Alkaa kyllästyttää pelkkä kiireestä ja stressistä jauhaminen. Ei ihminen ole niin tärkeä kuin kuvittelee olevansa. Maailma ei minua tarvitse, ei edes työpaikkani niin paljon, ettenkö olisi korvattavissa. Vielä vähemmän minua kaipaa yliopisto putkineen. Pitäisi osata rentoutua, unohtaa se iänikuinen pingotus, antaa palaa vaan. Eilen istuin töiden jälkeen iltamyöhään parantamassa maailmaa äitini ja hänen ystäviensä kanssa viinin ja erinomaisen ruoan avustuksella - ei paha. Tänään kahlasin rännässä töihin ja ostin itselleni ihanat hopeiset korvakorut ja maksoin ensi kesän oopperalipun - ei huonoa sekään. Töistä tultuani olen järjestänyt uudet (vanhat) perintöastiani suoriin riveihin, kasaillut kirpparitavaroita ja tehnyt niistä hintoineen ältsinhienon Excel-taulukon. Pikkasen olen kaivannut miestä, ehkä vähän enemmänkin, olemaan täällä joka ikinen päivä, saman katon alla, mutta ei kerrota siitä kellekään. Eihän se sovi itsellisen nuoren naisen pirtaan. Kissa on oma pirteä itsensä ja pitänyt pissat laatikossa. Sylittelen sitä aina kun kerkiän ne viisi sekuntia, jotka se antaa itseään sylissä pitää. Ja taas Monica kosi Chandleria - ehkä vasta 68. Frendit-kierros meneillään...
Olen päättänyt, ettei elämä ole niin vakavaa. Kriisejä tulee yllättäen ja pyytämättä, ei niitä tarvitse väkisin itselleen haalia. Kaikki selviää, helpottaa, muuttuu. Täytyy vaan antaa mennä.
Helpotusta odotellessa vietän iltani selaillen Mondon matkaopasta erääseenkin miljoonakaupunkiin, silitän kissaa vielä viisi minuuttia kauemmin, järjestän kirjat riviin. Vaikka uni on katkonaista, en enää näe painajaisia.
Ole näin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!