Voisikohan haaveilusta saada palkkaa? Alan olla siinä aika hyvä. Tai no, mitä sitä kieltämään, kyllä minä sen olen aina hallinnut.
Voi kun pääsisi jonnekin. Kun voisi irrottautua ja vilkuttaa hyvästiksi, karata pois ja unohtaa sen, että on hankkiutunut tekemisiin epämiellyttävien ja raastavien asioiden kanssa. Kun voisi vaan päättää, että lähtee, ilman että tietäisi, koska tulee takaisin. Miksei se ole nyt mahdollista? Miksi olen kiinni asioissa, joiden kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä? Ja miksi, miksi pitää aina olla niin pirun vastuuntuntoinen?
Äitini sanoi eilen, että kyllä se hetki vielä tulee, kun saan ja voin mennä. Eikö äidit tiedä kaiken?
Voi kun pystyisin asioihin. Kun olisi mielenlujuutta, kärsivällisyyttä ja toki vähän lisää terveyttäkin. Kun tuntisi etenevänsä, kehittyvänsä, muuttuvansa. Eikä aina vain samaa lellumista olemattomassa kyvykkyydessä, harhaluuloja ja itseinhoa. Peilit eivät ole ystäviäni, eikä sykemittarikaan kannusta mihinkään - vaatii vain koko ajan alentamaan activity class -lukemia, siis heti, jos yhden viikon aikana treenaa kerran vähemmän. Armoa ei saa siis antaa, yhtään.
Voi kun löytäisin sen hyvän olon, niin hyvän, että se auttaisi repaleisessa arjessa. Kun olisin sinut itseni kanssa, jaksaisin ja kykenisin enempään. Ettei tarvitsisi pettyä itseensä. Se lamauttaa.
Voi kun en enää tyydyttyisi materiasta, vaan jostain ihan muusta.
Onko siihen jossain kouluja tai kursseja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!