, toisinaan mielettömiin ilmenemismuotoihin. Lampaat saadaan laulamaan mitä tahansa helppoa sävelmää sisällöstä viis, koirat opetetaan pienestä pitäen militantein keinoin tottelemaan käskyjä, hevoset uurastavat kaikilla voimillaan ja haluavat uskoa työnteon voimaan. Jokainen varmaan löytää itsensä tästä sirkuksesta ja parhaimmillaan tajuaa, että on yhdistelmä monesta erilaisesta tavasta kestää vallan absurdeja toimia - jos kapinointi on mahdotona.

Kyllä tämä edelleen pani hiljaiseksi, miettimään sitä, millä tavoin vallanhalu ja valtajärjestelmien rakentaminen ja ylläpitäminen tätä meidänkin maailmaamme pyörittävät. Kuinka lähellä 1930-luvun tuulet taas ovatkaan ja kuinka helppoa massaa on villitä ja hallita, ohjailla, painostaa, pakottaa, huijata.

Kannattaa pitää silmät auki. Eivät ne siat tästä maailmasta minnekään ole kadonneet, eivätkä ne ole vain Eläinten vallankumouksen sivuilla.

Nopealla haulla löysin hyvät arvostelut marjikselta ja Valkoiselta kirahvilta.

Muutama sananen Pietarin-matkailusta

Suunnitteletko kivaa pakettimatkaa Pietariin? Onko mielessä helppo neljän päivän ratkaisu, edullinen majoitus, hintaan sisältyviä opastuspalveluita ja näpsäkkä bussimatka rajan yli nostalgisissa ja isänmaallisissa maisemissa?

Kannattaa miettiä vielä ja mennä mielummin halpalentoyhtiöllä johonkin kivaan suurkaupunkiin kompaktille omatoimiselle kaupunkilomalle. (Pietari käy tietysti tähänkin tarkoitukseen.)

Pari ihan tuntemattoman ystävän ominaisuudessa annettavaa vinkkiä:

1. Älä mene bussilla. Ikinä.

2. Jos kuitenkin menet, muista, että sinua on varoitettu. Ryhmämatkalla et tietenkään voi valita seuraasi (paitsi mahdollisen matkakumppanisi), ja on melko varmaa, että päädyt samaan sillipurkkiin vodkaturistien, tauotta puhuvien idioottien ja setämiesten kanssa. Onko se sen arvoista? Ei.

3. Bussi voi hajota, mikä ei sinänsä tietenkään ole kenenkään vika välttämättä. Vian korjaamisen odottaminen Karhulan ABC:llä neljän tunnin ajan alkaa kuitenkin syödä jo vahvempihermoisempaakin ihmistä.

4. Rajamuodollisuudet. Olen ylittänyt Venäjän ja Suomen välisen rajan ennenkin, eikä koskaan ole ollut hidastuksia tai ongelmia. Venäläiset tullimiehet ja -naiset eivät ehkä ole mitään päivänsäteitä, mutta eipä heidän tarvitsekaan olla. Autolla rajan ylittäminen... en voi suositella. Ensin odottelet bussissa lupaa mennä passintarkastukseen, sitten koetat selvitä 60 muun samalla ryhmäviisumilla kulkevan kohdassa 2 mainitun ihmisolennon kanssa oikean järjestyksen, jossa tarkastukseen mennään, sitten odottelet, kun tullivirkailijat tekevät puolen tunnin vahdinvaihtoa ja tarkastavat vielä edellä olevien bussien matkatavaroita.

5. Älä tartuta itseesi ennen matkaa jotakin kivaa talvitautia, joka puhkeaa sopivasti menomatkalla jossain Viipurin ja Pietarin välimaastossa, ja joka kaataa sinut hotellihuoneen sänkyyn seuraavaksi kahdeksi päiväksi. Onneksi hotelli oli siisti ja viihtyisä, joskaan en välttämättä olisi kokenut tarpeelliseksi matkustaa Pietariin sairastamaan.

6. Älä varaa tarjottuja retkikohteita, pääset niihin omatoimisesti halvemmalla ja sujuvammin. (Joutsenlampi-baletti Pietarin Konservatoriossa 50 euroa. Lipun normaalihinta noin 10 euroa. Laske itse matkatoimiston kate.) Jos kuitenkin olet vastaavan liikkeen tehnyt, lähde hammasta purren ja koko ajan niistäen mukaan huvituksiin vielä ensimmäisenä matkapäivänä, ennen kuin voimat kokonaan loppuvat. Mene ihastelemaan Eremitaasin aarteita, väsytä itsesi ryhmän mukana juoksemiseen ja huomaa eksyneesi jonnekin ranskalaisten impressionistien keskelle, josta et meinaa löytää uloskäyntiä. Älä panikoi. Et varmaan ole ainoa, joka tuntee tai on joskus tuntenut harhailevansa ikuisesti jatkuvassa taidelabyrintissä jossain toisessa ulottuvuudessa. Kai sieltä joku vahtimummo olisi lopulta heittänyt pihalle, mutta päädyimme tekemään hannutjakertut ja seuraamaan omia jälkiämme takaisin sinne, mistä lähti todistettavasti ainakin yksi reitti ulkomaailmaan.

7. Tunne itsesi ahneeksi turistiksi kuokkiessasi Pyhän Nikolain kirkossa kesken sunnuntaijumalanpalveluksen.

8. Koeta pitää itsesi kasassa kuunnellessasi selvästi vahvassa krapulassa olevaa opasta bussista käsin suoritettujen lyhyehköjen kiertoajeluiden aikana.

9. Älä mene Verikirkkoon. Moista turistirysää en ole hetkeen kokenut.

10. Pyydä ruplasi joinakin muina kuin tonnin seteleinä. Eivät tunnu harrastavan kunnollista pohjakassaa tai vaihtorahavalikoimaa siellä päin. Tietysti jos ostelet tavaraa tonnin arvosta kerralla, anna palaa.

Bonuskortti: Älä mene sille ryhmämatkalle, ihan oikeasti. Muitakin vaihtoehtoja on. On ihan turhaa hukata aikaansa muiden (parhaimmillaan matkatoimiston edustajien) odottelemiseen. Omin päin olisit jo perillä. Junalla olisit tehnyt jo meno-paluumatkan.

- -

Pietarissa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa, joskin olisi tietysti tarpeen osata edes alkeellisesti venäjää. Viipuri sen sijaan oli surullisin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt edes nopeasti pyörähtämässä. Onneksi matkakumppanini on omatoiminen nainen ja sain hänet potkittua ulos hotellista toiseksi matkapäiväksi kulkemaan omin päivän, kun itse jäin hotellihuoneeseen potemaan. Nyt jatkan potemista kotona, ja voin sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta millään elämäni matkalla, kun ihan tosissani toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kotiin.

Nyt ovat taas vähän turhan kireällä kaikki ne kielet, jotka kehostani ja mielestäni löytyvät.

Pitäisi pakata. Lähden ylihuomenna Pietariin.

Pitäisi lukea huomiseen tenttiin. Ainakin 100 sivua lukematta, eikä mitään kokonaiskuvaa olemassakaan.

Huomenna on melkein minuuttiaikataulu, en tykkää. (Oma vika?)

Minusta tuntuu, että olen unohtanut jotain olennaista. Ei se mikään ihme ole, sillä olen koko alkuviikon ajan elänyt yhtä päivää pidemmällä kuin oikeasti ollaan. Eilen unohdin, että torstai on olemassa ja panikoin kaikkea kerralla. Tarvitsisin kaulassa pidettävän muistilappupinkan tai jonkin muun keinon, jolla selviytyisin kaikesta.

Gradua ei taida tällä hetkellä olla olemassakaan.

Eikä ehkä minuakaan.